Salla antoi
työpaikan oven painua kiinni omalla voimallaan. Tänään oli selvinnyt, että työ
jatkuisi heinäkuun loppuun, sen jälkeen henkilöstöä vähennettäisiin sen verran,
että määräaikaiset joutuisivat lähtemään. Tieto lamautti Sallan toimintakyvyn
olemattomiin. Hän ei osannut kuvitella, miten järjestäisi asiansa elokuusta
lähtien. Nyt ei voisi vuokrata asuntoa, lehti-ilmoitusten tarkkaileminen olisi
turhaa. Hänellä olisi vähän kolmatta kuukautta aikaa etsiä uusi työpaikka,
mutta löytyisikö Tampereelta mitään, kun tämäkin toimisto joutui vähentämään
väkeä? Siivoamaan hän ei lähtisi, mutta hevosten kanssa voisi ehkä
työskennellä, jos jostain tarjoutuisi mahdollisuus.
Ruuhkainen
iltapäiväbussi saapui muutaman minuutin myöhässä. Salla kiipesi kyytiin,
vilautti kuvallista kausikorttia ja laahusti täyden auton takaosaan seisomaan.
Bussin ikkunoista näkyi pala keväistä kaupunkia: hiekkapölystä harjattuja
jalkakäytäviä, päällysvaatteista kuoriutuneita, talviunesta heränneitä ihmisiä
parveilemassa aurinkoisilla terasseilla, vaaleanvihertäviä lehmuksia. Ilma oli
kesäisen lämmin, toukokuuta oli enää pari viikkoa jäljellä. Vielä eilen Salla
oli nauttinut kesän tulosta Salmissa Vollen kärryillä, hän oli katsellut Hellun
kirmailua haassa, kuunnellut lintujen riemukasta viserrystä ja haaveillut
tapaamisista Mikaelin kanssa, toivonut salaa, että mies saisi asiansa
järjestykseen ja olisi viimein kokonaan hänen.
Kotiin
saavuttuaan Salla soitti Merjalle, pyysi ystävää lähtemään pyöräajelulle. Merja
lupasi polkaista heti matkaan. Hän oli juuri saanut näpyteltyä jonkin
harjoitustyön viimeiset sanat, eikä siitä kuulemma puuttunut enää muuta kuin
kansilehti ja tulostus, ja ne hän aikoi hoitaa illalla.
Tämän
maanantain retki suuntautui Vaakkolammen rantaan ohi Tohloppijärven. Pientenkin
järvien jäät olivat lähteneet, koivut vihersivät hennosti. Jonkin matkaa
ajettuaan Merjaa alkoi häiritä Sallan vaitonaisuus.
”Mikä sua
painaa?” hän uteli.
Salla kertoi
huolensa lyhyesti, sanoi Kristinan olleen todella pahoillaan, että juuri hänen
täytyi lähteä.
”Meinaaksä hakee
heti töitä?”
”Kai mun
täytyy. Munhan piti hommata kämppä ja kaikki, että tää Mikaelin ja mun juttu
vois kehittyä helpommin. Se ei voi soittaa mulle, ei sittekään, vaikka meillon
yhteinen homma, Volle siis. Se soittaa aina Tapiolle ja hoitaa jutut sitä
kautta, ja me nähään vaan raveissa paitsi joskus ja jouluna, kun se ehtii
järjestää. Ei me tavata ees joka viikko, kai sä sen tiät.”
”Joo”, myönsi
Merja, ”onhan me siitä muutama kerta puhuttu. Kuuluuks mitään uutta?”
Salla pudisti
päätään. Juttu oli samanlainen kuin ennenkin, he tapasivat satunnaisesti,
muutaman viikon välein, ja lisäksi vaihtoivat raveissa sanan silloin, toisen
tällöin. Ani harvoin he sattuivat yhtä aikaa Salmiin, missä ei kuitenkaan
voinut puhua sen vapaammin. Tapio kun ehti joka paikkaan ja piiritti Mikaelia,
kyseli tarkennuksia valmennusohjelmaan ja suunnitteli kesän startteja.
”On Mikael
kumminki aina muistanu luvata et se yrittää järjestää asiat kuntoon, mut missä
välissä se sen ehtis tekeen, ja sitä paitsi en mä jaksa uskoo et se oikeesti
haluis erota. Se olis niin vaikee juttu, se joutus hoitaan kaikenlaisii juttuja
enemmän kun se ehtis. Miks se mun takia viittis ryhtyä moiseen?”
Merja huokasi
eikä vastannut. Tästä samaisesta asiasta oli keskusteltu useasti, eikä hänen
mielipiteensä muuttanut todellisuutta mihinkään suuntaan.
”Mä pääsen
huomenna ajoissa raveihin”, hän muutti puheenaihetta.
”Ai niin,
nekin on taas eessä. Tuleekohan Hanna ja Marita tällä kerralla vaahtoomaan
Samulista?” piristyi Salla. ”Jäädään hetkeks tohon istuun”, hän ehdotti
osoittaen Vaakkolammen rannassa nököttävää penkkiä.
Edellisenä
tiistaina vanhat koulukaverit ja ammoisten aikojen hepparinkiläiset Hanna ja
Marita olivat tupsahtaneet raveissa heidän luokseen. He puhuivat toistensa
suuhun kuten aina ennenkin, kikattivat ja ihmettelivät, miksi kaikki radalla
ajelevat miehet tuijottivat ja hymyilivät. Aika pian heille oli alkanut
valjeta, että Salla ja Merja tunsivat monta ohjastajaa, ja he kyselivät, miten
hyviä tuttuja he olivat Kuuralan Tommin, Ellan tai Markkasen Samulin kanssa.
Salla oli antanut Merjan kertoa, miten he olivat kehenkin tutustuneet. Hän
tiesi, ettei toinen paljastaisi mitään tulenarkoja yksityiskohtia.
Hanna oli
tarkkaillut ohjastajia ennenkin ja piti Tommia lutuisena söpöliininä, Ellaa
komeana naistenmiehenä ja Samulia uskomattoman haluttavana ja karismaattisena
ihmisenä. Salla ei ollut voinut pysyä vaiti, hän oli kertonut, mitä kaikkea
mies oli hänelle ehdottanut.
”Vau, mikä
tyyppi, viä mä sen vamppaan, katotaan vaan”, oli Hanna päättänyt.
”Uskomatonta,
et Hanna on tullu tommoseks, ei se sillon kouluaikana olis silmäänsä vilauttanu
moisen miehen suuntaan. Samulihan on meitä ainaki kakskyt vuotta vanhempi, ja
se viä tietää, millanen irstailija se on!” huudahti Salla naurunpyrskähdysten
lomassa.
”Joo, ja
näitsä, miten Marita kuolas Mattilan perään! Ihan ku ne olis eläny luostarissa
ja päässy äskettäin ulos. Mä en välttämättä haluu nähä niitä huomenna, mut
luvattiinks me viedä ne tallialueelle, ne kun ei uskaltanu muuten mennä?” Merja säikähti. Salla katsahti
häneen kauhistuneena. Mitä Mikaelkin ajattelisi, kun he pölähtäisivät
tallialueelle ja tuo parivaljakko pääsisi metsästämään nimikirjoituksia? Hänen
olisi pakko varoittaa miestä etukäteen.
”Muistuta mua,
et mä soitan tänä iltana Mikaelille, kun se tulee raveista — tai jaksatsä
lähtee illalla ajeleen, mentäs sattumalta Ylä-grillille niin et se huomais
meiät tai sit tallille, jos se ei pysähdy?”
Merja oli aina
valmis ilta-ajeluihin. He olivat elävöittäneet muutamia tylsiä iltoja
ajelemalla pitkin kaupunkia ja yrittämällä bongata tuttuja autoja, ja vaikka
moinen ajanviete tuntui tyhjänpäiväiseltä hullutukselta, se oli yllättävän
hauskaa.
Yhdentoista
aikaan Merja nouti Sallan isänsä Audilla. He ajoivat suoraan sovittuun paikkaan
ja jäivät vahtimaan Ylöjärventietä. Odotellessaan Merja kertoili
opiskelukaveristaan Juusosta, joka oli alkanut liehitellä häntä milloin
milläkin tavalla. Juuso oli asiallisesti pukeutuva ekonomiopiskelija siisteine
kampauksineen ja attaseasalkkuineen. Merja oli nähnyt hänet useasti luennoilla
ja Attilan, yliopistoon kuuluvan rakennuksen opiskelijaravintolassa. He olivat
tutustuneet opiskelijajärjestön bileissä, joista Merjan tie oli kulkenut Juuson
asunnolle. Oluen ja siiderin vauhdittamana he olivat ajautuneet sänkyyn saakka.
Merjaa
harmitti sekoilunsa, varsinkin, kun Juuso oli saanut päähänsä, että he
seurustelivat. Hän oli yrittänyt selittää, ettei halunnut sen enempää ja että
yhteinen yö oli ollut valitettava vahinko, mutta Juuso ei ollut edes
loukkaantunut.
”Jotkut ei
tunnu tajuuvan, ettei se merkkaa avioliittolupausta, jos näkee toisen
alastomana tai eksyy peittoihin”, tuhahti Merja. ”Millä mä selviin siitä?
Onneks meillei oo enää luentoja, ja syksyllä mullon vaan pari kurssia, joilla
sen ei pitäs olla. Sit mä oon valmis, se gradukin tuntuu tässä valmistuvan, kun
mä oon kirjotellu useemman harjotustyön samasta aiheesta. Niitä ei tartte kun
vähän sovittaa yhteen. Onneks se asuu Joensuussa, sieltä se sai kesätyönki. Voi
ei! Kato, Salla!”
Samulin Audi
kaarsi Ylä-grillin pihaan. Miksi ihmeessä mies oli aina siellä, missä häntä ei
kaivattu? Ja samaan aikaan Mikael ajoi ohitse. Merja käynnisti auton ja lipui
huomiota herättämättä tämän perään.
”Se oli yksin,
ainakaan mä en nähny muita kyydissä”, selosti Salla. ”Me voidaan ajaa sen
perässä tallille, ja sitte pitää vaan toivoo, ettei Samuli tu Ellan tallille
asti. Sen talli on onneks alempana, ehkei se keksi tulla pitemmälle.”
Tummansininen
Omega sujahti maantielle. Mikael oli poikennut tankkaamassa ja siemaissut
samalla kupillisen seisonutta kahvia. Häntä ei haluttanut ajaa kotiin, Mari ei
kuitenkaan olisi nukkumassa. Vaimon kohtaaminen tuntui vaikealta. Tällä
hetkellä heidän elämänsä oli suhteellisen tasaista, he pystyivät sopimaan
arkisista asioista, jopa keskustelemaan pienistä korjauksista, joita taloon
piti tehdä. Mikael oli antanut Marille vapaat kädet suunnitella aikataulut ja
tilata remonttimiehet, sillä hänen järjestelykykynsä oli juuri nyt rajallinen.
Silti Mikael
oli mieluummin niin paljon pois kotoa kuin mahdollista. Jatkuva salailu ahdisti
häntä, ja Tammelan kaksiosta oli tullut niin luonnollinen osa hänen elämäänsä,
että hän pelkäsi paljastavansa sen olemassaolon. Hän ei ollut vieläkään
keksinyt, mistä päästä tilannetta olisi voinut alkaa purkaa. Hän ei halunnut
kokea myrskyä, joka syntyisi, kun hän ilmoittaisi haluavansa muuttaa erilleen,
mutta vielä pahempaa olisi tiedossa, jos Mari saisi tietää Sallasta, ennen kuin
hän oli kertonut aikeestaan. Mikael ei aina edes ollut varma, pystyisikö hän
jatkamaan salaista suhdettaan. Kun Salla oli hänen luonaan, hän uskoi
jaksavansa raivata risukot heidän yhteisen tulevaisuutensa tieltä, mutta he
näkivät toisensa liian harvoin, ja tapaamisten välillä usko tahtoi päästä
loppumaan.
Ainoa paikka,
jossa he tapasivat Tammelan kaksion lisäksi oli ravirata, eikä siellä voinut
päästää tunteita valloilleen. Maarit oli alkanut jo epäillä jotakin, hänen
mielestään Mikael vältteli häntä eikä enää jutellut mukavia, niin kuin ennen.
Hän oli vihjannut huomanneensa, ketä Mikael radalta katseli, hän väitti
näkevänsä miehestä, milloin tämä oli rakastunut. Mikael oli viitannut kintaalla
Maaritin huomioille ja kieltänyt kaiken. Hän ei katsonut olevansa
tilivelvollinen työntekijöilleen.
Mikael käänsi
radion kovemmalle häätääkseen ikävät ajatukset. Hän etsi sopivan taajuuden,
joka suolsi musiikkia tauotta, kuunteli jonkin aikaa suomalaisten iskelmien
rakkaudenkaipuuta, vaihtoi kanavalle, jolta kuuli lähinnä englanninkielisiä
kappaleita. Niiden sanoja ei tullut kuunnelluksi niin tarkkaan, musiikin saattoi
vain antaa täyttää pään.
Mies yritti
kerrata illan lähtöjä, paria ajamaansa voittoa ja niitä ajovirheitä, jotka
olivat johtaneet huonompaan sijoitukseen kuin hevosen kunnosta olisi voinut
päätellä, mutta harhautui yhtenään haaveilemaan Sallan hiusten tuoksusta,
naisen suloisista olkapäistä, suudelmista, joista ei koskaan saanut kyllikseen.
Hän olisi halunnut sulkea Sallan syliinsä, viedä kauas pois, etäälle ongelmista
ja uteliaista ihmisistä. Miksi omien tunteiden mukaan elämisen piti olla
väärin? Miksi vääriksi osoittautuneiden valintojen korjaamisen piti aiheuttaa
omantunnontuskia ja sotkea niin monen ihmisen elämää?
Teivon
tallialueelle kääntyessään Mikael havaitsi, että joku seurasi häntä. Hän
päätteli valojen muodon perusteella auton olevan Markkasen Samulin Audi.
Samulilla taisi olla jotain asiaa, koska ei pysähtynyt oman tallinsa eteen,
vaan ajoi hänen perässään ylemmäs. Tapansa mukaan Mikael pysäköi toimiston oven
eteen, nousi autosta ja heilautti kättään tervehdykseksi. Samassa hän tunnisti
auton. Veri humahti hänen ohimoilleen, tuntui, kuin jalat eivät olisi
kantaneet. Matkustajan ovi avautui ja Salla juoksi hänen luokseen. Hän astui
pari askelta, kaappasi naisen syliinsä, hukutti kiihkeisiin suudelmiin eikä
saanut tasattua hengitystään. Hän halusi Sallaa niin paljon, että olisi voinut
viedä tämän toimistoon, kaataa karulle penkille, ellei häivähdys järkeä olisi
kolkuttanut takaraivossa.
”Miten sä voit
olla täällä?” halusi Mikael tietää.
”Mullon asiaa.
Vietsä mut kotiin, jos mä lähetän ton Merjan, voiksä jutella?”
Merja oli jo
käynnistänyt Audin, avasi ikkunaa ja huuteli, voisiko mennä, toivotti mukavaa
iltaa ja huomautti, että alatallille saapui juuri Samulin punainen ajopeli.
Häntä huvitti kiire, jonka huomautus sai aikaan. Mikael suunnilleen työnsi
Sallan autoonsa, jätti hätäisesti jotakin toimistoonsa ja ajoi pois
vaaravyöhykkeeltä. Samulin ei tarvinnut nähdä, kuka oli tullut tervehtimään.
Mitään
kysymättä Mikael päätti, ettei vie Sallaa Niemessä sijaitsevaan omakotitaloon.
Hän halusi unohtaa ongelmat, joita oli pyöritellyt palatessaan yksin raveista,
työntää syrjään kaiken muun paitsi sen, mitä tunsi vieressään istuvaa naista
kohtaan.
Matkan aikana
Salla ehti kertoa työsuhteensa päättymisestä, varoittaa seuraavan päivän
raveissa mahdollisesti odottavasta piirityksestä ja kysellä taakse jääneen
ravi-illan menestyksestä. Mikael ei välittänyt Sallan tunkeilevista ystävistä,
toivoi vain, etteivät nämä tunkisi suuhun saakka, mutta työpaikasta hän tuntui
huolehtivan.
”Et kai sä
joudu muuttaan pois täältä? Jos tommonen nainen ei saa töitä, niin asiat on
Tampereella tosi huonosti. Tuu sitte vaikka mulle töihin, jos et muuta keksi”,
hän puuskahti.
”Sä tiedät,
etten mä voi”, naurahti Salla. ”Mitä ne sun tallityttöski sanois, eihän meille
varmaan riittäis töitäkään.”
Mikael jätti
auton kadun varteen. He kävelivät keväisessä yössä kerrostalon pihaan
pysäköityjen autojen ohitse. Ulkona ei näkynyt ketään, rappukäytävistä ei
kajastanut valoa. Mikael pysäytti Sallan keskellä pihaa, huokasi nauttivansa
joka hetkestä, jonka sai olla tämän seurassa. He seisoivat hyvän tovin aivan
kiinni toisissaan, kaupungin ääniä kuunnellen.
Mikael ei
voinut mennä suoraan sisään, hän oli antanut tunnekuohulle liiaksi valtaa ja
yritti koota itsensä, ettei romahtaisi Sallan edessä. Oli tuskaista yrittää
jaksaa yksin, vaimosta ei ollut tueksi, kavereille ei tohtinut avautua eikä
Salla tuntunut tarpeeksi vahvalta, ei tässä tilanteessa.
He eivät
viipyneet pitkään kaksion hiljaisessa rauhassa, sillä Sallan oli oltava
aamuyhdeksältä työpaikalla, eikä hän voinut mennä asiakaspalveluun
laittautumatta, eikä Mikael halunnut sekoittaa elämäänsä enempää jäämällä
kaupunkiin yöksi. Siitä huolimatta kello läheni kahta, ennen kuin Mikael jätti
Sallan kotiportille ja jatkoi matkaansa kohti Teivoa.
Mikael nautti
öisen raviradan hiljaisuudesta. Joskus palattuaan muualta iltaraveista hän
odotti, kunnes talleilla ei ollut enää ketään muita, kävi kaikessa rauhassa
juttelemassa valmennettavilleen. Tänä yönä hän oli liikkeellä vielä
tavanomaista myöhemmin. Hän asteli talliin ääneti, jätti oven raolleen, jotta
ulkovalon heikko kajo näyttäisi hänelle tietä. Mikael hiipi pitkin käytävää ja
pysähtyi, kun juuri kohdalla oleva hevonen hörähti tunnistaessaan hänet. Hän
meni Marjuskan karsinaan, taputteli ystävällisen hevosen turpaa, tarjosi
sokeripalan. Hän nojautui eläimen kaulaa vasten, puheli sille:
”Kukaan ei
tiedä miten mua repii tää kaikki, Marjuska, mun elämä on riekaleina ja mä oon
rikki. Päällisin puolin näyttää, et asiat ois hyvin, mutta mä en haluu sitä
mitä mulla on, ja se, mitä mä haluun — sitä mä en tiedä. Mä luulen että mä
tahdon Sallan, mutta sitä mä en vielä tunne, enkä tiedä, mitä se lopulta haluu.
Enkä mä uskalla kysyä, enkä mä tiedä, jaksaakse odottaa mua, mä en tiedä mitään
enää.”
Marjuska
hörähti vastaukseksi, tuuppi Mikaelin taskua toisen sokeripalan toivossa.
Miehestä tuntui, että ainoana otuksena maailmassa se vaistosi hänen
epätoivonsa. Hän tarjosi sille toisen palan, taputteli ja kävi kohti autoaan,
mutta lähti ajamaan vasta, kun rinnassa tuntuva ahdistus alkoi hellittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti