Sunnuntaisin
Toivasten perheellä oli tapana syödä yhdessä. Jonikin, joka oli hiljattain
muuttanut omilleen, saapui vähän ennen kahta vanhaan kotiinsa. Tällä kertaa isä
oli paistanut porsaankyljyksiä, valmistanut herkullisen rosépippurikastikkeen
keitettyjen perunoiden kyytipojaksi. Vanhemmat kyselivät kuulumisia, utelivat
Sallalta tämän työstä. Jotenkin puhe kääntyi raveihin. Sallan oli vaikea istua
tyynenä, Mikael täytti hänen ajatuksensa heti hänen miettiessään Teivoa. Hän
selitti kautta rantain jatkavansa harrastustaan Merjan vuoksi, ystävä kun oli
alkanut tutkia sponsoreiden merkitystä ja markkinoinnin visuaalista teoriaa
ohjastajien ajopuvut esimerkkinään.
”Me tunnetaan
monet niistä ajajista ihan jo Merjan gradun takia, se on jututtanu
sponsoreitakin. Me käydään varmaan tyttöjen kanssa kesällä muissakin raveissa
kun Teivossa, siitä on ruvennu nauttiin.”
Selitys upposi
kuin puukko lämpimään voihin, eivätkä vanhemmat jatkaneet aiheesta enempää.
Salla kertoili kuluneen viikon työpäivistä muutaman hauskan sattumuksen. Hän
viihtyi hyvin, toimiston henkilökunta oli hilpeää joukkoa. Pian olisi uusittava
työsopimus, se oli tehty aluksi viideksi kuukaudeksi. Salla oli suunnitellut
vuokraavansa pienen asunnon Hämeenpuistosta tai sen lähistöltä, mutta sopivaa
ei tahtonut löytyä. Toisaalta hänellä ei ollut kiire, vanhemmat eivät vahtineet
hänen menemisiään, ja jos hän halusi viettää yön muualla, siitä oli vain muistettava
ilmoittaa. Harvoin häneltä edes kysyttiin, kenen luona hän kulloinkin aikoi
yöpyä.
Isällä oli
uutinen kerrottavanaan. ”Tapio on ostanu ajolle opetetun suomenhevosvarsan ja
sitte kuulemma varsin hyvän nelivuotisen lämpösen oriin, semmosen kun Watch My
Back, joka oli myytävänä omistajien rahatilanteen takia”, hän totesi.
Sallan
aivoissa kävi kuhina, kun hän muisteli, kenen valmennuksessa kyseinen hevonen
oli ollut. Aivan, Kuuralan Tommilla. Kukahan lupaavaa hevosta pääsisi ajamaan
nyt, kun setä oli ostanut sen? Aika paukun tämä oli järjestänyt. Sallan ilme
kirkastui. Hänhän voisi alkaa vapaa-aikanaan hoitaa sitä, silloin hän pääsisi
helposti minne vain seuraavan kesän suurraveissa, joissa kuulemma oli
rajoituksia tallialueelle pääsyssä. Kavereiden oli saatava kuulla tästä, mutta
ensin täytyi soittaa sedälle. Salla nousi pöydästä, kiitti ja juoksi
puhelimeen. Setä oli kotona, ja he juttelivat hetken raveista. Hän oli selvästi
mielissään Sallan tarjoamasta avusta, pyysi tätä vielä samana päivänä katsomaan
”Vollea”, kuten hän hevosta kutsui. Isä lupasi auliisti lainata vanhaa autoaan
työajoneuvoksi, mikäli se kelpaisi Sallalle.
Myöhemmin
iltapäivällä Salla poimi Merjan hyvin pidettyyn hopeanhohtoiseen Opel Asconaan
ja he ajelivat Nokian läpi Salmiin kahdestaan. Anne ei ollut vastannut ja
Sarilla oli iltapäivälle muuta ohjelmaa. Tapio-setä odotteli jo pihassa
tyytyväisenä myhäillen. Sallan innostus lämmitti hänen yksinäistä sydäntään.
Hänen Raila-vaimonsa oli kuollut syöpään jo vuosia sitten, eikä heillä ollut
lapsia. Salla oli pienenä ollut hänelle kuin oma tytär, ja useina kesinä Salla
oli viettänyt viikkoja Tapion maatilalla ilman vanhempiaan. Monet muistot
tulvahtivat naisen mieleen, kun hän ajoi auton päärakennuksen eteen sedän
pakettiauton viereen. Hän juoksi sedän luokse, he halasivat lämpimästi. Ylpeänä
setä johdatti naiset talliin katsomaan hoidokkejaan. Nuori suomenhevonen oli
vekkulin vaalea, sen harja ja häntä vielä vaaleammat.
”Tää neiti on
mun Hellu, vaikka kirjoisa lukee Sirun-Helinä”, setä esitteli. Varsa ei
säikkynyt, ei tempoillut, vaan antoi Sallan taputella turpaansa ja yritti
hamuta tämän hiuksia. Salla kaivoi taskustaan sokeripalan ja tarjosi sen
Hellulle. Silloin viereisen karsinan kiiltävä, komea ori hirnahti. Sille piti
myös tarjoilla herkkuja.
”Ai, sä oot
mustasukkanen. Ookkos myös kuuma ja tulinen, kun pääset radalle?” Salla
jutteli. Volle näytti kuuntelevan, työnsi turpansa taskulle, jossa sokeripalat
olivat ja tökki Sallaa.
”Katos vaan”,
virkkoi Tapio, ”sää tairat olla eka ihmine, jota Volle ei yritä ajaa pois.
Susta taitaaki tulla paras mahrolline hoitaja tälle kaverille. Pitäs varmaan
maksaa vähän palkkaaki?”
”Puhutaan
semmosista myöhemmin, ensin mä haluisin vaan olla hevosten kanssa pitkästä
aikaa. Se riittää palkaks. Katotaan sitte, jos työ alkaa tuottaa tuloksia,
sitte mä voin pyytää osan palkintorahoista, jos niistä kulujen jälkeen jää
jotain yli. En mä tätä rahasta haluu tehdä.”
Merja aivasti
neljästi, pyyteli anteeksi ja katosi ulos. Hänestä ei olisi moiseen hommaan,
onneksi hänellä oli kylliksi muutakin tekemistä. Hetken kuluttua Salla ja
Tapiokin saapuivat ihastelemaan kevätaurinkoa. Tapio kutsui ystävykset
pullakahville, hän oli leiponut korvapuusteja leivinuunissa.
Talo näytti
samalta kuin aina ennenkin, raitaiset matot olivat ojennuksessa tuvan
lattialla, iso kaappikello kumahteli puolen tunnin välein. Kukkia oli vähemmän
kuin Railan vielä eläessä, kamarin televisio oli suurempi. Kohta kahvin tuoksu
levisi taloon ja Tapio pyysi Sallan ja Merjan pöytään. Salla päätti selvittää
itseään askarruttavan asian heti:
”Kuule, Tapio,
ookko sä aatellu, kuka tota Vollee ajaa tästä eteenpäin? Sen Tommin kans kun
voi olla vaikee tehdä yhteistyötä, kun se asuu siä Forssan lähellä.”
”No,
Eeverttiähä ajo sillon Samuli Markkanen, muistakkos?”
Salla sai
pullaa väärään kurkkuun ja nyökkäsi yskänpuuskan keskeltä. Hän totta vieköön
muisti Samulin liiankin hyvin. Hetken kuluttua Tapio jatkoi verkkaiseen
tyyliinsä:
”Mää soittelin
Samulille sillon, kun olin päättäny ostaa nää elikot ja juttelin sen kans
ajamisesta. Mää tunnen Samulin ajotyylin, se on aika reipas, piiska rapsaa
miähekkäästi. Jotenki tuntuu, ettei toi oikeen sovi Vollen nahkalle. Noita
muita ajomiähiä mää en oikeen tunne, kun ne on tommosia märkäkorvia loppeja,
eihän ne sillon Eevertin aikaan viälä oikeen mitään ajanu, ja joku Alavillamon
Sakuki muutti Vermoo, sen mää tunsin ja hyväks havaitsin. Mikäs se Laineen
poika on miähiään, sitä ku kehutaan aina lehrisä?”
Salla
kiemurteli paikallaan, yritti käyttäytyä normaalisti. Onneksi setä oli niin
tohkeissaan hevosistaan ja ohjastajamietteistä, ettei näyttänyt huomaavan
mitään. Merjan ällistykseksi Salla tokaisi:
”Mä tunnen sen
Mikaelin, me ajoittain jutellaan raveissa. Se on tosi helläkätinen ohjastaja,
vaikuttaa taitavalta. Ei se viimeks ajajaliigaa voittanu, mutta sen lokakuu
oliki huono. Se oli varmaan kipee tai jotain”, maalaili Salla. Merjaa nauratti
hillittömästi, hän ei uskaltanut katsoa Sallaa. Helläkätinen ohjastaja,
justiinsa joo. Oli Mikael varmasti hellä, mutta radalla mies kyllä käskytti
hevosia muiden malliin.
”Mikaelilla on
semmosta herkkyyttä, sen ei tartte kun nähdä hevonen, niin se tietää, mitä
sille pitää tehdä, se näkee niitten voinnin jotenki kummalla tavalla.”
”Sä tairat
tuntee sen Laineen aika hyvin”, tuumasi Tapio. Salla nauroi vastaukseksi
peittäen siten hämmennyksensä. Jopa tuli pidettyä varsinainen palopuhe.
”Josko sää
likka sitte soittasit sille Laineelle, jos sää sen tunnet, puhusit vähä niinku
mun pualesta? Kai sulta sen numeroki jostaki löytyy.” Tietämättään Tapio pyysi
Sallalta lähes mahdotonta palvelusta, mutta koska oli avannut suunsa ja
väittänyt tuntevansa miehen ei Salla voinut kieltäytyä. Hän kaivoi kalenterin
laukustaan, joka oli aina mukana, kipitti Tapion perässä tämän työhuoneeseen ja
väänsi numerot. Tuntui hassulta käyttää numerolevyä, kun oli tottunut
näppäinpuhelimeen.
”Yhreksän-neljä-yhreksän
— onks tää vallan autopuhelin? Kaikenlaisia kotkotuksia sitä nykyään onki,
mutta hyvähän toi reisumiähelle on”, mietiskeli setä ääneen. Sallaa hirvitti,
sydän hakkasi, kädet hikosivat. Voi, kunpa Mikael ei voisi vastata, kunpa tämän
puhelin olisi kiinni!
”Laine”,
kuului Sallalle niin tuttu ääni.
”Toivasen
Salla tässä terve, soitanko pahaan aikaan?”
”Et, mullei oo
ketään kyydissä, mä oon ajamassa raveista kotiin. Ootas, täytyy ohittaa yks
auto, noin, kylläpäs yllätit mut. Onko jotain tapahtunu?” Mikaelin
ilahtuneeseen ääneen hiipi huolestunut sävy.
”No, ei mitään
ihmettä, älä huolestu. Mä oon Salmissa setäni luona kattomassa sen ostamia
ravureita. Mä kysyin, ketä se on aatellu ajaan sitä sen nelivuotista
lämminveristä oria, joka on kai hyväkin, ja setä sano, että sen nahka ei
kuulemma kestäis Markkasen Samulin käsittelyä. Mä kerroin että mä joskus oon
jutellu sun kans raveissa...”
”Aika hyvin
sanottu”, keskeytti Mikael, ”joskus juteltu raveissa. Mites tää muhun liittyy?”
”No, kun Tapio
aatteli, että sä ryhtysit ajamaan tota Vollea. Se on se Watch My Back, jota
Kuuralan Tommi on ajellu tähän saakka.”
”Voihan
helvetti, se tykki!” pääsi Mikaelilta. ”Siinä on kuule Salla niin hyvä hevonen,
että se tulee pärjään syksyllä U.E.T. Grand Prix'ssä tosi hyvin, se voi vaikka
voittaa. Mistä sun setäs semmosen oriin on siepannu? Se voittaa vielä Derbyn,
se on maksettu kaikkiin ikäkausikisoihin. Tommi oli tosi pahoillaan, kun joutu luopuun
siitä, mut se taisikin olla mun onneni. Salla, kultanen nainen, tää oli mulle
hirvee päivä ja sä sait mut taas iloseks! Olisitpa täällä niin mä suutelisin
sut pyörryksiin.”
Sallan täytyi
istahtaa, häntä huimasi. Mikael sai hänet puhelimen kauttakin pyörryksiin, ei
siihen suudelmia tarvittu. Eikä hän ollut ensinkään tajunnut, miten hyvän
hevosen setä oli hankkinut. Mistä tämä oli saanut rahat? Semmoinen hevonen ei
voinut olla tarjouksessa. Vastausta odottamatta Mikael jatkoi:
”Mä oon ihan
kohta Tampereella, oisko siinä järkee että mä tulisin käymään ny heti? Mua
haluttais nähdä se Volle, että missä kunnossa se on ja ajaa vaikka, niin sais
jonki käsityksen, mitä sen kanssa vois tehdä. Se taitaa olla hyväkin valmentaja
se sun setäs, Samu kehu sen maasta taivaaseen. Et kysyis, voinks mä poiketa?”
Salla päätti
pyytää Tapion puhelimeen, jotta saisi hengähtää. Mikael kaahaisi puolen tunnin
kuluessa pihaan, ja setä saattaisi vaikka huomata jotakin. Nyt oli
ryhdistäydyttävä ja koottava kaikki näyttelemistaito.
Epämääräisessä
mielentilassa Salla palasi Merjan luokse, joka istui yhä tuvassa pitkän pöydän
ääressä ja vilkaisi Sallaa kysyvästi, tahtoi tietää, miten puhelu oli sujunut.
Salla sai sanottua vain, että Volle oli Mikaelin mukaan huippuravuri ja että
mies tulisi kohta katsomaan sitä.
”Pystykkö sä
oleen täällä, kun se tulee?” ihmetteli Merja.
”Onko muuta
vaihtoehtoo? Onneks noi toiset ei lähteny mukaan, sitte ne ainaki huomais.
Kattelee ne jo raveissaki aina välillä hiukka oudosti, Anne varsinki. Kai me
saadaan täällä näyteltyä tavallisia tuttavia, mut mua huolestuttaa, miten sitte
käy, kun Volle voittaa ja mä sen hoitajana kai sitte hyppään kärryille mukaan
voittajaesittelyyn, ainaki Derbyssä ja U.E.T:ssä. Voiksä kuvitella, mä
Mikaelissa kiinni siinä, eikä kukaan muka saa huomata?” Salla pudisti päätään
osin kauhuissaan, osin riemuissaan.
”Aattele hei,
jos sun täytyis kiivetä samoille rattaille Markkasen kanssa. Eiköhän toi Ella
oo sata kertaa parempi vaihtoehto”, Merja muistutti. Salla vei käden suunsa
eteen kauhistuneena. Olipa sittenkin onni, että setä oli päätynyt Mikaeliin.
Samulihan olisi päässyt likistämään häntä ihan työn puolesta, ja ajatuskin
puistatti.
Mikaelin tuloa
odotellessa Salla tutkaili Merjan kanssa sedän arkistoja. Alkusyksystä Sallan
kaipaama perhelehtikin löytyi, ja molemmat lukivat artikkelia innokkaasti.
Mikaelin vaimo oli varsin kaunis nainen, ja Sallaa alkoi mietityttää, mikä
Mikaelia saattoi hänessä itsessään viehättää. Lehtijuttu häiritsi hänen muutoin
iloista mielentilaansa, mutta kuullessaan auton hurahtavan pihaan ikävät
tuntemukset katosivat hykerryttävän jännityksen tieltä.
Tapio kutsui
naiset ulos tervehtimään tulijaa. Mikael sai pidettyä ilmeensä melko normaalina
heidän jutellessaan pihassa, setä ei ainakaan näyttänyt innostukseltaan
huomaavan mitään erikoista. Hän kertoili entisen omistajan rahavaikeudet,
Vollen valmennusohjelman ja muutokset, joita oli siihen suunnitellut, esitteli
tallin ja hevoset, kolmet kärryt ja runsaat varusteet, lörpötteli Eevertistä,
kyseli Mikaelin ajotavoista ja valmennettavista.
”Ja toi Salla
on luvannu autella mua Vollen ja Hellun hoirosa, se saa ajaaki niitä jos
tahtoo. Mullon tosa kilometrin harjotusrata pellosa, se on Eevertin ajoilta,
mää kunnostelin sitä syyshommien aikaan kun aattelin hommata elikoita. Salla
saa sitte tulla hakeen sun kyyrisä ne pokaalit, joita sää Vollen kans napsit”,
myhäili Tapio.
Mikael katsoi
Sallaa oudosti. Naisen jalat olivat vetelät, tuntui, etteivät ne kantaneet.
Setä oli aivan mahdoton velmuilija! Olikohan tämä sittenkin huomannut jotakin?
”Jaa niin
Salla, kai sää suostut semmoseen, ehän mää vanhana ukkona enää jaksa tosa
kärryn reunasa käkkiä? Ohan toi Laineen poika ihan komee miäski”, jatkoi setä
kiusoitteluaan.
”Anna olla jo,
enköhän mä voi sun puolesta palkinnot noutaa. Pitää vaan harjotella sitä kärryn
reunalle hyppäämistä vaikka täällä sun radallas, etten sitte putoo
tositilanteessa”, Salla lohkaisi tuijottaen merkitsevästi Mikaelia. Miehen
epäluuloinen ilme suli hymyksi hänen ymmärtäessään, ettei Salla ollut itse
ehdottanut moista. Kiusallista se ehkä tulisi olemaan, kun pitäisi istua Sallan
vieressä, eikä kuitenkaan saisi koskea. Se vaatisi luonnetta.
Tapio uteli,
ehtisikö Mikael vielä sisään sopimusta sorvaamaan, neuvottelemaan ajajalle
kuuluvista palkkioista ja muista yksityiskohdista. Mikael ei tuntunut
kiireiseltä, hän jopa toivoi saavansa koeajaa Vollen vielä ennen pimeän tuloa,
ja koska ilta oli jo hämärtymässä, Tapiolle tuli kiire. Hän riensi talliin
valjastamaan aarteensa harjoituskärryjen eteen, heilautti ovella kättään
Sallalle ja Merjalle, jotka olivat vähitellen lähdössä. Salla tunki auton
avaimet Merjan käteen ja pyysi tätä ajamaan, sillä oli itse aivan liian
sekaisin.
Merja käveli
auton luokse hitaasti, aikaili avatessaan ovea, istahti kuljettajan paikalle.
Vasta sieltä hän kurkisti pihaan, jonka keskellä Mikael sanoi jotakin pidellen
Sallaa käsistä, kumartui äkisti suutelemaan, eikä olisi millään päästänyt
naista luotaan. Merja oli näkevinään sähkön, joka heidän välillään väreili ja
huokasi miettiessään, tokko hänen eteensä koskaan kävelisi miestä, joka saisi
hänessä aikaan samanlaisen tunteiden pyörremyrskyn. Ei, hän ei varmasti pystyisi hullaantumaan niin
kuin nuo kaksi. Liian järkevä, hän mietti ja huokaisi huomaamattaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti