12. luku

Vielä pari tuntia ja työpäivä olisi ohi. Salla ei olisi innostukseltaan malttanut odottaa viiteen saakka, ja hänen ajatuksensa eksyivät yhtä mittaa edellisen viikonlopun tapahtumiin. Hän oli viettänyt vapaapäivänsä Tapion tallilla Salmissa Vollea ja Hellua hoitaen, opetellut valjastamaan hevosen kärryjen eteen ja istahtanut ohjastajan paikalle ensimmäistä kertaa elämässään. Vollea oli helppo ajaa, vaikka auringon sulattama kurainen rata veteli ja varjoisten kohtien vielä jäiset möykyt täristivät. Setä oli huudellut ohjeita aina Sallan ollessa kuuloetäisyydellä, kehunut tätä synnynnäiseksi kuskiksi.

Satunnaiset asiakkaat häiritsivät Sallan mietteitä, ja kaiken huipuksi vain muutamaa minuuttia ennen viittä toimistoon pelmahti tarjouslähtöjä peräävä naisasiakas, joka kyseli mahdollisia ja mahdottomia ja jolle ei kelvannut mikään listoilla oleva hotelli. Salla tuskaili tietokoneen hitautta ja sai kuulla olevansa surkein asiakaspalvelija, johon nainen oli törmännyt. Kärsivällisesti Salla kysyi, mitä tämä mahtoi heidän tarjouslähdöiltään odottaa, ne kun olivat pääasiassa peruutuksia ja viimeisiä paikkoja muutoin loppuunmyydyillä lähdöillä. Nainen suuttui ja vaati johtajan paikalle, jolloin toimistopäällikkö astui takahuoneesta maireasti hymyillen ja totesi, että toimiston ovet oli suljettu jo hetkeä aiemmin ja että mitään varauksia ei valitettavasti enää voinut tehdä.

”Kiitos, Kristina”, huokasi Salla naisen lähdettyä.

”Niin, noi tommoset ei ikinä tilaa matkaa, ellei sitä tarjota ilmaseks, ne oottaa viiden tähden hotellia täyshoidolla kahden tähden tarjoushinnalla.”

”Mä lasken tän kassan, sit mä liukenen Salmiin. Mullon siä pari ravuria hoidettavana, toinen pitää valmistaa huomisiin veevitosiin. Se on ollu tänään hiitillä Teivossa, semmonen Laineen Mikael on ajanu sitä”, selitti Salla.

”Voi, mulla oli kerran oma ravihevonen!” huokasi Kristina yllättäen. ”Mun isällä oli itse asiassa monta hyvää hevosta, ja yks niistä oli mun nimissä. Me sä kuule Salla sinne Salmiin, mä hoidan sun kassan. Jos siinä on jotain outoo, katotaan se maanantaina. Sun täytyy päästä ajaan.”

Salla oli iloisesti yllättynyt. Hän ei ollut tiennyt, että toimistopäällikkökin oli hevosista kiinnostunut, se ei ollut koskaan käynyt ilmi. Kristina Kallström oli tumma, voimakaspiirteinen nainen, iältään ehkä vähän yli neljänkymmenen. Hän oli järjestelmällinen ja napakka esimies, joka piti huolta alaisistaan. Salla tiesi hänen harrastavan posliininmaalausta ja kuntojumppia, mutta hevoset eivät olleet koskaan tulleet puheeksi.

Salla kysyi, vieläkö Kristina seurasi raveja. Tämä nyökkäsi ja kertoi innostuneena voittaneensa muutama kuukausi aikaisemmin sievoisen summan pelattuaan Kuuralan Tommin ajamaa Watch My Back -nimistä nuorta hevosta, jonka ei olisi pitänyt vielä pärjätä lähdössä.

”Nyt se on myyty, ja mä toivon, että se on hyvissä käsissä. Siinä on tosi hieno ravuri, sen emän isä oli mun isän tallista.”

”Maailma on pieni”, hämmästeli Salla ääneen. ”Arvaa, mitä hevosta mä oon menossa laitteleen?”

Alkuillan aurinko lämmitti selkää, niin että ajettuaan radalla kierroksen Salla riisui takkinsa. Tapio seurasi veljentyttärensä puuhia tyytyväisen näköisenä. Tyttö oli innostunut ja taitava käsittelemään oikukasta Vollea. Oivan ohjastajankin tämä oli Vollelle hankkinut. Hevosella oli ajettu nyt kaksi starttia, joista toisen se oli voittanut ja toisessa tullut niukasti toiseksi, kun oli päässyt pussista vasta loppusuoralla muiden väsyttyä. Oli se Ella nuoresta iästään huolimatta aikamoinen hevosmies. Tapio viittoi ajon riittävän, jolloin Salla ohjasi hevosen setänsä vierelle. Hän mainitsi työpaikalla ilmenneestä yhteensattumasta ja kysyi, mitä muita töitä sedällä hänen varalleen olisi.

Harjattuaan molemmat hevoset ja katsottuaan seuraavan päivän varusteet valmiiksi Salla suuntasi kohti päärakennusta. Kevät oli jo pitkällä, aurinko paistoi yhä puiden latvusten tasalla. Talon eteläseinustalla näkyi terhakoita krookuksia, joista osa oli jo kukintansa loppuvaiheessa. Salla unohtui tutkimaan maasta nousevaa elämää. Kukat muistuttivat häntä Mikaelista, heidän orastavasta suhteestaan, jonka onnistumiseen hän ei uskaltanut luottaa. Näinä viikkoina, jolloin mies oli ajanut Vollea sekä kilpailuissa että rataharjoituksissa Salla oli tavannut hänet vain hevosenhoitajan ominaisuudessa.

Kevät tuntui olevan kiireistä aikaa; Mikael ajoi joka päivä jossain päin Suomea, ja viikonloppuisinkin hänen iltansa kuluivat työn parissa. Monet hevoset kilpailivat vain kesäisin, ja valmentajat, jotka eivät itse ohjastaneet, vaan toivoivat Mikaelin taitavampana hoitavan sen työn, tahtoivat neuvotella hevostensa kunnosta ja kilpailusuunnitelmista. Moni valmentaja luotti vain pariin ohjastajaan, joiden piti luonnollisesti päästä ajamaan kaikki mahdolliset startit. Lainaohjastamisen sovittaminen Mikaelin omien valmennettavien kilpailuaikatauluihin ei ollut helppoa eikä aina edes mahdollista.

Kuluneen viikon tiistaina Salla oli ehtinyt vaihtaa raveissa pari sanaa Mikaelin kanssa. Hän oli seissyt aidan vieressä tallialueella hevosklinikan kohdalla, katsellut välillä radalle Annea ja Vekku-koiraa odottaessaan, kun Mikael oli astellut yksin tallin suunnasta kypärä kainalossa, hiukset auringossa kiiltäen, huomannut Sallan heti ja kävellyt suoraan tämän luokse.

Sama kutkuttava tunne hiipi vieläkin Sallan vatsanpohjaan, kun hän muisteli, miten mies oli häntä katsonut, miten tämän silmissä oli ikään kuin välähtänyt jokin. Salla ei tiennyt, oliko välähdys hänen kuvitteluaan vai pystyikö salatun tunteen todella näkemään sykähdyksenomaisena vilahduksena miehen silmissä. Välähdystä ei voinut oikeastaan kuvailla, Salla ei kyennyt erottamaan, oliko se valoa, pupillien laajenemista vai erityinen katse, jonka merkityksen vain hän tiesi.

Mikael oli kysellyt lauantain raveista, kertonut, miten Seinäjoella tullaan vierastalleilta valmistautumisalueelle ja missä välissä Volle piti tuoda lämmittelyyn. Hän oli puhunut tiistai-iltana ajamistaan hevosista ja kiireisestä aikataulustaan, johon ei mahtunut perhe eikä huvittelu. Sallalle oli jäänyt vaikutelma, että mies oli halunnut pyytää anteeksi, etteivät he olleet ehtineet tavata. Tuntui jotenkin oudolta, ettei tämä ollut voinut sanoa sitä suoraan, olkoonkin, että lähellä seisoneet ihmiset olisivat saattaneet kuulla.

Tapio oli yhtäkkiä Sallan vieressä ihastelemassa krookuksia.

”Lähretään sitte huamena yhreksän aikaan”, hän totesi rauhalliseen tapaansa. ”Tulethan sää mun kansa? Vai lähteeks joku kaveri mukaan? Kyllähän meiränki kyyrisä pääsis.”

Salla pudisti päätään. Merjalla oli jokin tentti, Annea ja Saria hän ei halunnut pyytää, eikä hänellä ollut muita kyytejä. Tiistaina hän oli hetken ehtinyt toivoa Mikaelin tarjoavan paikkaa Omegassaan, vaikka olikin tiennyt sen olevan melko mahdotonta. Siitä olisi syntynyt liikaa puheita, etenkin, jos tallitytöt olisivat siten joutuneet tulemaan omin neuvoin. Salla huomasi olevansa pettynyt. Heidän suhteensa tulisi ikuisesti olemaan arveluttava salaisuus, eikä hän voisi koskaan saavuttaa haluamaansa asemaa Mikaelin elämässä.

”Mä nuuhkin tätä kevätilmaa viä hetken, sä voit mennä touhuumaan omias. Ajatsä meiän kautta aamulla?” Salla uteli. Setä nyökkäsi, heilautti kättään ja katosi tallin taakse. Salla tuijotti lakastuneita krookuksenkukkia ja toivoi arasti, ettei hänen ja Mikaelin yhteinen tulevaisuus olisi yhtä hauras kuin kevätkukan elämä. Huokaisten hän laahusti kohti Asconaa, käynnisti auton ja ajeli pitkin kapeaa ja kaunista kylätietä Siuron ja Nokian halki kohti Tamperetta.

Salla ei halunnut mennä suoraan kotiin, vaan ajeli kiertoteitä. Pallopojan edessä oli Jonin Corolla, ja sen enempää ajattelematta Salla kurvasi autonsa kioskin pihaan. Grillin luukulla seisoskeli läjä veljen kavereita, myös Mattilan Kaitsu. Salla ei voinut enää perääntyä, koko joukkio oli huomannut hänen tulonsa. Salla ehti jo toivoa, että kaikki sujuisi hyvin, ettei Kaitsu keksisi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun kuuli tämän kutsuvan itseään nimeltä.

”Niin, Kaitsu? Ja terve vaan muillekin, ei ollakaan nähty vähään aikaan”, hän yritti esittää pirteää.

Kaitsu viittoi häntä sivummalle, kioskin nurkan taakse näkymättömiin, eikä Salla ehtinyt keksiä tekosyytä, jonka varjolla olisi voinut jäädä muiden seuraan.

”Mitä varten sä välttelet mua?” mies tahtoi tietää.

”Voi yhden kerran”, puuskahti Salla. ”En mä tietääkseni välttele ketään. Miks sä kysyt?”

”Eikö Jonte o kertonu, mulle se sano et se puhu sulle.”

Salla olisi halunnut porautua maan alle. Miksei hän ollut mennyt suorinta tietä kotiin? Hän oli yllättäen joutunut tilanteeseen, jota oli onnistuneesti pystynyt karttamaan koko pitkän talven. Hän oli suunnitellut useaan otteeseen, mitä sanoisi, jos Kaitsu yhyttäisi hänet, mutta ainuttakaan valmista puheenvuoroa ei muistunut mieleen, kun niitä olisi tarvittu. Salla huokasi ja vastasi:

”Kyllä se jotain puhu, mut siitä on jo aikaa. Mä luulin et se olis kertonu sulle mitä mä sanoin.”

Kaitsu nyökkäsi ja mietti vähän aikaa, miten asiansa ilmaisisi.

”Mä oon vaan sen verran...tota siis...sä oot vaan niin mukava tyyppi, mä haluisin kokeilla tulisko siitä mitään et me alettas seurusteleen”, hän viimein sai kakaistua. Salla huokasi jälleen, vei käden otsalleen. Hän ei tiennyt, miten vastata toisen tunnustukseen. Hän oli mielessään käsitellyt asian, mutta koskaan ennen hänen ei ollut tarvinnut sanoa sitä Kaitsulle itse.

”Onkse susta ihan hullua?” kysyi mies liki kuiskaten. Salla pudisti päätään. Hänen oli pakko vastata, nyt piti olla ovela ja varmistaa selusta. Kunpa Kaitsu ei loukkaantuisi! Salla aloitti varoen:

”Muistakko sillon kouluaikana? Mä olin suhun ihastunu. Älä sano mitään, kuuntele vaan. Yritä tajuta, mitä mä haluun sanoo. Joohan? No, sitte sä muutit pois ja tuli se yks tyyppi, jonka kans mä ikään kun seurustelin muutaman kuukauden, se Mika. Sen jälkeen mä päätin, etten ota ketään, johon en olis tosissani rakastunu. Muutama yritelmä mulla oli, mut ne kuivu kokoon, kun mä tutustuin niihin tyyppeihin paremmin. Ei musta o puolivillaseen suhteeseen. Mä joskus haaveilin susta, melkein soitinki, mut se sit vaan jäi. Kauppiksessa taas oli niin paljon ajateltavaa ja hulluja kavereita, ettei kaivannu suhdetta, ei semmoseen olis kai ollu edes aikaa.”

Salla seurasi Kaitsun ilmeitä. Tämä oli hyvin mietteliään näköinen, kuin olisi yrittänyt nähdä kuvina Sallan kertomuksen. Kun toinen lopetti, Kaitsu yritti näyttää rohkaisevalta, jotta tarina jatkuisi. Salla rykäisi, nyt tulisi vaikeimmin selitettävä osa, jota ei kuitenkaan voinut jättää sanomatta. Miten kummassa hän muotoilisi asian niin, että toinen ymmärtäisi, muttei keksisi, kenestä on kysymys?

”Tää on ny sit semmonen juttu, josta kukaan ei tiedä”, jatkoi Salla. ”Viime syksynä mä tapasin yhen miehen. Mä rakastuin päättömästi, silleen et en tienny olevan mahdollista. Haluutsä kuulla lisää? Se juttu on viäkin vireillä, mut se on monesta syystä hankala. Mä haluisin kattoo sen loppuun, et mitä siitä tulee, mullon pahat epäilykset ettei se kanna, mut mä en voi jättää sitä. Se jäis ikuisiks ajoiks häiritteen, jos mä ny lähtisin enkä menis katkeraan loppuun saakka. Jos mä ny alkasin oleen sun kans, vaikka se varmaan vois olla tosi hyvä juttu, ni mua ihan varmasti kaivelis se kesken jääny juttu. Ymmärrätsä, Kaitsu? Tää ei oo mulle helppoa. Ja joo, oon mä vältelly sua. Tajuutsä ny, miks?”

Kaitsu nyökkäsi. Selvemmin ei Salla olisi voinut asiaansa ilmaista.

”Saanksmä halata sua, Salla? Mun on jotenki tyhjä olo”, huokasi Kaitsu. Hän oli hämmentynyt ja surullinen, olkoonkin, että Joni oli varoittanut, ettei Salla välttämättä olisi ollut innostunut seurustelusta. Ehkä harmittavinta koko asiassa oli, että hän oli toiminut liian myöhään. Jos hän olisi aikaisemmin tajunnut, kuka Salla oli ja uskaltanut heittäytyä mielitekojensa vietäväksi vastoin harkitsevaa minäänsä, he saattaisivat nyt olla pari.

Kaitsun alistuva käytös sai Sallan entistä mietteliäämmäksi. Mies oli selvästi harmissaan ja alamaissa, mutta näytti hyväksyvän tilanteen. Salla huomasi toivovansa, että hän ja Mikael eivät olisi koskaan tavanneet, silloin hän olisi riemumielin vastannut Kaitsulle myöntävästi. Voi, miksi ihmisten piti aina kohdata toisensa väärään aikaan?

Hiljaisina nuo kaksi nuorta aikuista palasivat toisten luo. Salla osti suklaata ja tyhjänpäiväisen naistenlehden, vaihtoi pari sanaa veljensä kanssa ja lähti kotiin. Hän kuvitteli mielessään, mitä Joni kyselisi Kaitsulta ja kuinka toinen selittäisi, kertoisi hänen rakastumisestaan.

Tästä illasta hän saisi vielä kuulla, veli haluaisi varmasti tietää enemmän hänen hämäräperäisestä suhteestaan johonkuhun, josta ei voinut kertoa edes etunimeä tai ikää. Salla ei sietänyt tämmöisiä ongelmia, mieluiten hän olisi paennut, muuttanut toiselle paikkakunnalle, kunnes tunteet olisivat laantuneet ja hänet olisi unohdettu.

Samassa Salla muisti seuraavan päivän ravit. Hän voihkaisi muistaessaan, että Kaitsukin oli tulossa ajamaan Seinäjoelle. Mikä salailun ennätys lauantaista olikaan kehkeytymässä! Salla kuvitteli mielessään, kuinka Kaitsu seuraisi hänen ja Mikaelin yhteistyötä Vollen ympärillä, eikä Mikael huomaisi varoa tarpeeksi, ja Kaitsu kuulisi tai näkisi jotain semmoista, mitä ei yhdenkään ulkopuolisen olisi pitänyt huomata.

Mutta eihän Kaitsu tiennyt, että Sallan elämän mies oli Mikael. Salla ravisti päätään unohtaakseen uhkakuvat. Hän ei voinut muuta kuin odottaa seuraavaan päivään ja kohdata tulevat tapahtumat, kävi miten kävi. Ehkä kohtalolla oli syynsä mutkistaa asioita, ettei elämä tuntuisi kenestäkään liian helpolta.