17. luku

Tapio katseli Sallan menoa Vollen ohjissa. Oli harmillista, että veljentyttö joutui muuttamaan. Toki hän jaksoi itsekin valmentaa rakkaita hevosiaan, mutta toisen ihmisen ja nimenomaan Sallan tarjoama apu teki niillekin hyvää. Sitä paitsi tytöstä oli seuraa, tämä autteli väliin sisälläkin nyt, kun ei ollut muualla töissä. Heillä oli ollut monta riemukasta juttuhetkeä, he olivat muistelleet parinkymmenen vuoden takaisia kesiä, keskustelleet ravien senhetkisestä tilanteesta, joka oli heikentynyt edellisiin vuosiin verrattuna selvästi.

Tapio heilautti kättään merkiksi, että Salla oli ajanut tarpeeksi. Salla ajoi Vollen tallin eteen, ja Tapio tuli auttamaan valjaiden riisumisessa.

”Kuules likka, ny kun sää lähret maailmalle, ni onkos sulla mulle kertoo jotai mukavaa apulaista tänne? Mun tulee niin yksinäistä täälä ilman tommosta nuarta ku sää oot.”

Sedän puhe sai kyyneleet Sallan silmiin. Mies katseli häntä tuumivaisen näköisenä, aivan kuin olisi jo pitempään odottanut tilaisuutta saada selvittää mieltään askarruttanut seikka.

”Mikä sun ny tuli, tyttö hyvä? Sää et taira tahtoo lähtee. Kukas se miäs o, jota sää jäät kaipaan?”

Salla häkeltyi, niin että pystyi hillitsemään kyyneltulvan. Hän alkoi avata Vollelta solkia liioitellun tarmokkaasti, puhisi itsekseen ja vastasi lopulta:

”Kellekään mä en oo sitä sanonu, enkä mä tiedä, voinko mä sullekaan kertoo. Se ei oikeen oo hyväksyttävä juttu. Jos meiän kotiväki sais tietää, mä saisin kuulla kunniani, enkä varmaan pääsis enää yksin ulos.”

”Ai sulla siis on joku miäs. No sillä lailla. Mää oonki varronnu, koska sun joku nappaa. Älä kuule mua pelkää, mää en ikänä sun isälles menis sun juttuja puhuun.”

Tapio yskähti, sylkäisi maahan ja jatkoi: ”Jos sää likka tiätäsit, mitä mää oon nuarena kaikkee tehny. Mää en usko että sää saat mua hämmästyyn. Saankos mää ihan itte arvata?”

Salla ei voinut muuta kuin nyökätä. Sedästähän löytyi aivan uusia piirteitä. Tarkkanäköisyys oli selvästi havaittavissa, mutta jos tämä ymmärtäisi ja hyväksyisi hänen arveluttavan suhteensa, hän piirtäisi ristin seinään. Toivasilla oli tunnetusti tiukka moraali, eivätkä hänen vanhempansa hyväksyisi naimisissa olevan miehen tapailemista missään olosuhteissa. Voisiko isän isoveli olla eri maata?

”Sano, jos menee väärin, mutta mää oon ihan saletti, että se miäs on toi Laineen poika. Onko teillä jotain muutaki kun sitä vaan, et silmät vilkuttaa sinne, missä toinen menee? Ja ihme on, jossei olis. Se on toi Laine puhunu mulle, tuli vaan luvattua, etten kerro kellekään, mitä. Ei se sua nimeltä maininnu, mutta arvashan sen. Soon likka niin, että on vaan piänestä kii, ettei jompi kumpi lähre lätkiin.”

Valjaat putosivat Sallan käsistä, Tapio poimi ne ylös. Saattoiko setä puhua totta? Miksi sitten mitään ei tapahtunut? Miksei Mikael vain päättänyt lähteä? Mikä ihme miestä viivytti? Saman tien Salla tajusi: ero oli saatava vireille jokseenkin sovussa, ettei tarvitsisi lähteä oikeuteen. Mikaelin vaimo ei välttämättä halunnut luopua asemastaan noin vain. Mikael ansaitsi riittävästi, heillä oli hieno talo, hevosia, kaksi autoa, maata vaikka muille jakaa. Ei kukaan semmoisesta luopuisi, vaikkei liitto niin hyvässä kunnossa olisikaan. Ja mies oli aina poissa kotoa. Siinä se, keksi Salla, kukapa Mikaelin vaimon menemisiä vahtisi. Mari lähtisi varmasti vasta, jos löytäisi kaikin tavoin paremman miehen. Niitä ei takuulla ollut monta.

”Sää voit olla ihan hualeti, mää en pukahra. En eres Ellalle, sille ny viimetteeks. Sehän ei luattas muhun enään, kun mää oon sanonu sulle pual sanaa, vaikka puhe oli etten yhtään sanois. Ja sitte viä: se Terpyhän ravataan syyskuun kolmastoista, lährethän sää sinne, kun se on viikonloppu? Ja sinne Uueeteehen sää tuut varmaan. Ei tää elo tähän lopu, Salla, ja kyllä sää takasi Tampereelle pääset”, lohdutteli Tapio.

”No joo, tuun mä. Ja huomenna Teivoon?” Salla varmisti.

”Joo. Kakkoslähtö auton takaa. Sitte saat käyrä vaikka vaatteet vaihtamasa, nii oot erukses. Jäät paremmin sen Laineen miäleen.”

Salla hymähti. Mikaelin takia hänen ei tarvinnut laittautua. Yhtäkkiä hän tunsi olonsa paljon varmemmaksi. Oli tuo Tapio aika velikulta.

Sinä tiistaina Volle ravasi kuudennen voittonsa Mikael ohjaksissaan. Merja katseli valmistautumisalueella, kun Salla kapusi Mikaelin kylkeen kärryille. Pari teivolaista tallityttöä jutteli keskenään hänen vieressään. He seurasivat tarkasti voittajaesittelyyn kiiruhtavaa kolmikkoa: Mikaelia, Sallaa ja tietysti Vollea, ja Merja terästi vaistomaisesti kuuloaan. Toinen tytöistä sanoi puoliääneen:

”Näiksää ny, miten ne kattoo toisiaan? Siinä täytyy olla jotain.”

Merja ei kuullut, mitä toinen tytöistä vastasi, mutta sitten molemmat vilkaisivat häntä säikähtäneen näköisinä. Hän teeskenteli seuraavansa verryttelyyn meneviä hevosia, ja tytöt katsahtivat toisiinsa helpottuneen oloisina. Ehkäpä Merja ei ollut kuullut heidän keskusteluaan. Myöhemmin Merja kertoi Sallalle, mitä oli tallialueella kuullut.

”Ei ihme”, valisti Salla, ”se toinen oli se Maarit ja toinen semmonen Helena. Mikael on puhunu Maaritista sen verran, et se epäilee jotain, se on kai kysynykki Mikaelilta suoraan meistä. Ja ootsä huomannu, et Mikael ei enää niin paljo välitä, kuka näkee ja mitä. Vituttaa koko Raumalle muutto, suoraan sanottuna.”

”Ootas, Salla, musta tuntuu että just se, että sä lähet muualle on pannu asiat liikkeelle. Mieti: ennen kun sä kerroit Ellalle lähdöstäs, se oli tosi varovainen. Nyt se suunnittelee jotain, mä oon taas pelottavan varma siitä.”

Salla kohautti harteitaan. Merja saattoi hyvinkin olla oikeassa, mutta se ei saanut ajatusta muutosta yhtään houkuttelevammaksi. Hän ikävöi jo etukäteen tiistairaveja, Tapion hevosia, ystäviä ja luonnollisesti Mikaelia. Onneksi hän oli sentään saanut vuokrattua asunnon vanhasta kaupungista, ja lankapuhelin oli jo kytketty. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että Mikael ei vielä tiennyt hänen puhelimestaan.

”Nyt muuten mennään Teivonlinnan viereen sinne alas lähtöjä katteleen”, Salla töksäytti.

Merja kiiruhti ystävänsä perässä tallinmäelle. He asettautuivat valmistautumisalueen laitaan, aivan leveän portin viereen, jotta näkisivät radalle ajavat ohjastajat kunnolla. Salla tiesi, että Mikael joutuisi lähtemään kiireellä johonkin tärkeään tapaamiseen, eikä tulevien ravien juttelumahdollisuuksista tiennyt etukäteen. Muuttoa edeltävänä keskiviikkona he toki tapaisivat Vermossa, nelivuotisten lämminveristen Derbyn karsinnoissa, mutta siellä voisi olla vaikea vetäytyä puhumaan salaisuuksia, eikä Salla halunnut jättää varmistamatta, milloin voisi soittaa miehelle ja kertoa uuden numeronsa, joka olisi vain hänen käytössään.

Mikael käänsi lämmittämänsä hevosen pois radalta. Hän oli nähnyt Sallan ja Merjan jo edellisellä kierroksella, ja ihmetteli, miksi naiset olivat tulleet. Hän aavisti, että Sallalla olisi tärkeää asiaa ja suuntasi askeleensa portinpieltä kohti. Salla lähti miestä vastaan, selitti asiansa, jäi tämän eteen odottamaan vastausta. Sivusilmällä hän oli näkevinään saman naisen, jonka oli nähnyt Koskikeskuksessa ennen Mikkelin raveja. Hetki oli kuitenkin niin tiivis, ettei hän ajatellut asiaa sen pidemmälle.

Merja seurasi aidan vierestä keskustelun etenemistä miettien itsekseen, että sen, joka ei nähnyt Mikaelin tunteita tämän katseesta, täytyi olla joko sokea tai puusta veistetty. Valmistautumisalueella oli paljon ihmisiä, tuokin nainen tuossa näytti seuraavan tarkoin Sallan ja Mikaelin keskustelua, josta kyllä näki, ettei kyse ollut hevosista. Ja — kauhistuksen kanahäkki — portaisiin ilmestyivät Anne ja Sari, jotka tiesivät, että Salla ja Mikael tunsivat toisensa Vollen takia. Eikä Salla osannut varoa. Hän ei takuulla olisi huomannut mitään, vaikkei olisikaan seissyt selin portaisiin.

Mikael sanoi jotakin, veti ajohanskan kädestään, kosketti Sallan poskea hellästi. Hipaisu oli vaistomainen ele, Mikael ei suunnitellut tekevänsä niin. Hän säpsähti itsekin tajutessaan, että verryttelystä saapuvat tai lähtöä odottavat ohjastajat ja muut alueella oleskelevat ihmiset olisivat voineet nähdä. Hän paloi halusta syleillä naista, tämä oli ehdottomasti väärä paikka hyvästellä. Miksi elämä riepotteli heitä näin? Miksi hänellä oli juuri nyt niin kiire, ettei hän pystynyt järjestämään edes lyhyttä tapaamista?

Ratkaisu selvisi hänelle juuri ennen kuin oli pakko mennä radalle. Hän yritti puhua niin, ettei kukaan kuulisi, ja viimeisen sanan mukana hän nielaisi kurkkuun nousseen ikävän:

”Salla hei, soita mulle huomenna aamupäivällä tossa kymmenen aikaan. Kai sä ehdit tavata jonain aamuna, ennen kun lähdet...pois?”