20. luku

Merja kaarsi Audilla päätielle. Oli sunnuntaiaamu, ja Suuri Suomalainen Derby, suurkilpailu Suomessa syntyneille nelivuotiaille lämminverihevosille oli edessä. Salla istui matkustajan paikalla ja jännitti vietävästi tulevaa päivää. Hän oli pakannut yöpymistarvikkeet mukaansa, jotta voisi jäädä pääkaupunkiin, kun taas Merja ajaisi suoraan Tampereelle. Tapio oli juonessa mukana. Hän oli luvannut kyyditä Sallan Raumalle, jos Mikael ei saisi kierrosta järjestymään, mutta samalla hän oli vannonut pysyvänsä vaiti, jottei edes Mikael huomaisi hänen tietävän.

Merja oli ollut kaksi yötä Sallan luona, ja heillä oli ollut hauskempaa kuin aikoihin. Merjan ompelukone oli ollut käytössä, ja Salla oli saanut verhot ikkunoihin. Asunto näytti nyt kodilta, sievältä pieneltä pesältä, jonne oli mukava tulla. Salla oli esitellyt Merjalle kaupunkia, vienyt tämän meren rannalle, näyttänyt, missä oli töissä. He olivat tutustuneet Cumuluksen Catsiin jo perjantai-iltana, mutta siellä ei voinut jutella. Merjan tuomat siiderit oli juotu ja kesän tapahtumat asetettu järjestykseen.

Matka tuntui Sallasta pitemmältä kuin olikaan. Hän olisi halunnut olla heti perillä, mutta kahden ja puolensadan kilometrin ajo vei kahvitaukoineen lähes kolme ja puoli tuntia. He olivat lähteneet matkaan hyvissä ajoin, ja suunnitelmien mukaisesti he saapuivat Vermon talliportille kahdentoista tuntumassa. Tiukan näköinen mies tutki Sallan tallikortin ja kertoi lyhyesti, minne auton saisi jättää.

Ilma oli kauniimpi kuin Raumalla, jossa oli tihkunut vettä. Helsingissä kiusana oli vain kova tuuli, joka riepotti hiukset sekaisin ja vaati pukemaan lämmintä ylle. Ennen kuin Salla ehti nousta autosta, hän näki Mikaelin kurvaavan heidän viereensä. Mies nousi autosta välittömästi, viittoi Sallaa avaamaan ikkunan.

”Onko sulla tavaraa, joka tarttis siirtää mun autoon? Sen vois tehä tässä, ennen kun kukaan sattuu paikalle.”

Salla osoitti takapenkille, jolla nökötti hänen reppunsa, mutta huomasi saman tien:

”Ei sun muuten tartte sitä ottaa. Merja lupas ajaa mut hotelliin, mut mun pitää tietää, mikä se on.”

”Joo, me sovittiin Tapion kanssa, että jos Volle voittaa, niin bileet on Tapiola Gardenissa. Se on sopivan lähellä, ja sieltä mä varasin huoneen.”

Asia oli selvä. Nyt piti vain enää jännittää, lunastaisiko Volle ennakkosuosikin paineet ja kestäisivätkö Mikaelin hermot ohjastajan paikalla. Siinäkin oli kylliksi.

Salla halusi käydä tervehtimässä Vollea ja Tapiota, jotka löytyivät vierastalleilta. Volle näytti olevan riemuissaan. Se oli varmasti ihmetellyt, minne Salla oli kadonnut. Tapio kysyi, halusiko Salla olla mukana voittajaesittelyssä, jos sinne saakka päästäisiin, mutta tällä kertaa Salla piti parempana jäädä katsomoon. Hänen mukanaolonsa olisi saattanut herättää liikaa huomiota, koska hän ei enää hoitanut hevosta.

Ravien lähdöt vilisivät Sallan silmissä, kovaäänisistä kaikuva selostus puuroutui hänen korvissaan. Hän ajatteli vain Derbyn finaalia ja Vollea ja yötä, jonka saisi viettää Mikaelin kanssa. Merja jutteli kaikenlaista ja hän myönteli, muttei jälkeenpäin muistanut sanaakaan ystävän puheista.

Viimein koitti suurkilpailulähdön esittely. Hevoset astelivat ylväinä pitkin etusuoraa yksi kerrallaan, kuuluttaja esitteli jokaisen nimeltä, mainitsi omistajan, valmentajan ja ohjastajan. Ihmiset kuuntelivat tarkasti, yrittivät seurata hevosten liikkeitä ja ryhtiä osatakseen pelata oikein.

Volle oli saanut arvonnassa numeron seitsemän. Se tiesi seitsemättä lähtörataa, joka oli varsin hyvä paikka startata. Nopeana lähtijänä Volle saisi helposti keulat tai paikan johtavan rinnalla ajavan valjakon takana, mutta Salla tiesi, että mistä tahansa muualta paitsi johtavan takaa Volle pääsisi mukaan voittokamppailuun.

”Ja sitten numerolla seitsemän Watch My Back, Suuren Suomalaisen Derbyn ennakkosuosikki. Omistaa ja valmentaa Tapio Toivanen Mouhijärveltä, ohjastajana Mikael Laine.”

Volle kulki ylväänä yleisön edessä, Salla pidätti hengitystään. Valtavan ihmismeren keskeltäkin Mikael tavoitti hänen katseensa, hymyili rohkaisevasti. Volle tuntui paremmalta kuin kertaakaan kuluneena kesänä. Mikael oli varma voitosta, ja sen näki hänen asennostaan.

Kun kaikki osallistujat oli esitelty, pelikansa riensi luukuille. Salla tuijotti radan tapahtumia. Harjoituslähtö onnistui hienosti, Volle oli täynnä menohaluja. Pari kertaa Mikael kävelytti hevosen aivan aidan vierestä, niin läheltä, että Salla saattoi nähdä hänen silmänsä tummista ajolaseista huolimatta, ja toisella kerralla mies ei enää hymyillyt. Hänen ilmeensä oli tuima, täynnä voitontahtoa, ja hän haki vielä lisää itsevarmuutta Sallaa kohtaan tuntemastaan intohimosta.

Mikael oli suorastaan vaarallisen nälkäinen, eikä Salla päässyt irti tämän maagisesta katseesta. Miehen rintakehä kohoili kiivaasti, kun hän viimein liioitellun hitaasti käänsi kasvonsa menosuuntaan, tiukensi otettaan ohjista ja ajoi hevosta kohti lähtöautoa.

”Lähtöön yksi minuutti, en minut till start”, kuului komento.

Hevoset ryhmittäytyivät jonoihin lähtöauton edessä, kiersivät sen suljettujen siivekkeiden ohitse ja kääntyivät lähtönumeroiden mukaiseen järjestykseen auton taakse.

Kuulutus jatkui suurkilpailujen tapaan kilpailun nimellä, sitten kerrattiin hevoset numerojärjestyksessä, sitten kuulutettiin, että lähtölinjaan oli sata metriä matkaa. Auto lipui eteenpäin kiihtyvällä vauhdilla, hevosten turvat kävivät siivekkeissä, ja lähtölinjan kohdalla auto irtautui tasaisesta rivistöstä. Yleisö kunnioitti kilpailua olemalla hiljaa, vain selostajan innostunut ääni kaikui katsomon edessä.

Ensimmäiset viisisataa metriä ravattiin aikaan 14,1, mikä tarkoitti, että kilometri samaa vauhtia olisi kestänyt minuutin ja 14,1 sekuntia. Se oli aivan liikaa 2600 metrin matkalle! Salla oli kauhuissaan. Volle ei ollut saanut johtopaikkaa, vaan Mikaelin oli ajettava sitä toisella radalla johtavan rinnalla. Paikkaa kutsuttiin kuolemanpaikaksi, sitä juoksevalla oli johtavaa pitempi matka, eikä valjakkoa tuulenhalkaisijana. Miten kisassa kävisi?

Kilometrin kohdalla matkavauhti oli rauhoittunut ja Volle pääsi takasuoralla keulaan. Kuuluttaja hehkutti Mikaelin ajokkia, selosti sujuvaan tyyliin takana tulevien asemia. Viimeisellä kierroksella Kuuralan Tommin ajama Greedy Guy hyökkäsi kiertämään kolmatta rataa saavuttaen kärkeä nopeasti. Mikael kuunteli selostusta, vilkuili kaarteessa taakseen ja antoi Vollelle merkin lähteä kiriin. Viimeiset viisisataa metriä Volle ravasi kuin tuulispää aikaan 13,7, osoitti vahvan kilpailuviettinsä ja voitti muut huimalla erolla toiseksi tulleeseen Greedy Guyhin.

Yleisö huusi, Salla riemuitsi vesissä silmin, halasi Merjaa ja totesi, ettei tiennyt, pysyisikö jaloillaan. Volle sai selkäänsä hienon loimen, Tapio loikkasi kuin nuorukainen Mikaelin viereen kärryille. Voittajahaastattelu oli perusteellinen, ja Tapio myhäili leveästi saadessaan valtavan, palkintosummalle kirjoitetun sekin käsiinsä. Illalla juhlittaisiin kunnolla, se oli varmaa. Volle saisi jäädä yöksi Vermoon, siellä oli sille vierastallipaikka varattuna.

Lähdön jälkeen Salla ja Merja riensivät tallialueelle. Salla halusi käydä paijaamassa Vollea, ja Merja seurasi perässä. Mikael seisoi yhä juttelemassa Tapion kanssa, ja Sallan saapuessa hän unohti hetkeksi, missä oli, kaappasi naisen syliinsä, onnitteli tätä hyvästä valmentamisesta. Samassa hän huomasi Tapion ilkikurisen virnistyksen, tajusi tilanteen ja sihahti:

”Illalla lisää.”

Hän päästi häkeltyneen Sallan Vollen luokse ja jäi toviksi miettimään, miksi Tapio oli näyttänyt niin ovelalta. Tuossa mies katseli häntä sama virne kasvoillaan, viittasi tulemaan luokseen ja vei hieman kauemmas.

”Kuules Ella, mun vanhoilla silmillä näkee enämpi ku nuaremmilla. Kyl mar se vaan niin o, että sää tota Sallaa tapailet, vai valehteleeko mun vaistot? Sen mää tahron sanoo, että älä liian pitkään vehtaa, se oli toi likka jo kesällä aika maasa. Ei se sanonu, mikä sitä vaivas, mutta näkeehän tämmöne äijä jo kaukaa, koska syränsuru painaa. Soon paree että päätät, ketä naista haluut tulevaisuuresa kattella. Mää tykkään että toi teirän suhre on jotenki vaan oikeen.”

Mikael ei saanut sanaa suustaan. Näkivätköhän muutkin heidän lävitseen? Jollekin toiselle hän olisi voinut vaikka suutahtaa moisesta ohjeistuksesta, mutta Tapion suuhun sanat tuntuivat sopivat. Mies tarkoitti hyvää, ei tuominnut eikä kiusannut, yritti vain pitää veljentyttärensä puolta hankalassa tilanteessa. Mikaelista tuntui erityisen hyvältä, että Tapio puhui suoraan, eikä vihjaillut. Tuntui kuin oma isä olisi opastanut.

”Pidetään mielessä”, sanoi Mikael hiljaa.

Tapio laski käsivartensa hetkeksi hänen harteilleen sanoen:

”Sullon poika vaikeet ajat eresä. Kerro jos tarvit tukee. Mullei omaa poikaa oo, ketäs mää täsä muuta opettasin. Lähres ny saattaan tyäs loppuun, mää hoiran tän voittokoneen ja noi naiset. Tavataan sitte hotellisa.”

Mikael nyökkäsi ja kiiruhti seuraavan lähdön esittelyyn. Hän antoi tuulen kuivata liikutuksen kostuttamat silmänsä ja kiitteli mielessään aurinkoista säätä ja tummia ajolaseja. Tapion yllättävät sanat olivat koskettaneet Mikaelia. Hän ei ollut osannut odottaa moista ystävällisyyttä ja ymmärrystä, varsinkin kun kyseessä oli monella tavalla epäilyttävä asia.

Mikael huokasi. Hän ei ollut keksinyt, miten voisi edetä järkevimmin. Hän ei pystynyt sanomaan vaimolleen, että kaikki oli ohitse, ettei kannattaisi enää yrittää pitää kulisseja pystyssä. Hän pelkäsi raivoa, joka hänen sanoistaan seuraisi, hän tunsi itsensä voimattomaksi ajatellessaan kaikkia niitä käytännön järjestelyitä, joihin ero johtaisi. Kuka jäisi Pirkkalan kotiin, kuinka sen tallin hevoset hoidettaisiin, ehtisikö hän koskaan tavata lapsiaan, vaikuttaisiko ero häneen voimakkaammin kuin hän luuli, miten paljon perheelle pitäisi maksaa? Ja jaksaisiko Salla odottaa häntä, voisiko tälle kertoa huoliaan, hyväksyisikö nainen hänet, epävarman, herkän, vaistojensa varassa elävän, omia teitään kulkevan miehen, joka ulospäin vaikutti itsevarmalta ja arvonsa tuntevalta? Hän oli houkutellut Sallan luokseen, hän oli oikeastaan luvannut raivata esteet heidän suhteensa tieltä, muttei pystynyt lunastamaan lupauksiaan.

Mikael puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Hänen oli pakko jaksaa, hänen täytyi olla mies. Ongelma oli yksin hänen, eikä kukaan voinut ratkaista sitä hänen puolestaan. Hänen oli vaikea keskittyä viimeisiin lähtöihin, hän odotti iltaa pelonsekaisin tuntein. Hän tiesi Sallan odottavan hänen seuraavaa siirtoaan, eikä hän ollut saanut mitään kunnollista aikaan.