”Käytkö sä
raveissa?” hämmästelivät toimiston naiset, Tarvaisen Riitta ja Kopolan Pirkko.
Salla nyökkäsi, ja alkoi kertoa vuolaasti Vollesta ja siitä, mikä häntä
ravimaailmassa viehätti.
”Toi kuulostaa
kyllä ihan mielenkiintoselta”, totesi Pirkko.
”Totta, ei
noita juttuja tolla tavalla oo koskaan tullu ajatelleeks”, Riitta myönsi.
”Ja onhan
siellä niitä miehiäkin ympärillä pyörimässä.”
Niinpä,
ajatteli Salla, mutta Mikaelista hän ei aikonut puhua, vaikka naiset eivät
sanojensa mukaan tunteneet ketään, joka olisi ollut raveista kiinnostunut.
Vajaassa parissa viikossa ei vielä ollut tutustunut työkavereihin riittävän
hyvin tietääkseen, voiko heidän sanoihinsa luottaa.
Raumalla oli
rauhallisempaa kuin Tampereella, asiakkaita oli harvoin ruuhkaksi asti. Työtä
oli sopivasti, varaukset ehti hoitaa hyvin. Kun Riitta jäisi lokakuun alkaessa pois,
työmäärä kasvaisi vähän, mutta liian kiire heille tuskin tulisi. Sallaa
askarrutti, mihin tämä oli lähdössä, muttei viitsinyt udella turhia. Ehkä se
joskus kävisi ilmi heidän jutellessaan.
Salla piti
työstään, hänen asuntonsa oli kaunis ja sopivan matkan päässä. Meren rannalla
kävellessään hän tunsi itsensä rauhallisemmaksi kuin pitkiin aikoihin, aaltojen
tyrske tasasi hänen mielensä kuohuntaa. Tavallaan muutto tuntui kaikin puolin
oivalta ratkaisulta. Salla kaipasi vain Mikaelia, Vollea ja juttutuokioita
Merjan kanssa, ja joka tiistai hänen sisuksiaan korvensi ikävä Teivoon. Hän
toivoi, että kaipaus tasoittuisi ajan kuluessa, että hänelle lopulta
riittäisivät ravit noin kerran kuussa.
Mikaelia hän
tulisi kaipaamaan aina. Elokuun viimeisen päivän tapahtumat palasivat hänen
mieleensä alituiseen. Miehen raivo, epätoivo, nolo anteeksipyyntö, tämän eleet,
ilmeet ja asennot. Kerta toisensa jälkeen hän ihmetteli Mikaelin käytöstä,
yritti tulkita tuntoja, joita sen takana piili. Miksi mies ei osannut käsitellä
tunteitaan, eikö hän ollut ennen joutunut kokemaan mieltä kuohuttavia
tapahtumia? Salla pudisti päätään. Hän oli joskus ollut huomaavinaan, että
Mikael tuskin pystyi hillitsemään kyyneleitään, viimeksi juuri tuona
maanantaina. Mikaelin täytyi olla herkempi kuin Salla oli kuvitellut. Ainakin
tämä kuunteli vaistojaan tarkemmin kuin moni muu.
Sinä iltana
satoi, eikä Sallaa huvittanut lähteä ulos. Hän istui nojatuolissaan
turhanaikaisia ohjelmia katsellen, kun harvoin soiva puhelin havahdutti hänet
todellisuuteen. Merja soitti, hänellä oli uutisia.
”Mä sain
gradun valmiiks, mä oon varma, että se on hyvä. Mä luovutan sen huomenna, ja
sitte juhlitaan. Kuule, mä aattelin, että voinks mä tulla sinne sun luo, kun sä
et kai ollu tulossa Tampereelle? Sitte voitais kattella Raumaa lauantai ja
mennä sunnuntaina Vermoon. Vai aiokko sä lähtee sinne?”
”Joo, sopii!
Tapio hankki mulle semmosen kortin, jolla me voidaan ajaa tallialueelle. Mä
mietinki jo, että kai mun täytyy mennä jollain rupisella bussilla, kun en mä
uskalla soittaa Mikaelillekaan, ettei sille tuu liian kuumat paikat kotona.”
Pikaiseksi
tarkoitettuun puheluun kului yli puoli tuntia. Salla ja Merja ruotivat jälleen
kerran Mikaelin tekemisiä ja hankalaa tilannetta, johon mies oli Sallan vuoksi
itsensä ajanut, sopivat, että Merja hakisi Toivasilta varapatjan, jotta voisi
nukkua jossakin muualla kuin hieman ahtaasti Sallan vieressä. Merja arvioi
olevansa perillä perjantai-iltana kuuden maissa sopivan siiderilastin kera.
”Kiva,
kerranki jotain muutakin tekemistä kun kävellä rannalla”, kiitteli Salla
ystävänsä ideaa.
”Ja mä voin
tuoda ompelukoneen, niin saat ne verhos ikkunaan”, Merja ehdotti.
Salla sai
tarmonpuuskan heti laskettuaan kuulokkeen. Hän tyhjensi viimeisetkin
pahvilaatikot, vei ne litistettyinä pihan roskalaatikkoon. Hän järjesti tavarat
kaappeihin ja laatikoihin, mittasi ikkunat ja silitti verhojen käänteet
valmiiksi, jotta ne olisi helppo ommella. Uusi imuri pääsi ensimmäisen kerran
töihin. Salla pyyhki pölyt, pesi keittiön ja kylpyhuoneen kaakelit. Kun hän
lopulta oli kaatamaisillaan pesuveden viemäriin, puhelin soi jälleen. Mikael
oli kesken Lahden ravien päättänyt kysyä, miten Salla pääsisi sunnuntaina
Helsinkiin. Salla kertoi viikonlopun suunnitelmistaan.
”No hyvä”,
kuului helpottunut huokaus. ”Mä en olis voinu tulla, vaimo on kehittäny joka
lauantaiks jotain semmosta iltajuttua, että mun täytyy olla kotona. Derbystä se
ei odota mua aikasin, mä kun ajan ennakkosuosikkia. Jos Volle voittaa, mun
täytyy jäädä Hesaan juhliin sitä. Miten me selvitään voittojuhlasta? Mä en
kestä, jos mun täytyy olla samassa paikassa sun kanssa, eikä me päästä oleen
rauhassa missään.”
”Mä ajattelen
sua koko ajan, töissäkin kun ei oo asiakkaita”, voihkaisi Salla. ”Tää on ihan
kauheeta, kun ei tiedä, koska voi nähdä.”
Mikael puristi
silmänsä kiinni, muttei sittenkään kyennyt puhumaan hengästymättä:
”Voiksä
hommata ittelles...maanantaiaamupäivän vapaaks? Mä...tota...varaisin huoneen
meille, ja veisin sut aamulla töihin.”
Sallaa
hymyilytti hänen kertoessaan, että oli jo ensimmäisenä työpäivänään sopinut
kahdesta maanantaivapaasta, jotka teki takaisin ylipitkinä vuoroina. Toinen oli
neljästoista syyskuuta, Derbyn jälkeinen päivä, ja toinen lokakuun viides,
jolloin oli juuri ravattu U.E.T. Grand Prix, nelivuotiaiden lämminveristen Euroopanmestaruuskisa.
Vastaus sai
Mikaelin hulluuden partaalle. Miten hän pystyisi ajamaan seuraavassa lähdössä,
kun sydän hakkasi ja koko vartaloa poltteli halu saada Salla syliinsä? Elämä
näytti olevan täynnä kaipausta, jollaista hän ei ennen Sallaa ollut kokenut.
Joskus tunnemyrsky kasvoi yli hänen sietokykynsä, ja hän oli jopa havahtunut
ajatukseen, ettei välttämättä jaksaisi elää näin väkevien tunteiden
värittämässä maailmassa. Hän oli epätoivon hetkinään miettinyt, olisiko ollut
viisaampaa jättää haaveet Sallasta sikseen ja jatkaa tylsää, kuivaa mutta
turvallisen tasaista elämää sen ihmisen rinnalla, johon oli nuorena ihastunut
ja luullut sitä rakkaudeksi.
”Nähdään sitte
sunnuntaina”, huokasi Mikael, sulki puhelimen ja vääntäytyi työmaalle. Hän oli
jo vähän myöhässä esittelystä ja saisi huomautuksen. Hän oli iloinen, että oli
tullut soittaneeksi Sallalle, ja Jokimaan raviradan varrella seisovat naiset
saivat osansa hänen hyvästä mielestään. Joku hymysi niin ihastuneena takaisin,
että Mikael yritti vakavoitua. Hän voitti kaksi peräkkäistä lähtöä ja vielä
myöhemmin myös kolmannen, ja lähti tyytyväisenä ajamaan kohti Pirkkalaa.
Mari oli
hereillä, alakerran kaikki valot paloivat. Mikael riisui takkinsa, potkaisi
kengät jalastaan. Hän päätti aloittaa varovaisen valmistelun, että voisi joskus
päästä omilleen, ja Marin tuntien se olisi tehtävä taiten. Hän oli keksinyt
suunnitelman ajaessaan Lahdesta kotiin, toteutus alkaisi heti. Petkutus
karvasteli Mikaelia hienokseltaan, kun hän käveli vaimonsa luokse, houkutteli
tämän ylös sohvalta, johdatti yläkertaan. Hetkessä oli taikaa, Mari oli heti
valmis sujahtamaan peittojen sekaan. Hän ihmetteli itsekseen Mikaelin
yhtäkkistä hellyyttä, eikä arvannut miehen ajattelevan toista naista heidän
rakastellessaan.
”Mä olen
miettiny meitä, Mari”, kuiskasi Mikael myöhemmin.
Vaimo
yllättyi. Puhuiko hänen kumppaninsa heistä? Mitähän tästä seuraisi? Mikaelin
kysymys sai hänet hämmästymään:
”Ookko sä
tyytyväinen siihen mitä meillä on?”
Hän joutui
miettimään pitkään, ennen kuin vastasi. Mikael kääntyi katsomaan Maria. Kun
nainen ei ollut vihainen, tämä oli hyvin kaunis. Olikohan hän valinnut vaimonsa
ulkonäön perusteella? Oikeastaan hän ei voinut sanoa tuntevansa tätä. Hän tiesi
kyllä, mistä vaimo piti, hän arvasi etukäteen, miten tämä suhtautuisi hänen
tekemisiinsä, mutta hänellä ei lopulta ollut aavistustakaan, mitä vaimo hänelle
vastaisi. Häntä alkoi pelottaa.
”Saanko mä
vastata pitkästi? Meillä on ihanat lapset, kaunis koti ja raha-asiat on
kunnossa. Mä oikeesti tykkään hoitaa lapsia, työn epävarmuus vaan joskus painaa
päälle. Mun omat asiat on kunnossa, mutta sitten on tää meidän suhde. Sun työ
vie sua, enkä mä voi sille mitään, että joskus tulee mieleen, ettet sä haluu
edes olla kotona. Mä oon välillä tosi yksin noitten lasten kanssa, Santeria mä
en aina ymmärrä, tarttis olla itte mies että tajuais niitä kaikkia
kiukunpuuskia ja sitä fyysistä näyttämisen tarvetta, mitä sillä on.
Älä sano viä
mitään, anna mä puhun loppuun. Meidän juttu toimii sängyssä, mutta mä en tiedä,
mitä sä ajattelet asioista. Musta tuntuu, etten mä tunne sua ollenkaan, me ei
koskaan jutella tälleen, paitsi nyt. Jos tohon kävelis joku mies, joka näkis
mut kokonaan, mun ajatukset, tunteet, sen, mitä mä oon mieltä vaikka
luontoaktivistien touhuista tai NMT-puhelimista, mä varmaan lähtisin sen mukaan
heti. Musta tuntuu, että sä et oo oikeesti kiinnostunu siitä, millanen mä
pohjimmiltani oon.”
Mikael oli
sanaton. Juuri näin asia oli. Minkälaisena paperinukkena hän vaimoaan piti?
Arki Marin kanssa ei ollut saanut häntä havahtumaan, vaan vasta salainen suhde
Sallaan oli herättänyt hänet ajattelemaan, miltä toisesta tuntuu. Hän oli
elänyt työn ja hevosten kautta, eikä siihen maailmaan ollut ennen mahtunut
muuta.
”En mäkään
tunne sua, Mari. Mä en oo tullut ajatelleeks, että meidän tarttis puhua, mutta
jostain syystä mä oon alkanu miettiä näitä juttuja. Ehkä siks, mitä sä jokin
aika sitte epäilit. Mä en ymmärtäny, miten sä voit epäillä, eihän mun elämään
mahdu muuta kun työ, vaikka pitäis kai mahtua, ettei tää oleminen kuivuis
tylsäks. Ja yks juttu mun pitää tunnustaa: mä olin viime talvena jo niin
epätoivonen, että mä harkittin oman asunnon ostoo, että mä voisin muuttaa pois
koska vaan. Mä en jaksanu mitään täällä kotona, vähiten sun marinaas sun
työstäs.”
Mari vaikutti
äkkiä hermostuneelta. Oliko mies aikonut muuttaa pois? Hän oli toki itsekin
tuskaillut heidän olemattoman yhteiselonsa kanssa, mutta niin epätoivoinen hän
ei ollut, että olisi ajatellut lähtevänsä, purkavansa avioliiton.
”Mä haluun
tietää ny totuuden, Mikael”, hän puuskahti saaden miehen varpailleen. Totuuden
mistä? Oliko vaimo saanut vihiä Tammelan asunnosta? Marin mielessä oli
kuitenkin jotakin paljon tärkeämpää. Hän seurasi miehensä ilmeitä lausuessaan
harkitun kysymyksen:
”Voiko tätä
liittoo sun mielestä enää pelastaa? Jos kumpikin yrittäs parhaansa?”
Mikael katseli
seinille, ja kului tovi, ennen kuin hän sanoi:
”Mä voin
yrittää, mut se tulee oleen vaikeeta. Mitä sä multa ootat?”
Mari empi
ennen kuin kertoi toiveensa:
”Ainakin olis
kiva, että olisit lasten kanssa enemmän, tekisit jotain niitten kanssa.
Pelaisit, hoitasit Emmin kanssa hevosia. Sitte mä toivosin, että sä jaksasit
kuunnella mua, kun tuut kotiin. Enkä mä halua kuulla juttuja jostain naisesta
roikkumassa sussa kiinni hakemassa palkintoo”, päätti Mari.
Mikael
vavahti. Uskalsipa vaimo sohaista arkaan paikkaan.
”Se palkinnon
haku, se on osa työtä. Hevosten hoitajat ja omistajat tulee siihen kärrylle
istuun, enkä mä voi valita, millasia ne on. Jos joku ilkee ihminen haluu nähdä
siinä jotain muuta kun voitosta ilosen ihmisen, niin sille mä en voi mitään.
Noita muita mä voin yrittää, sikäli kun aikaa on.”
Mari yritti
parhaansa mukaan niellä miehensä selityksen, mutta helppoa se ei ollut. Hänen
Mikaelin tallitytöiltä ja Virtasen Ilonalta, naiselta, joka omisti useita hyviä
hevosia, kuulemansa tarinat olivat liian uskottavia. Ilona oli kuulemma nähnyt
Mikaelin jonkun naisen kanssa Koskikeskuksessa ja vieläpä jutelleen saman
ihmisen kanssa raveissa. Ilona oli tosin maininnut, että nainen hoiti Mikaelin
ajamaa hevosta, mutta Marin epäilyksiä ei ollut vaikea herättää. Lisäksi Mari
ei olisi jaksanut Mikaelin työtä. Mies ei halunnut eikä voinut vaihtaa
ammattia, ja ravivalmentajan päivät venyivät usein pitkälti yli kellon ympäri.
Tavallista perhe-elämää, jota hän kaipasi, ei juuri päässyt syntymään. Mikael
ei ollut viime vuosina viettänyt kokonaisia vapaapäiviäkään kuin muutaman
vuodessa. Tämmöiseksi hän ei ollut elämäänsä kuvitellut, hän olisi halunnut
aivan muuta.
Mari oli
monesti miettinyt, kuinka tapaisi unelmiensa miehen, joka tekisi säännöllistä
päivätyötä, huomaisi hänen olevan olemassa, nauttisi lapsista, osallistuisi
arkeen. Vaikka hän oli räjähtänyt kuullessaan Maaritin ja Ilonan epäilyksistä,
vaikka ajatus toisesta naisesta oli saanut hänet suunniltaan, hän oli ollut
salaa tyytyväinen. Hänen aineellinen elämänsä oli vauraampaa kuin hän oli
nuorempana edes uneksinut, mutta vain satunnaisesti kotona poikkeavaa miestä
hän ei kaivannut. Tilanteeseen oli löydyttävä ratkaisu varsin pian, ja oli
luonnollisinta yrittää vaalia sitä, mitä oli jo olemassa.
”Jos se Watch
My Back voittaa sen Derbyn sunnuntaina, mä joudun jäämään Hesaan yöksi. Se
ihminen, joka siinä kuvassa oli, se, josta sä raivostuit, ei enää hoida Vollee.
Se muutti kai Raumalle varsinaisen työn perässä, eikä varmaan ees tuu Vermoon
sunnuntaina”, valehteli Mikael. Hän oli varma, että saisi vielä kärsiä
valheistaan kovan hinnan, mutta jotakin oli sanottava, että säästyisi sodalta.
Vaimo nyökkäsi, kääntyi ja yritti nukkua. Lupauksen pitäminen tulisi olemaan
hankalaa, eikä Mari ollut varma, kannattaisiko se.
Mikael silitti
vierellään makaavan naisen hiuksia, värähti muistaessaan Sallan. Hän tiesi jo
nyt, ettei pystyisi olemaan vaimolleen mieliksi, ja ajatus sai hänet
surulliseksi. Tuntui kurjalta uhrata vuosia kestänyt ihmissuhde uuden tieltä,
mutta jos sillä ei ollut enää mitään annettavaa kummallekaan, se saisi väistyä.
Mikael sai unta vasta aamun ensi tunteina, siihen saakka hän pyöritteli
kulunutta iltaa mielessään. Tuntui kuin hänet olisi kiskaistu ajelehtimaan
avaruuteen kuin Major Tom konsanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti