Salla istui
typertyneenä pöydän ääressä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa, että Joonas ei tulisi
enää koskaan. Hän ei ollut ehtinyt kertoa olevansa vapaa saati mainita, että
tila olisi pian virallisesti hänen.
”Mitä väliä
sillä on!” hän huudahti ääneen. Mikael oli ollut niin vihaisen oloinen, että
mies ei varmasti enää halunnut palata hänen luokseen Oli kai turha edes
yrittää. Tuntui vain niin karulta tietää, että Mikael olisi voinut palata, että
kaikki olisi voinut olla toisin, jos Mari ei olisi kostanut röyhkeällä tavalla.
Voi, että Salla vihasi Mikaelin entistä vaimoa!
Salla kaatoi
itselleen kahvia pettymystään nieleskellen. Mikael ei tämän jälkeen haluaisi
nähdä häntä kuin pakon edessä. Olisi ollut kiva pysyä edes kaverina. Ja
ylihuomenna oli muka jouluaatto. Tästä joulusta ei saisi joulua enää millään
tavalla.
Illansuussa
Salla kaivoi kuitenkin kyntteliköt esiin ja vei verannan ikkunoille.
Jatkojohtokin löytyi laatikkopenkistä. Isä oli tuonut joulukuusen, joten kai
sekin piti koristella. Salla sahasi juuresta pätkän pois, istutti puun
vinttikomerosta löytämäänsä kuusenjalkaan, kiinnitti kynttilät ja ripusteli
palloja ja asetteli punoksia. Sen jälkeen olikin hevosten iltaruokinnan aika.
Talli oli
hämärä, vaikka valot olivat päällä. Volle ja Hellu tervehtivät Sallaa iloisin
hörähdyksin. Tallissa Salla viimein rauhoittui. Eläinten vilpitön ilo
hoitajansa nähdessään tuntui hyvältä. Salla taputteli vuoroin kummankin otuksen
silkkistä turpaa, jutteli niille, lupasi tuoda jouluaattona kauroja ja
porkkanoita. Hän katseli tovin hevosten ruokailua, huokasi raskaasti ja lähti
tassuttelemaan taloa kohti. Veranta näytti jouluiselta, talo oli muutenkin
kaunis. Puut välkehtivät pihavaloissa, niiden pinta oli paksussa huurteessa.
Olisipa Tapio ollut näkemässä. Salla pyyhki karanneen kyyneleen poskeltaan.
Hänen oli ikävä setäänsä.
Jotain
tehdäkseen Salla päätti siivota. Hän pudisteli mattoja ja järjesti tavaroita,
imuroi ja pyyhki pölyjä, tuuletti vuodevaatteet ja vaihtoi lakanat. Tapio oli
aina vaihtanut lakanat molemmille puolille vuodetta. Oli kuulemma harmonisemman
näköistä, kun pussilakanat ja tyynyt olivat samanlaiset. Salla ajatteli tehdä
samoin ja valitsi komerosta lakanat, joista oli lapsena pitänyt eniten. Niitä
oli käytetty paljon, ne olivat pehmeät ja vähän nuhraantuneet, mutta ehjät.
Kymmenen
aikaan illalla Salla vielä tiskasi. Sen jälkeen hän kaiveli Tapion
joulukoristeista esiin vanhan, tummuneen tuomaanristin. Sen paikka oli keittiön
ikkunalaudalla. Pari olkipukkia kamarin ikkunalle, sitten kynttilä keittiön
pöydälle iltapalan ajaksi. Kun Salla sytytti kynttilää, keittiön kattoon osui
valokiila. Salla säpsähti. Ei tulitikusta voinut noin voimakasta valoa syntyä.
Sitten kuului auton oven läimähdys, ja pian joku kolisteli verannalla. Kuka
kumma? Isä, Joonas? Naapurin Make?
Tulija koputti
eteisen oveen ja astui talon tapojen mukaisesti sisään. Mikael.
”Mitä
ihmettä?” pääsi Sallalta.
”Anteeks, että
mä näin vielä tuun, eihän tästä tu ongelmia?” Mikael kuulosti leppyneeltä.
”Mä olin
ottanu sun puhelimen taskuun. Nää on samanlaiset. Mä huomasin sen kun siihen
soitti joku. En vastannu. Oli väärä soittoääni.”
Sallaa alkoi
naurattaa. Hän ei ollut edes huomannut. Hän kiitti kauniisti. Mikael oli
lähdössä saman tien, kunnes Salla huudahti hätäisesti:
”Mulla olis
tärkeetä kerrottavaa. Voikko jäädä hetkeks?”
Mikael oli
vaivautuneen näköinen. Sallaa pelotti. Kannattaisikohan tämä?
”No, jos sä
vaadit”, murahti mies lopulta. Hän heitti takkinsa eteisen naulakkoon ja
potkaisi kengät jaloistaan.
”Sä oot saanu
joulua tänne. Aamulla ei ollu.”
Salla
nyökkäsi. Hän keräsi rohkeutta, pyysi Mikaelia istumaan pöydän ääreen. Mikael
tuijotti kynttilän liekkiä. Tässä hän istui jälleen, ja vieläpä toisen kerran
samana päivänä. Hänestä tuntui epämukavalta. Piti istua vastapäätä naista, jota
inhottavasta olosta huolimatta halusi, niin että sattui. Mitä hän tekisi, jos
Sallan mies kuitenkin tulisi sisään?
”Sä kerroit
mulle tänään paljon. Se selvitti mulle asioita”, aloitti Salla.
Mikael kohotti
kulmiaan. Ei tätä, ei taas, hän mietti tuskastuneena. Salla katseli häntä.
Naisen silmät olivat kauniit.
”Mä en ehtiny
kertoo mitään, kun sun piti mennä. Mä haluaisin kertoo sulle sen mitä mun piti.
Siks mä olin niin hermostunu. Ja oon taas. Kun mä en tiedä mitä sä ajattelet.”
Mikael naputti
pöytää sormillaan. Menisi nyt asiaan, ei häntä huvittanut tässä koko yötä
istua. Hän ei kestäisi ärtymyksen sekaista kiihkoa enää kauan.
”Siis mä
sanoin sillon, että Joonas ei tule tänne”, Salla jatkoi. Mikael keskeytti hänet
sanomalla hermostuneesti, että kyllä hän sen muisti. Hän halusi pois, tämä oli
piinaavaa!
”Anna mun
jatkaa nyt”, vaati Salla. Nyt hänen oli aivan pakko saada sanottua, mitä aikoi.
Muuten mies lähtisi.
”Mä haluun että
sä tiedät edes tän. Siis Joonas ei tule tänne enää koskaan. Me ei olla enää
yhdessä. Tapion hautajaisissa annettiin sormukset takas just sillon kun Jonte
luki sun lähettämän adressin. Mä...” Salla ei voinut peittää äkillistä
liikutusta. Miksi aina piti vetistellä?
Mikaelin
silmät revähtivät suuriksi. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, mitä oli
kuullut. Salla yritti tulkita hänen ilmeitään. Mies vei käden suunsa eteen,
selvitti kurkkuaan, mutisi tukahtuneella äänellä:
”Mä... En olis
uskonu. Mä luulin koko ajan... Sä et ole...”
”Niin”, sanoi
Salla hyvin hiljaa. ”Mä oon vapaa. Vapaa tekeen ihan mitä mä haluan. Paitsi
että tää tila mun täytyy pitää kunnossa. Tapio jätti tän mulle. Tää on nyt mun
koti.”
Mikael nousi
äkkiä ja käveli eteiseen. Salla säikähti. Mikael lähtisi, voi, mitä hän oli
mennyt tekemään? Olisi pitänyt pohjustaa kunnolla. Salla säntäsi pystyyn ja
saman tien miehen perään. Miksei Mikael sanonut mitään? Mies puki kengät, otti
auton avaimet ja juoksi ulos. Takki jäi, tajusi Salla. Vatsanpohjassa kihelmöi
oudosti.
Mikael juoksi
vikkelästi takaisin. Hän tunki auton avaimet takin taskuun, asetti kengät
sievästi vierekkäin, oikaisi itsensä hitaasti. Salla odotti. Hän halusi nähdä
miehen silmät. Mikael ei kuitenkaan katsonut häneen, vaan otti puhelimensa
taskustaan ja katkaisi virran.
Hitaasti
Mikael kääntyi Sallaa kohti. Häntä pelotti katsoa tätä silmiin. Mitä, jos tunne
sittenkin oli kuollut? Oli tapahtunut niin paljon. Häntä itseään oli riepoteltu
ja hän oli yrittänyt kukistaa suuret tunteet, jotta kestäisi pahimman ylitse.
Ja Salla oli lyhyessä ajassa kokenut paljon surua. Oliko hän tehnyt aivan
typerästi käydessään hakemassa puhelimensa? Mitä, jos Salla ei halunnut hänen
jäävän? Mitä, jos kaikki olikin vain suloista, todentuntuista unta? Mikael
tuskastui. Mitä ihmettä hän oikein pelkäsi? Hän oli saanut uskomattomalta
tuntuvan mahdollisuuden ja sen lunastamisen aika oli juuri nyt, ei koskaan
tämän jälkeen.
Mikael kohotti
katseensa ujosti, näki Sallan vakavan suun, nenän, poskipäät. Salla odotti,
kostutti vaistomaisesti huulensa, joihin Mikaelin silmät hetkeksi harhautuivat.
Mikael tunsi vapisevansa. Hän oli odottanut tätä hetkeä kauan, kaivannut,
toivonut, ja yrittänyt unohtaa. Nyt kun Salla viimein seisoi hänen edessään,
hän ei tahtonut uskaltaa edes silmiin katsoa. Salla liikahti. Silloin Mikael
rohkaisi mielensä. Hänen katseensa tavoitti Sallan vedestä kiiltelevät silmät,
joiden ilme veti vastustamattomasti puoleensa. Muuta he eivät tarvinneet
tietääkseen, että heidän odotuksensa oli vihdoin päättynyt. Mikael veti Sallan
itseään vasten, ja koko muu maailma katosi suudelmaan.
Kiristyvä
pakkanen piirteli jääkukkia verannan ikkunoihin. Ne kimmelsivät kynttelikköjen
valossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti