2. luku

Merjan kotiin oli matkaa reilut neljä kilometriä. Koska juuri nyt ei satanut ja pilvipeite alkoi repeillä, Salla lähti polkemaan kohti Tohloppia. Reipas vastatuuli pörrötti hiukset hirveäksi harakanpesäksi, mutta Salla ei siitä piitannut. Hänellä oli pakottava tarve päästä kertomaan Merjalle edellisen illan omituisista tapahtumista.

Merja asui vanhempiensa ja kahden nuoremman sisarensa kanssa suuressa tasakattoisessa rivitalossa, jossa oli monta huonetta pitkän käytävän varrella. Merjan huone oli niistä viimeinen, ja sinne pääsi kätevästi atriumpihan kautta saunan pukuhuoneen ovesta. Kun Salla saapui keltaisten vaahteranlehtien verhoamalle sisäpihalle, jonka ilta-aurinko kultasi epätodellisen näköiseksi lehväsaliksi, Merja odotteli jo malttamattomana takaovella.

 ”Jäädään hei ulos, kävellään vaikka rantaan ja jonnekin”, hän ehdotti. ”Siskot on meinaan kotona ja kuuntelis varmasti, mitä me juorutaan.”

Salla aloitti saman tien.

”Sä et usko, mitä eilen tapahtu! No, muistathan, että mä oon lapsena ratsastanut ja että isän veljellä oli ravihevonen Eevertti?”

Merja nyökkäsi. Hän muisti kouluajoilta luokan hepparingin, jonka juttuja oli ajoittain haikeana kuunnellut. Hän olisi halunnut ratsastaa, mutta heinä- ja hevosallergia oli estänyt aikeet. Yhteen aikaan ringissä oli puhuttu lähes yksinomaan Eevertistä ja Samuli Markkasesta, ihanasta suklaasilmäisestä ravivalmentajasta.

”Mä olin eilen Sarin kans raveissa Jonin mukana. Oli hirvee sumu ja tihkusade, mutta kun mitään ei ikinä tapahdu, niin mä aattelin mennä vaan johonkin. Joni pelaa aika reilusti, porukoiden mukaan ihan liikaa, ja sen kävi hyvin eilen. Se voitti neljätoistatuhatta markkaa ja vähän päälle, ja mä sain siltä tonnin!”

”Älä viitti!” ällistyi Merja. ”Aika hieno ilta. Kävittekö juhlimassa?”

”Odotas nyt. Ei toi ollut se outo juttu. Annas kun mä kerron lisää. Me käveltiin Teivonlinnan ohi, sen valkosen rakennuksen, jossa on tallikahvio ja ohjastajien pukuhuoneet. Ja sitte yläkautta sinne etusuoran eteen radan varteen. Siinä mä kattelin sateessa, kun äijät kiersi hevosilla rataa. Ne oli just sillon lämmittämässä seuraavien lähtöjen hevosia. Upeita eläimiä. Satuks tietään sellasen ohjastajan ku Ella?”

”Eiks ne yleensä oo miehiä?” hämmästyi Merja.

”Haloo, sen nimi on oikeesti Mikael Laine, nyt sä varmaan tajuut, mistä se Ella tulee”, Salla nauroi. Hän kertoi edellisen illan tapahtumat tapansa mukaan tarkasti. Kertomus mietitytti Merjaa.

”Ootsä varma, että se katto just sua? Huomasko Sari mitään?”

”Ei ollut epäilystä. Sarille en halunnu sanoo, se kun kulkee muutenki raveissa, eikä me olla parhaat kaverit. En tiä huomasko se. En kysyny. Tuu hei ens tiistaina mukaan, katotaan, viäkö se huomaa mut. Voitais vaikka käydä moikkaamassa Samulia, jos se sattuu oleen paikalla.”

”No joo. Mutta mieti, Salla, tommonen mies ja ravivalmentaja, perheellinen — tuskin se muuta tekee ku vähän leikkii. Kannattais olla varovainen. Eikös niissä piireissä oo tapana vähän välillä langeta? Ainakin semmosia puhutaan. Että ne käy vähän millon missäkin sängyssä, vaikka on vaimot ja lapset. Reissumiehen työ antaa aikamoisen hyvät olosuhteet. Aina voi syyttää ruuhkia, huonoja kelejä tai jotain. Vaikka olisin mäkin varmaan ihan jalat makaronina, jos joku mua tolleen tuijottelis”, Merja pehmensi varoitustaan.

Salla naurahti. Ei hän tietenkään tosissaan uskonut, että Mikael Laine joskus oikeasti edes jututtaisi häntä, mutta olipahan ainakin jotakin odotettavaa. Kauppaopiston matkailumerkonomiopinnot sievine sihteerikkö-look-kurssikavereineen vaativat pitkäveteisyydessään rinnalleen mielenkiintoisempaa ajateltavaa. Onneksi kurssi päättyisi jouluna, sitten pääsisi töihin. Ei tarvitsisi enää matkustaa Ikaalisiin kouluun ja takaisin. Lisäksi opintojen loppuvaiheessa oli paljon harjoittelua, etätöitä ja lopputyön kirjoittamista. Sitä saattoi tehdä kotona. Salla oli onnistunut saamaan viimeisen harjoittelupaikan Tampereelta, Keskustorin laidalla sijaitsevasta matkatoimistosta. Harjoittelua oli vielä kolme viikkoa jäljellä, ja hänelle oli epäsuorasti lupailtu töitä heti tammikuusta alkaen. Tulevaisuus näytti ihan mukavalta, kunhan vain saisi lopputyön ajoissa kasaan.

”Käydäänks vielä kioskilla? Pallopoika on ihan lähellä”, Merja ehdotti. Salla oli ajatellut samaa, ja he kävelivät kiihtyvällä vauhdilla kohti kioskia. Pian sen tunnus, katolla keikkuva jalkapallo näkyi vasemmalla. Kioskin pihassa seisoi kirkkaanpunainen, uudennäköinen Audi 90. Auton omistaja, joka näkyi ostavan grilliruokaa, kääntyi katsomaan tulijoita. Salla tunnisti hänet heti ja sihahti Merjalle, kuka ruskeaan nahkatakkiin ja haaleansinisiin farkkuihin pukeutunut keski-ikäinen mies oli.

”Ihan hyvännäkönen suklaasilmä”, totesi Merja hiukan hämmästyneenä, kun mies oli lähtenyt autonrenkaat ulvoen kuin näyttääkseen, että Audi kulkee.

 ”Joo, ja mä oikeestaan tunnen sen”, huokasi Salla. ”Tosta Markkasen Samulista me sillon aina muksuna koulussa puhuttiin, mä, Hanna, Marita ja muut hepparinkiläiset. Nyt säkin näit sen. Mutta viikon päästä sä näät Ellan. Se peittoo ton ukkelin mennen tullen”, Salla uhosi.

Illalla Salla yritti paneutua lopputyöhönsä. Hän kirjoitti muutaman tuskaisen rivin asiakasanalyysiä Teko-ohjelmalla. Kirkkaat valkoiset kirjaimet hyppivät ulos Mikro-Mikon siniseltä kuvaruudulta, ja huomatessaan kesken kaiken kirjoittaneensa sanan ”Ella” Salla päätti lopettaa istunnon. Hän tallensi tekstin taipuisalle levykkeelle, sammutti tietokoneen, käveli työpöytänsä luokse kaivaakseen laatikon uumenista silkkikantisen päiväkirjan. Sen sivuille oli kätketty monia salaisuuksia, viimeisimpänä edellisillan ylittämätön tarina. Salla kertasi kuluneen päivän tunnot ja ajatukset violetinvärisellä tussilla himmeähohtoiselle paperille. Hän lueskeli päiväkirjaansa takaperin, kunnes alakerrasta kuului äidin huhuilu. Salla oli täysin unohtanut keskiviikkoillan lempisarjansa, eikä se oikeastaan edes houkutellut häntä. Siitä huolimatta hän laskeutui puuportaita alas perheen seuraan, joi kupin teetä ja jopa huoli isän tarjoamaa rommia sen sekaan. Se ei ollut tavallista.