19. luku


”Käytkö sä raveissa?” hämmästelivät toimiston naiset, Tarvaisen Riitta ja Kopolan Pirkko. Salla nyökkäsi, ja alkoi kertoa vuolaasti Vollesta ja siitä, mikä häntä ravimaailmassa viehätti.
”Toi kuulostaa kyllä ihan mielenkiintoselta”, totesi Pirkko.
”Totta, ei noita juttuja tolla tavalla oo koskaan tullu ajatelleeks”, Riitta myönsi.
”Ja onhan siellä niitä miehiäkin ympärillä pyörimässä.”
Niinpä, ajatteli Salla, mutta Mikaelista hän ei aikonut puhua, vaikka naiset eivät sanojensa mukaan tunteneet ketään, joka olisi ollut raveista kiinnostunut. Vajaassa parissa viikossa ei vielä ollut tutustunut työkavereihin riittävän hyvin tietääkseen, voiko heidän sanoihinsa luottaa.
Raumalla oli rauhallisempaa kuin Tampereella, asiakkaita oli harvoin ruuhkaksi asti. Työtä oli sopivasti, varaukset ehti hoitaa hyvin. Kun Riitta jäisi lokakuun alkaessa pois, työmäärä kasvaisi vähän, mutta liian kiire heille tuskin tulisi. Sallaa askarrutti, mihin tämä oli lähdössä, muttei viitsinyt udella turhia. Ehkä se joskus kävisi ilmi heidän jutellessaan.
Salla piti työstään, hänen asuntonsa oli kaunis ja sopivan matkan päässä. Meren rannalla kävellessään hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi kuin pitkiin aikoihin, aaltojen tyrske tasasi hänen mielensä kuohuntaa. Tavallaan muutto tuntui kaikin puolin oivalta ratkaisulta. Salla kaipasi vain Mikaelia, Vollea ja juttutuokioita Merjan kanssa, ja joka tiistai hänen sisuksiaan korvensi ikävä Teivoon. Hän toivoi, että kaipaus tasoittuisi ajan kuluessa, että hänelle lopulta riittäisivät ravit noin kerran kuussa.
Mikaelia hän tulisi kaipaamaan aina. Elokuun viimeisen päivän tapahtumat palasivat hänen mieleensä alituiseen. Miehen raivo, epätoivo, nolo anteeksipyyntö, tämän eleet, ilmeet ja asennot. Kerta toisensa jälkeen hän ihmetteli Mikaelin käytöstä, yritti tulkita tuntoja, joita sen takana piili. Miksi mies ei osannut käsitellä tunteitaan, eikö hän ollut ennen joutunut kokemaan mieltä kuohuttavia tapahtumia? Salla pudisti päätään. Hän oli joskus ollut huomaavinaan, että Mikael tuskin pystyi hillitsemään kyyneleitään, viimeksi juuri tuona maanantaina. Mikaelin täytyi olla herkempi kuin Salla oli kuvitellut. Ainakin tämä kuunteli vaistojaan tarkemmin kuin moni muu.
Sinä iltana satoi, eikä Sallaa huvittanut lähteä ulos. Hän istui nojatuolissaan turhanaikaisia ohjelmia katsellen, kun harvoin soiva puhelin havahdutti hänet todellisuuteen. Merja soitti, hänellä oli uutisia.
”Mä sain gradun valmiiks, mä oon varma, että se on hyvä. Mä luovutan sen huomenna, ja sitte juhlitaan. Kuule, mä aattelin, että voinks mä tulla sinne sun luo, kun sä et kai ollu tulossa Tampereelle? Sitte voitais kattella Raumaa lauantai ja mennä sunnuntaina Vermoon. Vai aiokko sä lähtee sinne?”
”Joo, sopii! Tapio hankki mulle semmosen kortin, jolla me voidaan ajaa tallialueelle. Mä mietinki jo, että kai mun täytyy mennä jollain rupisella bussilla, kun en mä uskalla soittaa Mikaelillekaan, ettei sille tuu liian kuumat paikat kotona.”
Pikaiseksi tarkoitettuun puheluun kului yli puoli tuntia. Salla ja Merja ruotivat jälleen kerran Mikaelin tekemisiä ja hankalaa tilannetta, johon mies oli Sallan vuoksi itsensä ajanut, sopivat, että Merja hakisi Toivasilta varapatjan, jotta voisi nukkua jossakin muualla kuin hieman ahtaasti Sallan vieressä. Merja arvioi olevansa perillä perjantai-iltana kuuden maissa sopivan siiderilastin kera.
”Kiva, kerranki jotain muutakin tekemistä kun kävellä rannalla”, kiitteli Salla ystävänsä ideaa.
”Ja mä voin tuoda ompelukoneen, niin saat ne verhos ikkunaan”, Merja ehdotti.
Salla sai tarmonpuuskan heti laskettuaan kuulokkeen. Hän tyhjensi viimeisetkin pahvilaatikot, vei ne litistettyinä pihan roskalaatikkoon. Hän järjesti tavarat kaappeihin ja laatikoihin, mittasi ikkunat ja silitti verhojen käänteet valmiiksi, jotta ne olisi helppo ommella. Uusi imuri pääsi ensimmäisen kerran töihin. Salla pyyhki pölyt, pesi keittiön ja kylpyhuoneen kaakelit. Kun hän lopulta oli kaatamaisillaan pesuveden viemäriin, puhelin soi jälleen. Mikael oli kesken Lahden ravien päättänyt kysyä, miten Salla pääsisi sunnuntaina Helsinkiin. Salla kertoi viikonlopun suunnitelmistaan.
”No hyvä”, kuului helpottunut huokaus. ”Mä en olis voinu tulla, vaimo on kehittäny joka lauantaiks jotain semmosta iltajuttua, että mun täytyy olla kotona. Derbystä se ei odota mua aikasin, mä kun ajan ennakkosuosikkia. Jos Volle voittaa, mun täytyy jäädä Hesaan juhliin sitä. Miten me selvitään voittojuhlasta? Mä en kestä, jos mun täytyy olla samassa paikassa sun kanssa, eikä me päästä oleen rauhassa missään.”
”Mä ajattelen sua koko ajan, töissäkin kun ei oo asiakkaita”, voihkaisi Salla. ”Tää on ihan kauheeta, kun ei tiedä, koska voi nähdä.”
Mikael puristi silmänsä kiinni, muttei sittenkään kyennyt puhumaan hengästymättä:
”Voiksä hommata ittelles...maanantaiaamupäivän vapaaks? Mä...tota...varaisin huoneen meille, ja veisin sut aamulla töihin.”
Sallaa hymyilytti hänen kertoessaan, että oli jo ensimmäisenä työpäivänään sopinut kahdesta maanantaivapaasta, jotka teki takaisin ylipitkinä vuoroina. Toinen oli neljästoista syyskuuta, Derbyn jälkeinen päivä, ja toinen lokakuun viides, jolloin oli juuri ravattu U.E.T. Grand Prix, nelivuotiaiden lämminveristen Euroopanmestaruuskisa.
Vastaus sai Mikaelin hulluuden partaalle. Miten hän pystyisi ajamaan seuraavassa lähdössä, kun sydän hakkasi ja koko vartaloa poltteli halu saada Salla syliinsä? Elämä näytti olevan täynnä kaipausta, jollaista hän ei ennen Sallaa ollut kokenut. Joskus tunnemyrsky kasvoi yli hänen sietokykynsä, ja hän oli jopa havahtunut ajatukseen, ettei välttämättä jaksaisi elää näin väkevien tunteiden värittämässä maailmassa. Hän oli epätoivon hetkinään miettinyt, olisiko ollut viisaampaa jättää haaveet Sallasta sikseen ja jatkaa tylsää, kuivaa mutta turvallisen tasaista elämää sen ihmisen rinnalla, johon oli nuorena ihastunut ja luullut sitä rakkaudeksi.
”Nähdään sitte sunnuntaina”, huokasi Mikael, sulki puhelimen ja vääntäytyi työmaalle. Hän oli jo vähän myöhässä esittelystä ja saisi huomautuksen. Hän oli iloinen, että oli tullut soittaneeksi Sallalle, ja Jokimaan raviradan varrella seisovat naiset saivat osansa hänen hyvästä mielestään. Joku hymysi niin ihastuneena takaisin, että Mikael yritti vakavoitua. Hän voitti kaksi peräkkäistä lähtöä ja vielä myöhemmin myös kolmannen, ja lähti tyytyväisenä ajamaan kohti Pirkkalaa.

Mari oli hereillä, alakerran kaikki valot paloivat. Mikael riisui takkinsa, potkaisi kengät jalastaan. Hän päätti aloittaa varovaisen valmistelun, että voisi joskus päästä omilleen, ja Marin tuntien se olisi tehtävä taiten. Hän oli keksinyt suunnitelman ajaessaan Lahdesta kotiin, toteutus alkaisi heti. Petkutus karvasteli Mikaelia hienokseltaan, kun hän käveli vaimonsa luokse, houkutteli tämän ylös sohvalta, johdatti yläkertaan. Hetkessä oli taikaa, Mari oli heti valmis sujahtamaan peittojen sekaan. Hän ihmetteli itsekseen Mikaelin yhtäkkistä hellyyttä, eikä arvannut miehen ajattelevan toista naista heidän rakastellessaan.
”Mä olen miettiny meitä, Mari”, kuiskasi Mikael myöhemmin.
Vaimo yllättyi. Puhuiko hänen kumppaninsa heistä? Mitähän tästä seuraisi? Mikaelin kysymys sai hänet hämmästymään:
”Ookko sä tyytyväinen siihen mitä meillä on?”
Hän joutui miettimään pitkään, ennen kuin vastasi. Mikael kääntyi katsomaan Maria. Kun nainen ei ollut vihainen, tämä oli hyvin kaunis. Olikohan hän valinnut vaimonsa ulkonäön perusteella? Oikeastaan hän ei voinut sanoa tuntevansa tätä. Hän tiesi kyllä, mistä vaimo piti, hän arvasi etukäteen, miten tämä suhtautuisi hänen tekemisiinsä, mutta hänellä ei lopulta ollut aavistustakaan, mitä vaimo hänelle vastaisi. Häntä alkoi pelottaa.
”Saanko mä vastata pitkästi? Meillä on ihanat lapset, kaunis koti ja raha-asiat on kunnossa. Mä oikeesti tykkään hoitaa lapsia, työn epävarmuus vaan joskus painaa päälle. Mun omat asiat on kunnossa, mutta sitten on tää meidän suhde. Sun työ vie sua, enkä mä voi sille mitään, että joskus tulee mieleen, ettet sä haluu edes olla kotona. Mä oon välillä tosi yksin noitten lasten kanssa, Santeria mä en aina ymmärrä, tarttis olla itte mies että tajuais niitä kaikkia kiukunpuuskia ja sitä fyysistä näyttämisen tarvetta, mitä sillä on.
Älä sano viä mitään, anna mä puhun loppuun. Meidän juttu toimii sängyssä, mutta mä en tiedä, mitä sä ajattelet asioista. Musta tuntuu, etten mä tunne sua ollenkaan, me ei koskaan jutella tälleen, paitsi nyt. Jos tohon kävelis joku mies, joka näkis mut kokonaan, mun ajatukset, tunteet, sen, mitä mä oon mieltä vaikka luontoaktivistien touhuista tai NMT-puhelimista, mä varmaan lähtisin sen mukaan heti. Musta tuntuu, että sä et oo oikeesti kiinnostunu siitä, millanen mä pohjimmiltani oon.”
Mikael oli sanaton. Juuri näin asia oli. Minkälaisena paperinukkena hän vaimoaan piti? Arki Marin kanssa ei ollut saanut häntä havahtumaan, vaan vasta salainen suhde Sallaan oli herättänyt hänet ajattelemaan, miltä toisesta tuntuu. Hän oli elänyt työn ja hevosten kautta, eikä siihen maailmaan ollut ennen mahtunut muuta.
”En mäkään tunne sua, Mari. Mä en oo tullut ajatelleeks, että meidän tarttis puhua, mutta jostain syystä mä oon alkanu miettiä näitä juttuja. Ehkä siks, mitä sä jokin aika sitte epäilit. Mä en ymmärtäny, miten sä voit epäillä, eihän mun elämään mahdu muuta kun työ, vaikka pitäis kai mahtua, ettei tää oleminen kuivuis tylsäks. Ja yks juttu mun pitää tunnustaa: mä olin viime talvena jo niin epätoivonen, että mä harkittin oman asunnon ostoo, että mä voisin muuttaa pois koska vaan. Mä en jaksanu mitään täällä kotona, vähiten sun marinaas sun työstäs.”
Mari vaikutti äkkiä hermostuneelta. Oliko mies aikonut muuttaa pois? Hän oli toki itsekin tuskaillut heidän olemattoman yhteiselonsa kanssa, mutta niin epätoivoinen hän ei ollut, että olisi ajatellut lähtevänsä, purkavansa avioliiton.
”Mä haluun tietää ny totuuden, Mikael”, hän puuskahti saaden miehen varpailleen. Totuuden mistä? Oliko vaimo saanut vihiä Tammelan asunnosta? Marin mielessä oli kuitenkin jotakin paljon tärkeämpää. Hän seurasi miehensä ilmeitä lausuessaan harkitun kysymyksen:
”Voiko tätä liittoo sun mielestä enää pelastaa? Jos kumpikin yrittäs parhaansa?”
Mikael katseli seinille, ja kului tovi, ennen kuin hän sanoi:
”Mä voin yrittää, mut se tulee oleen vaikeeta. Mitä sä multa ootat?”
Mari empi ennen kuin kertoi toiveensa:
”Ainakin olis kiva, että olisit lasten kanssa enemmän, tekisit jotain niitten kanssa. Pelaisit, hoitasit Emmin kanssa hevosia. Sitte mä toivosin, että sä jaksasit kuunnella mua, kun tuut kotiin. Enkä mä halua kuulla juttuja jostain naisesta roikkumassa sussa kiinni hakemassa palkintoo”, päätti Mari.
Mikael vavahti. Uskalsipa vaimo sohaista arkaan paikkaan.
”Se palkinnon haku, se on osa työtä. Hevosten hoitajat ja omistajat tulee siihen kärrylle istuun, enkä mä voi valita, millasia ne on. Jos joku ilkee ihminen haluu nähdä siinä jotain muuta kun voitosta ilosen ihmisen, niin sille mä en voi mitään. Noita muita mä voin yrittää, sikäli kun aikaa on.”
Mari yritti parhaansa mukaan niellä miehensä selityksen, mutta helppoa se ei ollut. Hänen Mikaelin tallitytöiltä ja Virtasen Ilonalta, naiselta, joka omisti useita hyviä hevosia, kuulemansa tarinat olivat liian uskottavia. Ilona oli kuulemma nähnyt Mikaelin jonkun naisen kanssa Koskikeskuksessa ja vieläpä jutelleen saman ihmisen kanssa raveissa. Ilona oli tosin maininnut, että nainen hoiti Mikaelin ajamaa hevosta, mutta Marin epäilyksiä ei ollut vaikea herättää. Lisäksi Mari ei olisi jaksanut Mikaelin työtä. Mies ei halunnut eikä voinut vaihtaa ammattia, ja ravivalmentajan päivät venyivät usein pitkälti yli kellon ympäri. Tavallista perhe-elämää, jota hän kaipasi, ei juuri päässyt syntymään. Mikael ei ollut viime vuosina viettänyt kokonaisia vapaapäiviäkään kuin muutaman vuodessa. Tämmöiseksi hän ei ollut elämäänsä kuvitellut, hän olisi halunnut aivan muuta.
Mari oli monesti miettinyt, kuinka tapaisi unelmiensa miehen, joka tekisi säännöllistä päivätyötä, huomaisi hänen olevan olemassa, nauttisi lapsista, osallistuisi arkeen. Vaikka hän oli räjähtänyt kuullessaan Maaritin ja Ilonan epäilyksistä, vaikka ajatus toisesta naisesta oli saanut hänet suunniltaan, hän oli ollut salaa tyytyväinen. Hänen aineellinen elämänsä oli vauraampaa kuin hän oli nuorempana edes uneksinut, mutta vain satunnaisesti kotona poikkeavaa miestä hän ei kaivannut. Tilanteeseen oli löydyttävä ratkaisu varsin pian, ja oli luonnollisinta yrittää vaalia sitä, mitä oli jo olemassa.
”Jos se Watch My Back voittaa sen Derbyn sunnuntaina, mä joudun jäämään Hesaan yöksi. Se ihminen, joka siinä kuvassa oli, se, josta sä raivostuit, ei enää hoida Vollee. Se muutti kai Raumalle varsinaisen työn perässä, eikä varmaan ees tuu Vermoon sunnuntaina”, valehteli Mikael. Hän oli varma, että saisi vielä kärsiä valheistaan kovan hinnan, mutta jotakin oli sanottava, että säästyisi sodalta. Vaimo nyökkäsi, kääntyi ja yritti nukkua. Lupauksen pitäminen tulisi olemaan hankalaa, eikä Mari ollut varma, kannattaisiko se.
Mikael silitti vierellään makaavan naisen hiuksia, värähti muistaessaan Sallan. Hän tiesi jo nyt, ettei pystyisi olemaan vaimolleen mieliksi, ja ajatus sai hänet surulliseksi. Tuntui kurjalta uhrata vuosia kestänyt ihmissuhde uuden tieltä, mutta jos sillä ei ollut enää mitään annettavaa kummallekaan, se saisi väistyä. Mikael sai unta vasta aamun ensi tunteina, siihen saakka hän pyöritteli kulunutta iltaa mielessään. Tuntui kuin hänet olisi kiskaistu ajelehtimaan avaruuteen kuin Major Tom konsanaan.

Ei kommentteja: