Kesäkuu kului
työntäyteisenä. Salla istui toimistossa tiskin takana, hoiti vapaa-aikoinaan
Vollea ja Hellua. Merja kulki mukana raveissa aina kun ehti, he kävivät
Forssassa, Kouvolassa, Lahdessa, Helsingissä, Porissa ja Turussa, Seinäjoella
Suviyön suurraveissa. Mikaelin hän ehti tavata kunnolla vain kerran, silloinkin
hätäisesti Tammelassa, eivätkä he ehtineet jutella juuri lainkaan.
Mies vaikutti
etäiseltä, jopa välinpitämättömältä, eikä Salla ymmärtänyt, mistä se voisi
johtua. Merja päätteli, että Mikaelin sisäinen maailma oli kaaoksessa, eikä
mies ehtinyt syventyä itseensä pystyäkseen käsittelemään tunteitaan ja
järjestämään elämäänsä mallilleen. Sitä Salla ei uskonut.
Salla
harhautui vilkuttamaan silmiään Tommille, joka onneksi otti flirtin leikkinä.
Seinäjoen juhannusraveissa mies tosin kävi taputtelemassa Sallaa ja tämän
kavereita harteille, ja tietenkin Mikael sattui juuri silloin ajamaan radalla
ohitse. Ele oli mitätön, mutta se sai Mikaelin sisällä aikaan melkoisen
myllerryksen. Salla oli hänen, eikä kukaan muu saanut koskea naiseen! Kului
useita päiviä, ennen kuin hän sai järjen äänen kuuluviin ja pystyi taas
juttelemaan Tommin kanssa normaaliin tapaan.
Salla ei
yrityksistään huolimatta ollut saanut työtä Tampereelta, ja hän oli alkanut
soitella Etelä-Suomen matkatoimistoja läpi. Haminaan hänet olisi otettu heti,
ja Raumalle olisi päässyt syyskuun alusta. Salla oli luvannut miettiä Rauman
työpaikkaa ja ilmoittaa heinäkuun puoleen väliin mennessä, ottaisiko sen vastaan.
Hänestä tuntui, että olisi terveellistä jättää kotikaupunki ja ravit joksikin
aikaa. Hän oli vähitellen alkanut uskoa, ettei koskaan saisi Mikaelia kokonaan
omakseen. Järkevästi ajatellen hänellä ei ollut oikeutta hajottaa kenenkään
perhettä. Mikaelin vaimo jäisi yksin, lapset näkisivät isäänsä entistä
harvemmin. Hänen oli saatava elämänsä järjestykseen omin voimin.
Ennen
heinäkuun puolen välin tienoilla Mikkelin raviradalla ajettavaa suurkilpailua
Mikael törmäsi sattumalta Sallaan kaupungilla. Hän ihmetteli, miksei nainen
ollut töissä, ja Salla kertoi, että hänen oli pidettävä kertyneet lomapäivät
ennen kuin vaihtaisi työpaikkaa. Hiljaisina he kiipesivät Koskikeskuksen
kolmanteen kerrokseen, Mikael osti kahvikupilliset ja munkit. Keskustelu oli kovin
kankeaa, kunnes Salla mainitsi, että oli varannut Merjan kanssa Mikkelin Sokos
Hotel Alexandrasta kahden hengen huoneen St. Michel-viikonloppuna.
”Tuuttekste
iltajuhlaan? Ootteko ostanu illalliskortit?” tahtoi Mikael tietää. ”Mä oon
varannu sieltä yksin kahen hengen huoneen, Salla, sä voit tulla sinne, joo joo,
kyl sen saa järjestetyks silleen, että sä vilahdat, eikä kukaan saa tietää. Mä
kerron sulle huoneen numeron, tai ei, mä annan sulle toisen avaimen, kai niitä
saa kaks kun huoneki on kahelle. Tuleksä?”
Mikael tarttui
Sallaa käsistä ja vaati tätä vastaamaan. Salla nyökytti päätään, hän oli
sanaton. Mikael oli ollut omituisen poissaoleva, vihaisen oloinen, ja nyt, kun
he viimein tapasivat, asiat tuntuivat sujuvan kuin itsestään. Mitään tällaista
hän ei ollut uskaltanut edes ajatella hotellia varatessaan.
”Anteeks,
Salla”, jatkoi Mikael, ”mullon ollu tosi hankalaa viime aikoina. Ei siis
kenenkään kanssa, mut mun ajatukset on ollu solmussa. Ja ne on vieläki. Koeta
jaksaa, Salla pieni.”
Mikael siirsi
karanneen hiussuortuvan Sallan korvan taakse. Salla säpsähti. Oliko mies
unohtanut, missä he olivat? Kuka tahansa olisi voinut kulkea ohitse, vaikkapa
tuo KoskiSportin näyteikkunaa tutkiva nainen, ja nähdä heidät pitämässä
toisiaan käsistä, pöydän ylle kumartuneina, juttelemassa tiiviisti kuin muuta
maailmaa ei olisi olemassakaan. Tästä puuttui enää suudelma, ehti Salla
ajatella, ennen kuin mies kumartui vielä lähemmäs ja hipaisi kevyesti hänen
huuliaan omillaan. Sen jälkeen Mikael lähti, hänen oli ajettava Vermoon.
Salla tuijotti
pitkään hänen jälkeensä. Urheiluliikkeen editse kävellyt nainen palasi käytävää
takaisin, vilkaisi Sallaa. Nainen näytti tutulta, mutta Salla ei saanut
päähänsä, missä oli hänet nähnyt. Asiakkaana matkatoimistossa kaiketi. Salla
istui pitkään hievahtamatta ja mietti. Jälleen kerran Mikael oli pienin elein
saanut hänet hehkumaan, romuttanut hänen päätöksensä pysyä etäämmällä
moraalisesti arveluttavasta suhteesta. Saattoiko Merja olla oikeassa
päätellessään, että Mikael välitti ja tahtoi hänet omakseen, muttei tiennyt,
miten sen tekisi? Salla huokasi syvään. Vain aika näyttäisi, mitä tulisi
tapahtumaan. Hän ei uskonut ennen kuin näki.
Musta Audi
nieli mutkaista maantietä, hieman hitaammin ajavia autoja ei ollut helppo
ohittaa. Mikkeliin matkaavat naiset puhelivat edessä olevista raveista.
”Mikkelin rata
on tosi nopee”, Salla muistutti.
”Joo, mut
onkse joku päähänpinttymä, et pitää juosta ennätys?” ihmetteli Merja.
”Ei kai, mut
rataennätyksestä on luvattu lisäbonus. Mä en ny muista, minkä suurunen se on,
mut monta tonnia kuiteski. Mä juttelin muuten tiistaina Mikaelin kans tästä
viikonlopusta. Se oli menossa iltajuhlaan, ja sen hotellin pikku yökerhossa se
aatteli poiketa. Me sovittiin et se antaa mulle merkin kun se on menossa
huoneeseen, ja mä lähen sit vaivihkaa perään. Pärjäätsä sitte itekses
loppuillan?”
Merja
naurahti, vaihtoi samalla kolmoselle ja kaasutti asuntovaunun ohitse. Toki hän
saisi aikansa kulumaan, ei hän muutenkaan ollut aikonut valvoa koko yötä. Ties
vaikka osuisi mukavaan seuraan illan aikana.
Päivä oli
lämmin ja ilma hiostava, tummat pilvet roikkuivat matalalla. Sade lankesi
maahan vasta viimeisen lähdön saavuttua maaliin. Hotelliin ei ollut pitkä
matka, mutta sen aikana tuuli ehti yltyä navakaksi, ja komea ukkosmyrsky pimensi
taivaan. Merja ajoi suoraan hotellin pysäköintitaloon, josta pääsi sisäkautta
vastaanottotiskille. He kuittasivat avaimet ja matkustivat hissillä viidenteen
kerrokseen.
”Se oli
viisnollakolme”, huomautti Merja. Avaimissa ei lukenut huoneen numeroa, se oli
muistettava tai käytävä vastaanotossa varmistamassa.
Merja kaatui
suoraan mukavalle vuoteelle. Ulkoilma ja pitkä ajomatka väsyttivät, ja hän oli
päättänyt levätä ennen yökerhoon siirtymistä. Heillä oli aikaa, kello ei ollut
vielä kuuttakaan. Salla sulkeutui kylpyhuoneeseen, seisoi pitkään suihkussa,
pesi tuulen pöllyttämät hiuksensa. Alullaan oleva ilta jännitti häntä, vaikka
hän tiesi, mitä oli odotettavissa. Ensin tilailtaisiin juomia, tanssittaisiin
diskomusiikin rytkeessä, juteltaisiin tyhjänpäiväisiä puolituttujen kanssa,
vahdattaisiin, milloin Mikael saapuisi paikalle. Merkistä hän lähtisi Mikaelin
huoneeseen, ja loppuyö kuluisi arvatenkin siellä. Jossain vaiheessa pitäisi
myös ehtiä nukkua, mutta sitä hän päätti murehtia myöhemmin.
Yökerho Klaffiin
piti mennä ulkokautta. Onneksi hotellin edessä oli laaja katos, jonka alle
tuulikaan ei sanottavammin osunut. Raskas bassovoittoinen jumputus kantautui
pääovelle asti. Hotellin avaimilla olisi päässyt jonon ohitse iltayhteentoista
saakka, mutta koska kello näytti vasta puolta kymmentä, mitään jonoa ei vielä
ollut ehtinyt muodostua. Tanssilattialla hyppeli pari innokasta tyttöä,
baaritiskillä oli tilaa. Muutamia tutunnäköisiä ihmisiä näkyi pöydissä, mutta
iltajuhlaan osallistuneita ei vielä ollut paikalla. Salla ehdotti, että he
tilaisivat jotain ja menisivät vapaaseen pöytään, kun niitä vielä oli. Ainakin
he voisivat jutella hetken rauhassa, laatia sotasuunnitelmia.
Alavillamon
Sakulla oli suurin kiire Klaffiin. Hän kartoitti tilanteen heti ovelta, kävi
tilaamassa oluen ja istahti Sallan viereen reippaan näköisenä.
”No, onko
tytöillä hauskaa?” hän kysyi.
”Ihan hyvin
meillä menee, ja ny kun sä tulit, alkaa varmaan olla hauskaakin”, lohkaisi
Merja.
”Onpa hyvä
sitte, etten tuonu vaimoo mukana”, mies veisteli takaisin.
Tommi purjehti
heidän pöytänsä ohitse ilkikurisesti virnuillen. Hänen sievä vaimonsa seurasi
vähän taaempana, ja kumpikin tervehti Sakua sekä Sallaa ja Merjaa siinä
sivussa. Yökerho oli yhtäkkiä täynnä, eikä Salla nähnyt Mikaelin saapuvan, ennen
kuin mies, ehkä toisin kuin oli suunnitellut, tupsahti heidän pöytäänsä. Salla
seurasi Sakun ja Mikaelin ilmeitä heidän yrittäessään jutella voimistuneen
musiikin yli. Hän kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Aivan kuin Saku olisi
puhunut hänestä, ainakin tämä vilkaisi häntä merkitsevästi jutellessaan
Mikaelille. Hän kääntyi hakemaan vahvistusta Merjasta, mutta ystävä olikin
puheissa jonkun tutunoloisen miehen kanssa. Merja nousi pöydästä, yritti saada
äänensä kuuluviin:
”Mä meen
tanssiin ton Hanneksen kans. Pärjäätsä noitten seurassa?”
”Kyl me sun
kaveris perään kattotaan”, vitsaili Saku.
Salla vilkaisi
Mikaelia. Tämä ei näyttänyt vähääkään kiusaantuneelta. Mitä Saku oikein tiesi,
ja miksi hän oli niin tuttavallinen? Salla halusi ihmetellä tilannetta rauhassa,
joten hän päätti käväistä vessassa. Kun hän palasi, Mikael oli mennyt. Saku
istui pöydässä tietäväisen näköisenä, viittoi Sallan luokseen niin lähelle,
että saattoi sanoa naisen korvaan muiden kuulematta Mikaelin viestin:
”Huone
viisnollaseittemän. Kellekään en puhu.”
Salla kiitti,
kävi tanssilattian kautta kertomassa Merjalle, missä yönsä viettäisi.
Sattumalta heidän huoneidensa välissä oli vain yksi ovi, Sallan olisi helppo
vaikka siirtää laukkunsa Mikaelin luokse.
Viidennen
kerroksen käytävä oli tyhjä, mutta siitä huolimatta sydän hakkasi Sallan
rinnassa. Tuskin kukaan edes tietäisi, kenen huoneeseen hän oli menossa,
olisihan se voinut olla hänen omansakin. Arkaillen hän kolkutti oveen. Muutama
sekunti tuntui harvoin niin pitkältä kuin nyt, kun piti kaiken aikaa pelätä
jonkun tulevan. Salla ehti tuskastua odottamiseen. Missä Mikael viipyi, eikö
hän ollutkaan huoneessaan? Sallaa alkoi värisyttää.
Viimein lukko
rapsahti ja Mikael avasi oven. Vasta nyt Salla huomasi miehen vaatteet:
vihertävän pikkutakin, tummat, suorat housut, luonnonvalkoisen kauluspaidan ja
siistin solmion. Asu teki häneen vaikutuksen siitä huolimatta, että farkut ja
rento kauluspaita sopivat hänen mielestään Mikaelille paremmin. Salla havahtui
tuijottamasta miehen juhlavaa olemusta kuullessaan tämän kysyvän:
”Otakko
juotavaa?”
Mikael oli
tilannut huoneeseen pullon kuohuviiniä, ja vaikka Salla ei erityisemmin
välittänyt poreilevan juhlajuoman mausta, hän halusi mieluusti kohottaa maljan.
”Mitä me
juhlitaan?”
”Tätä iltaa,
sitä, että meillä on koko yö aikaa”, vastasi Mikael äänellä, joka oli viedä
Sallalta jalat alta. Jos mies ei olisi alkanut avata pulloa, Salla olisi
työntänyt hänet sängylle, riistänyt pikkutakin, paidan, kaiken, kuorinut esiin
lihaksikkaan vartalon, purkanut suurimman kiihkonsa, ennen kuin toinen olisi
ehtinyt tajuta tapahtunutta. Hän ahmi miestä silmillään, säpsähti painekorkin
poksahdusta, otti lasin käteensä ja kilisti, maistoi kuplivaa juomaa. Saman
tien Mikael vei lasin hänen kädestään ja asetti sen matalalle pöydälle. Hän
vastasi Sallan nälkäiseen katseeseen valmiina toteuttamaan naisen toiveet.
Salla seurasi
tiiviisti Mikaelin käsiä tämän riisuutuessa. Niissä oli voimaa, mutta sormien
liikkeistä näki, että ne olivat tarkat ja herkät kädet. Salla tarkkaili
paljasta selkää, lapaluita, hartioita, paksujen hiusten rajaamaa niskaa, sitten
kapeaa lantiota, jonka pienet kuopat kutsuivat tunnustelemaan ristiselän
muotoja. Mies nosti juhlavaatteet tuolin selkänojalle ja tönäisi varpaillaan
pienet vaatekappaleet tuolin alle. Hän oikaisi itsensä, vilkaisi ulos ikkunasta
ja veti pimennysverhot kiinni.
Salla ei olisi
malttanut odottaa, hän janosi noiden käsien kosketusta, miehen ihoa omaansa
vasten, sitä huimaavaa tunnetta, joka vavisutti heidän alastomia vartaloitaan
rakastelun jälkeen. Mikaelin sormet polttivat hänen ihoaan, hotellihuone hävisi
kiihkeisiin suudelmiin, kaukaisen ukkosen jyminä hukkui korvissa tuntuvaan
huminaan ja villeihin ääniin, joita ei voinut vaientaa, ja aamuun oli vielä
monta tuntia aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti