16. luku

Helteet ja ukkoset jatkuivat. Moni kauniina valjennut päivä päättyi rankkasateisiin, jotka kaivoivat uomia hiekkaisiin rinteisiin. Teivon tallialueelle johtava mäki oli juuri ja juuri ajokunnossa.

Heinäkuun viimeisenä ravipäivänä Salla saapui paikalle hyvissä ajoin ennen viittä. Joitakin ohjastajia oli jo saapunut, mutta Mikaelin autoa ei näkynyt tallin edessä. Salla halusi nähdä miehen, ennen kuin kukaan kavereista saapuisi paikalle, hänen oli kerrottava tälle syksyn suunnitelmistaan. Hänestä tuntui haikealta ajatella, ettei elokuun jälkeen pääsisi Teivoon kuin ehkä joihinkin lauantairaveihin.

Mikkelissä vietetyn viikonlopun jälkeen Salla oli raskain mielin päättänyt, että lähtisi Raumalle töihin. Hän oli aikonut kertoa asiasta heti seuraavana tiistaina, mutta Mikael oli ollut niin kireän oloinen, ettei ollut halunnut pilata tämän päivää enää enempää, ja sitten Teivon raveissa oli ollut kahden viikon tauko. Koska syyskuun alkuun oli vielä aikaa, Salla ei ollut välittänyt soittaa miehelle.

Salla päätti kävellä totohallille, nauttia kauniista kesäillasta ja Teivosta kaikessa rauhassa ennen Merjan tuloa. Hän tarkasteli veden muovaamia uurteita tiessä, eikä sen vuoksi huomannut alhaalta tulevaa autoa, ennen kuin se oli kohdalla.

”Terve, Salla”, kuului Mikaelin ääni avoimesta ikkunasta.

”Ai, moi!” Salla ilahtui. ”Mulla on sulle asiaa. Voiksä viedä mut illalla kotiin?”

”Tota — voin mä. Tuu vaikka tallille sit illalla. Mä en aja kympissä”, mies huomautti ja hurautti tallille vaihtamaan ajovaatteet. Illan työrupeama odotti.

Merja ja Salla seisoskelivat aidan vieressä etusuoran varrella. He muistelivat ties kuinka monenteen kertaan Mikkelin tapahtumia. Merja oli tanssinut muutaman ripeän kappaleen Petteri Tuomelan ohjastajaoppilaan Hanneksen kanssa, mutta ensimmäisen hitaan jälkeen hän oli ilmoittanut, ettei kaivannut sen läheisempää tuttavuutta. Viimeisen tunnin hän oli jutellut Alavillamon Sakun kanssa. Mies oli uskomaton huulenheittäjä, ja Merja oli nauranut jutuille useasti jälkeenpäin.

”Tosi tyhmää, et mä joudun jättään tän kaiken nyt, kun toi Mikaelin juttu näyttää taas sujuvan”, puuskahti Salla yllättäen. ”Mä en haluis mennä, se voi pilata kaiken. Tänään, kun mä tulin tänne, se sattu ajaan mun ohi tua mäessä, ja me sovittiin et se vie mut kotiin. Mun on pakko kertoo sille.”

”Ekkö sä oo soittanu sille?” Merja ihmetteli.

Salla pudisti päätään. Hän ei halunnut kertoa ikäviä asioita luurin välityksellä. Eikä hän sitä paitsi voinut tietää, ketä Mikaelilla kulloinkin oli mukana.

”Soittanu kelle?” kysyi Sari, joka oli yllättäen heidän takanaan.

”Yhelle työkaverille, joka mun piti nähdä, mutten päässy paikalle”, valehteli Salla. Apua, mitä jos Sari olikin kuullut heidän keskustelunsa ja huomannut jotain. Ärsytti, kun asioita piti salata.

Mitä pitemmälle ilta ehti, sen tummemmaksi taivas kävi. Naiset jännäsivät, alkaisiko sade ennen ravien loppumista. Ensimmäiset suuret ukkoskuuroa enteilevät pisarat koskettivat pölyistä maata yhdeksännen lähdön tultua maaliin. Sen voitti Mikael Duunari-nimisellä suomenhevosella. Voittajaesittelyn aikana vettä tuli taivaan täydeltä, ja tallille päästyään Mikael oli läpimärkä. Että pitikin mennä voittamaan, hän harmitteli, se, joka kuittasi kakkospalkinnon, säästyi sateelta.

Pikaisesti mies kiskoi ajovaatteet yltään. Sadepuku roikkui naulassa käyttövalmiina, mutta eihän se yllään viitsinyt varmuuden vuoksi ajaa, ei varsinkaan tämmöisessä helteessä. Hän sadatteli mielessään etsiskellessään kuivia alushousuja toimiston olemattomista varastoista. Kaikkea sitä työn puolesta olikin kestettävä! Ja Salla odotti häntä ulkona sateessa. Hän koputti ikkunaan, viittoi naisen sisään. Salla hiipi ovesta arkaillen. Olipa mies varomaton, eihän hänen tulolleen ollut mitään järkevää selitystä.

”Kuivaakko mun selkää tolla pyyhkeellä”, pyysi Mikael.

Salla totteli hämmentyneenä.

”Ai että, tuntuupa hyvältä, vähän vielä...”

Mikaelin lause katkesi, kun joku raotti yllättäen ovea.

”Oho, sori”, kuului pelästynyt ääni, ja ovi suljettiin saman tien. Salla ja Mikael vilkaisivat toisiaan, ja paljastumisestaan huolimatta heitä pyrki naurattamaan. Mitähän kävijä mahtoi ajatella? Todennäköisesti tämä oli kuullut vain Mikaelin viimeisen, kesken jääneen lausahduksen, jonka saattoi tulkita miten vain, varsinkin, kun liki alaston mies seisoi Sallan edessä huokaillen tyytyväisenä.

”Se oli Paanasen Anu, se käy väliin auttelemassa nyt kun osa likoista on lomalla. Se on onneks niin uus ja hiljanen, että ehkä se ei heti mee kertoon kaikille, mitä näki. Onneks Maarit ei oo tänä iltana vuorossa”, selosti Mikael tilannetta kiskoen samalla mustia farkkuja jalkaansa. Hän oli vilauksessa valmis, ja ripustettuaan pyyhkeen oven vieressä olevaan seinänaulakkoon hän kehotti Sallaa juoksemaan autoon ja ryntäsi itse perässä. Kirkas salama välähti, jyrähdys kuului välittömästi.

”Ohhoh, sehän on ihan päällä. Onneks ei menny sähköt, ja onneks viimenenki lähtö on ohi. Kuinkahan moni hevonen vauhkoontuu, pitäskö käydä tallissa?”

Mikael ei kuitenkaan noussut autosta, vaan lähti ajamaan. Satoi niin rankasti, etteivät pyyhkijät ehtineet syytää vettä syrjään riittävän tehokkaasti. Mikael tiedusteli, mitä asiaa Sallalla mahtoi hänelle olla. Nainen huokasi syvään, toivoi, että voisi kertoa sen muulloin kuin toisen ajaessa. Niinpä Mikael suuntasi Omegan kohti Tammelaa.

Kaksiosta oli muotoutunut tarpeellinen tukikohta heidän kohtaamisilleen. Ilman sitä heidän olisi ollut pakko nähdä hätäisesti milloin missäkin ravintolassa, tallin toimistossa yömyöhään tai vain autossa. Mikael ei ollut varma, olisiko jälkimmäinen vaihtoehto ollut parempi; elämä kahden naisen kanssa ei ollut hänen mielestään hienoa saati tavoiteltavaa. Hän ei ymmärtänyt, miten oli alun perin antanut itsensä ajautua tähän suhteeseen, mutta enää hän ei halunnut perääntyä. Nainen, joka istui autossa hänen vieressään tuntui kerta kerran jälkeen tärkeämmältä.

Sallan mieli synkkeni heidän lähestyessään määränpäätä. Hän yritti sorvata asiaansa lauseiksi, jotka voisi vain ladella ulkomuistista. Hän ei olisi halunnut muuttaa pois, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei nyt ollut. Setä oli puolitosissaan ehdottanut, että hän olisi alkanut Salmin tilan taloudenhoitajaksi, mutta se ei ollut pitemmän päälle järkevä vaihtoehto. Tapio ei olisi pystynyt maksamaan riittävää palkkaa, eikä talossa olisi ollut hänelle kylliksi tekemistä.

He juoksivat kaatosateessa ulko-ovelle. Salla horjahti, oli kaatua lainehtivaan asvalttiin. Mikael ehti tarttua häntä kädestä, eikä enää päästänyt sitä omastaan. Hän nousi portaat aivan naisen takana, tunnusteli tämän sormia, tuki selästä toisella kädellään. Salla oli kiinnittänyt hiuksensa poninhännälle mustalla samettilenkillä. Pitkäksi kasvaneiden suortuvien alta harvoin näkyvä niska herätti Mikaelissa halun suudella vaaleaa ihoa. Salla sävähti tuntiessaan miehen huulten vaativan kosketuksen, kuiskasi hiljaa:

”Mikael, mitä sä aiot?”

Mies naurahti, kaivoi avaimet esiin. Eteisessä hän vei kätensä Sallan vyötäisille ja vastasi:

”Mä aion vietellä sut. Heti ja tässä.”

Salla pudisti päätään. Hänen onneton ilmeensä sai Mikaelin vakavoitumaan. Mies katsoi Sallaa kysyvästi ja totesi, että naisen oli ehkä parempi puhua ensin, kertoa huolensa hänelle.

”Tää liittyy mun töihin”, Salla aloitti.

”Kerro.”

”Mullon huonoja uutisia. Mä joudun muuttaan pois täältä, kun ei Tampereelta löydy kunnon töitä. Mä sain Raumalta hommia, mä lähen sinne syyskuun alusta.”

Mikael oli tyrmistynyt. Hän ei halunnut uskoa kuulemaansa, hänen teki mieli sanoa, ettei Sallan olisi tarvinnut lähteä, että tämä voisi asua Tammelan kaksiossa ilmaiseksi. Mutta eihän niin tietenkään voinut tehdä, ei hän voinut alkaa elättää Sallaa ja asua itse Pirkkalassa vaimon ja lasten luona. Se olisi ollut nöyryyttävää. Salla ei ansainnut toisen naisen osaa, hänen olisi pitänyt saada olla ainoa.

Sillä hetkellä Mikael päätti, että jonakin päivänä Marin paikalla olisi Salla. Nyt hänen oli silti päästettävä nainen omille teilleen, mutta sekin aika vielä koittaisi, että Salla olisi hänen vierellään julkisesti.

”Mä tuun käymään, kun Porissa on ravit”, lupasi Mikael hiljaa. ”Tuu takasin heti, kun löydät työn täältä. Mun tulee ikävä.”

Hän käänsi katseensa pois nähdessään kyyneleet, jotka täyttivät Sallan silmät ja vuotivat poskille, ja hänen oli vedettävä nainen tiukasti itseään vasten, ettei olisi nähnyt tämän kasvoja. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että Sallan muutto ei merkitsisi lopullista eroa ja ettei Rauma ollut lainkaan kaukana. Syksystä tulisi raskas.