ENSIMMÄINEN OSA
Matka Niemestä
Teivoon oli lyhyt. Joni kaarsi kymmenen vuotta vanhan rähjäisen Corollansa
tallien puoleiselle pysäköintialueelle ja sanoi lähteissään, milloin aikoi
palata kotiin.
”Voisit säkin
sitte joskus ajaa, onhan sullaki kortti! Vois poiketa tuopilla”, Joni huusi
hyvästiksi. Salla mulkoili pari vuotta vanhempaa veljeään ja lähti ystävänsä
Sarin kanssa sateenvarjoineen tämän jäljestä. Varjosta ei tosin olisi juurikaan
hyötyä, sillä tuuli varsin navakasti, ja ilma oli täynnä sumusadetta.
”Aina yhtä
kohtelias”, hymähti Sari.
Salla oli
edellisen kerran poikennut raviradalla hevosia katsomassa muutama vuosi sitten.
Raveissa hän oli tainnut viimeksi käydä isänsä ja setänsä kanssa vanhalla
Hippoksella, kun sedällä oli vielä ravihevonen. Eevertti oli ollut hyvä ravuri,
liinaharjainen suomenhevosjyrä, jonka selässä Salla oli pikkutyttönä saanut
istua. Se oli juossut aikanaan pari ennätystäkin. Setä oli joskus ajanut
hevosta, mutta Salla muisti vain ajan, jolloin Samuli Markkanen oli istunut
Eevertin rattailla ja ohjastanut sen monet kerrat voittoon. Samuli oli komea ja
nuori ohjastaja ja valmentaja, jonka ura oli ollut nousussa. Sittemmin hän oli
voittanut ajajaliigan useasti.
Salla ja Sari
kävelivät tallien sivuitse päästäkseen katsomorakennusten luokse, jonne pääsi
kulkemalla hiekkatietä alas etusuoraa kohti. Tien oikealla puolella kohosi
Lamminpään harju komeine havupuineen, vasemmalla kasvoi pieniä mäntyjä, joiden
yli näki soraharjun syliin rakennetulle raviradalle. Ensimmäinen lähtö oli
juuri päättynyt, ja rata täyttyi hevosista, joita lämmitettiin seuraavia
lähtöjä varten. Sari kiiruhti hakemaan käsiohjelmaa ja pelaamaan pariin
ensimmäiseen lähtöön. Salla halusi jäädä seisomaan radan varteen lähes tyhjän
autokatsomon kupeeseen. Hän oli seurannut raveja hyvin vähän viime aikoina,
mutta muutaman ohjastajan hän uskoi tunnistavansa television V5-ravilähetysten
ansiosta. Tuo vihreäpukuinen oli Tommi Kuurala, ajajatilaston kärkimiehiä.
Tuossa ajoi selvästi Petteri Tuomela ja hänen perässään tutunoloinen ravimies,
hihassa nimikirjaimet SM. Samuli Markkanen, niin tietenkin, ilahtui Salla ja
mietiskeli, tohtisiko käydä tervehtimässä. Kyllä mies Eevertin muistaisi,
hänetkin kukaties.
Salla havahtui
mietteistään huomatessaan, että joku kokovalkoiseen ajopukuun sonnustautunut
ohjastaja suunnitteli selvästi kääntävänsä hevosen juuri hänen edessään. Mies
hidasti vauhtia ja vilkaisi taakseen varmistaakseen, ettei ajaisi kenenkään
tielle, pakotti hevosen kulkemaan käyntiä ja käänsi samalla katseensa Sallaan.
Mies katsoi pitkään ja niin tutkivasti, että Sallan oli pakko vain tuijottaa
takaisin.
Salla tunnisti
ajajan samalla hetkellä, kun tajusi, ettei tämä ollut ensinkään aikonut
kääntyä. Rattailla istui Ella, Mikael Laine, Kuuralan Tommin kilpakumppani,
väliin ajajaliigan ykkönen, väliin kakkonen. Salla vilkaisi vaivihkaa
ympärilleen. Ketään muuta ei seissyt lähimaillakaan. Nyt Ella oli ihan
kohdalla, ajoi hitaasti ja tuijotti Sallaa, jota yhtäkkiä värisytti. Sallasta
näytti kuin mies olisi nyökännyt varovasti. Hän oli päästään pyörällä. Miksi
maan parhaisiin kuuluva ohjastaja unohtui tuijottamaan häntä, tavallista nuorta
naista ja vielä tuolla tavalla? Miehen silmät kuraisten kasvojen keskellä,
ajolasien takana loistivat oudosti, ja niiden tiiviiseen katseeseen tuntui
voivan vaikka sukeltaa, niin syvälle niihin näki.
Salla saapui
autolle hieman myöhässä ja arveli Jonin jo odottavan kärsimättömänä
pikkusisartaan. Velipoikaa ei kuitenkaan vielä näkynyt. Salla jäi
seisoskelemaan auton ulkopuolelle. Sumunsekaista tihkusadetta roikkui yhä
ilmassa, mutta tuuli oli laantunut. Raviradan kirkkaat valot hehkuivat sumun
läpi ja valaisivat puissa tiukkuvat pisarat tavalla, joka sai vilunväristykset
kulkemaan Sallan selkää pitkin. Naisen mielessä risteili hämmentyneitä
ajatuksia. Mikael Laine, ihmemies Ella, kuten toimittajat miestä kutsuivat, oli
löytänyt hänet katseellaan joka kerran, kun oli ajanut radalla ohitse. Hän oli
vaihtanut seisoskelupaikkaa muutamaan kertaan testatakseen, mitä mies oikeastaan
katseli. Sarille hän ei ollut maininnut havainnostaan, se tuntui niin perin
oudolta.
Sarin oli
pitänyt lähteä ennen kahdeksatta lähtöä. Hän oli pelannut vielä kolmeen
viimeiseenkin lähtöön.
”Jos mä jätän
nää slipit sulle, voitko sä lunastaa voitot jos näillä tärppää?” hän oli
kysynyt. Salla oli luvannut hoitaa asian. Olipa jokin syy seistä etusuoran
varrella ihan yksin.
Yhdeksännen
lähdön peliajalla Sallan oli jo pakko uskoa, että Ella tuijotti häntä. Se
tuntui merkilliseltä. Ellan täytyi olla ainakin kymmenen vuotta häntä vanhempi,
ja hänellä oli perhe. Salla muisti hämärästi jonkin lehden artikkelin muutaman
vuoden takaa, jolloin Ella oli noussut valtakunnan kärkiajajien joukkoon.
Lehdessä oli kerrottu Markkasen Samulista, joka oli viiden vuoden ykkössijaputken
jälkeen joutunut taipumaan ajajaliigan kakkoseksi Ellan lyötyä hänet vain
kahden voiton erolla. Lehden kuvissa esiintyi Ellan perhe, vaimo ja kaksi
pientä lasta. Lehden täytyi olla vielä tallessa, päätteli Salla, ainakin
lehtileike oli varmasti isän laatikoissa. Ja sedän varastoista se ainakin
löytyisi, sillä tämä arkistoi edelleen kaikki Samuli Markkasesta kertovat jutut
huolellisesti isoon, siniseen kansioon. Näin oli isä vastikään naureskellen
kertonut. Setä asui Mouhijärven Salmissa, lähellä Otamussiltaa. Salla osaisi
varmasti ajella sinne itsekin vanhasta muistista, Nokian ja Siuron läpi
ainakin. Koskahan siellä ehtisi käydä?
Tihkusade kasteli Sallan
hiukset, kasvot, takin, mutta se ei haitannut. Yhtäkkiä hänen elämäänsä oli
tupsahtanut ripaus jännitystä, olkoonkin, että Ella oli arvatenkin vain
sattumalta katsellut häntä radalta ja luullut ehkä vanhaksi tutukseen, eikä
seuraavana tiistaina edes muistaisi häntä enää. Yhden illan hän oli kuitenkin
saanut osakseen huippuohjastajan huomion. Salla aikoi ehdottomasti tulla
raveihin seuraavallakin viikolla, vaikka se kummastuttaisi Jonia, ystävistä
puhumattakaan.
Salla palasi
mietteistään raviradan pysäköintipaikalle ja huomasi kastuneensa. Sateenvarjo
nökötti autoa vasten. Kovaäänisistä raportoitiin viimeisen lähdön tuloksia, ja
autot Sallan ympäriltä kaikkosivat vähitellen. Tallialueelta valui autoja
tasaiseen tahtiin. Minkähänlaisella autolla Ella mahtoi ajella? huomasi Salla
miettivänsä. Ja koskahan se pahuksen isoveli suvaitsisi saapua? Tämä taisi olla
jo vartin myöhässä sovitusta ajasta. Sallaa alkoi hiljalleen harmittaa. Hän
tuijotti autojen ajo- ja perävalojen virtaa, siristi silmiään saaden sumun
pehmentämät valot näyttämään punavalkoiselta tähtimereltä ja mietti.
Tallialueen
portista juoksi tuttu hahmo.
”Joni! Missä
ihmeessä sä viivyit?”
”Sori hei, mä
sain kymppilähdön yllärikaksarin kiinni, kun Ella sössi suosikin. Se ajo kyllä
tavallaan järkevästi, mutta musta näytti siltä, ettei se ihan keskittyny
siihen, mitä teki. No, mun onni, kerroin oli aika hyvä. Menikse Sari jollain
muulla kotiin? Tässon sulle tonni, mä voitin tänään muutakin, sen tajuttoman
troikan esimerkiks”, Joni vaahtosi.
”Tonni? Ootsä
seonnut?” Salla oli pudottaa rahat kuraiselle asvaltille. Häntä hymyilytti ja
kauhistutti yhtä aikaa, kun hän tajusi tietävänsä, miksi Ella ei ollut
parhaassa iskussa. Joni nosti Sallan ilmaan ja halasi tätä lujasti.
”Mä voitin
yhteensä neljätoista donaa, kelaa hei, nyt mä voin vaihtaa tän romun Corollan
ja juhlia päälle! Sä oot upee nainen, siskoseni!”
”Mennään silti
kotiin, tää sade on aika märkää”, totesi Salla silmiään pyöritellen. Ilta oli
ollut outo, ja nyt se alkoi vaikuttaa uskomattomalta. Veli antoi tonnin
käteistä, Ella tuijotti koko illan. Tässä tiistaissa, ensimmäisessä lokakuuta
vuonna 1991 oli jotain erityistä. Salla päätti painaa päivämäärän tarkasti
mieleensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti