46. luku


Salla istui typertyneenä pöydän ääressä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa, että Joonas ei tulisi enää koskaan. Hän ei ollut ehtinyt kertoa olevansa vapaa saati mainita, että tila olisi pian virallisesti hänen.
”Mitä väliä sillä on!” hän huudahti ääneen. Mikael oli ollut niin vihaisen oloinen, että mies ei varmasti enää halunnut palata hänen luokseen Oli kai turha edes yrittää. Tuntui vain niin karulta tietää, että Mikael olisi voinut palata, että kaikki olisi voinut olla toisin, jos Mari ei olisi kostanut röyhkeällä tavalla. Voi, että Salla vihasi Mikaelin entistä vaimoa!
Salla kaatoi itselleen kahvia pettymystään nieleskellen. Mikael ei tämän jälkeen haluaisi nähdä häntä kuin pakon edessä. Olisi ollut kiva pysyä edes kaverina. Ja ylihuomenna oli muka jouluaatto. Tästä joulusta ei saisi joulua enää millään tavalla.
Illansuussa Salla kaivoi kuitenkin kyntteliköt esiin ja vei verannan ikkunoille. Jatkojohtokin löytyi laatikkopenkistä. Isä oli tuonut joulukuusen, joten kai sekin piti koristella. Salla sahasi juuresta pätkän pois, istutti puun vinttikomerosta löytämäänsä kuusenjalkaan, kiinnitti kynttilät ja ripusteli palloja ja asetteli punoksia. Sen jälkeen olikin hevosten iltaruokinnan aika.
Talli oli hämärä, vaikka valot olivat päällä. Volle ja Hellu tervehtivät Sallaa iloisin hörähdyksin. Tallissa Salla viimein rauhoittui. Eläinten vilpitön ilo hoitajansa nähdessään tuntui hyvältä. Salla taputteli vuoroin kummankin otuksen silkkistä turpaa, jutteli niille, lupasi tuoda jouluaattona kauroja ja porkkanoita. Hän katseli tovin hevosten ruokailua, huokasi raskaasti ja lähti tassuttelemaan taloa kohti. Veranta näytti jouluiselta, talo oli muutenkin kaunis. Puut välkehtivät pihavaloissa, niiden pinta oli paksussa huurteessa. Olisipa Tapio ollut näkemässä. Salla pyyhki karanneen kyyneleen poskeltaan. Hänen oli ikävä setäänsä.
Jotain tehdäkseen Salla päätti siivota. Hän pudisteli mattoja ja järjesti tavaroita, imuroi ja pyyhki pölyjä, tuuletti vuodevaatteet ja vaihtoi lakanat. Tapio oli aina vaihtanut lakanat molemmille puolille vuodetta. Oli kuulemma harmonisemman näköistä, kun pussilakanat ja tyynyt olivat samanlaiset. Salla ajatteli tehdä samoin ja valitsi komerosta lakanat, joista oli lapsena pitänyt eniten. Niitä oli käytetty paljon, ne olivat pehmeät ja vähän nuhraantuneet, mutta ehjät.
Kymmenen aikaan illalla Salla vielä tiskasi. Sen jälkeen hän kaiveli Tapion joulukoristeista esiin vanhan, tummuneen tuomaanristin. Sen paikka oli keittiön ikkunalaudalla. Pari olkipukkia kamarin ikkunalle, sitten kynttilä keittiön pöydälle iltapalan ajaksi. Kun Salla sytytti kynttilää, keittiön kattoon osui valokiila. Salla säpsähti. Ei tulitikusta voinut noin voimakasta valoa syntyä. Sitten kuului auton oven läimähdys, ja pian joku kolisteli verannalla. Kuka kumma? Isä, Joonas? Naapurin Make?
Tulija koputti eteisen oveen ja astui talon tapojen mukaisesti sisään. Mikael.
”Mitä ihmettä?” pääsi Sallalta.
”Anteeks, että mä näin vielä tuun, eihän tästä tu ongelmia?” Mikael kuulosti leppyneeltä.
”Mä olin ottanu sun puhelimen taskuun. Nää on samanlaiset. Mä huomasin sen kun siihen soitti joku. En vastannu. Oli väärä soittoääni.”
Sallaa alkoi naurattaa. Hän ei ollut edes huomannut. Hän kiitti kauniisti. Mikael oli lähdössä saman tien, kunnes Salla huudahti hätäisesti:
”Mulla olis tärkeetä kerrottavaa. Voikko jäädä hetkeks?”
Mikael oli vaivautuneen näköinen. Sallaa pelotti. Kannattaisikohan tämä?
”No, jos sä vaadit”, murahti mies lopulta. Hän heitti takkinsa eteisen naulakkoon ja potkaisi kengät jaloistaan.
”Sä oot saanu joulua tänne. Aamulla ei ollu.”
Salla nyökkäsi. Hän keräsi rohkeutta, pyysi Mikaelia istumaan pöydän ääreen. Mikael tuijotti kynttilän liekkiä. Tässä hän istui jälleen, ja vieläpä toisen kerran samana päivänä. Hänestä tuntui epämukavalta. Piti istua vastapäätä naista, jota inhottavasta olosta huolimatta halusi, niin että sattui. Mitä hän tekisi, jos Sallan mies kuitenkin tulisi sisään?
”Sä kerroit mulle tänään paljon. Se selvitti mulle asioita”, aloitti Salla.
Mikael kohotti kulmiaan. Ei tätä, ei taas, hän mietti tuskastuneena. Salla katseli häntä. Naisen silmät olivat kauniit.
”Mä en ehtiny kertoo mitään, kun sun piti mennä. Mä haluaisin kertoo sulle sen mitä mun piti. Siks mä olin niin hermostunu. Ja oon taas. Kun mä en tiedä mitä sä ajattelet.”
Mikael naputti pöytää sormillaan. Menisi nyt asiaan, ei häntä huvittanut tässä koko yötä istua. Hän ei kestäisi ärtymyksen sekaista kiihkoa enää kauan.
”Siis mä sanoin sillon, että Joonas ei tule tänne”, Salla jatkoi. Mikael keskeytti hänet sanomalla hermostuneesti, että kyllä hän sen muisti. Hän halusi pois, tämä oli piinaavaa!
”Anna mun jatkaa nyt”, vaati Salla. Nyt hänen oli aivan pakko saada sanottua, mitä aikoi. Muuten mies lähtisi.
”Mä haluun että sä tiedät edes tän. Siis Joonas ei tule tänne enää koskaan. Me ei olla enää yhdessä. Tapion hautajaisissa annettiin sormukset takas just sillon kun Jonte luki sun lähettämän adressin. Mä...” Salla ei voinut peittää äkillistä liikutusta. Miksi aina piti vetistellä?
Mikaelin silmät revähtivät suuriksi. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, mitä oli kuullut. Salla yritti tulkita hänen ilmeitään. Mies vei käden suunsa eteen, selvitti kurkkuaan, mutisi tukahtuneella äänellä:
”Mä... En olis uskonu. Mä luulin koko ajan... Sä et ole...”
”Niin”, sanoi Salla hyvin hiljaa. ”Mä oon vapaa. Vapaa tekeen ihan mitä mä haluan. Paitsi että tää tila mun täytyy pitää kunnossa. Tapio jätti tän mulle. Tää on nyt mun koti.”
Mikael nousi äkkiä ja käveli eteiseen. Salla säikähti. Mikael lähtisi, voi, mitä hän oli mennyt tekemään? Olisi pitänyt pohjustaa kunnolla. Salla säntäsi pystyyn ja saman tien miehen perään. Miksei Mikael sanonut mitään? Mies puki kengät, otti auton avaimet ja juoksi ulos. Takki jäi, tajusi Salla. Vatsanpohjassa kihelmöi oudosti.
Mikael juoksi vikkelästi takaisin. Hän tunki auton avaimet takin taskuun, asetti kengät sievästi vierekkäin, oikaisi itsensä hitaasti. Salla odotti. Hän halusi nähdä miehen silmät. Mikael ei kuitenkaan katsonut häneen, vaan otti puhelimensa taskustaan ja katkaisi virran.
Hitaasti Mikael kääntyi Sallaa kohti. Häntä pelotti katsoa tätä silmiin. Mitä, jos tunne sittenkin oli kuollut? Oli tapahtunut niin paljon. Häntä itseään oli riepoteltu ja hän oli yrittänyt kukistaa suuret tunteet, jotta kestäisi pahimman ylitse. Ja Salla oli lyhyessä ajassa kokenut paljon surua. Oliko hän tehnyt aivan typerästi käydessään hakemassa puhelimensa? Mitä, jos Salla ei halunnut hänen jäävän? Mitä, jos kaikki olikin vain suloista, todentuntuista unta? Mikael tuskastui. Mitä ihmettä hän oikein pelkäsi? Hän oli saanut uskomattomalta tuntuvan mahdollisuuden ja sen lunastamisen aika oli juuri nyt, ei koskaan tämän jälkeen.
Mikael kohotti katseensa ujosti, näki Sallan vakavan suun, nenän, poskipäät. Salla odotti, kostutti vaistomaisesti huulensa, joihin Mikaelin silmät hetkeksi harhautuivat. Mikael tunsi vapisevansa. Hän oli odottanut tätä hetkeä kauan, kaivannut, toivonut, ja yrittänyt unohtaa. Nyt kun Salla viimein seisoi hänen edessään, hän ei tahtonut uskaltaa edes silmiin katsoa. Salla liikahti. Silloin Mikael rohkaisi mielensä. Hänen katseensa tavoitti Sallan vedestä kiiltelevät silmät, joiden ilme veti vastustamattomasti puoleensa. Muuta he eivät tarvinneet tietääkseen, että heidän odotuksensa oli vihdoin päättynyt. Mikael veti Sallan itseään vasten, ja koko muu maailma katosi suudelmaan.

Kiristyvä pakkanen piirteli jääkukkia verannan ikkunoihin. Ne kimmelsivät kynttelikköjen valossa.

Ei kommentteja: