21. luku

Salla pyöritteli kuivaa argentiinalaista valkoviiniä lasissa ja kuunteli puolella korvalla pöydässä istuvien miesten jutustelua. Hän ei välittänyt osallistua keskusteluun, toisilla tuntui riittävän juttua muutenkin. Salla katseli mielessään Vollen voittojuoksua, kertasi upean kilpailun synnyttämiä tuntoja, Mikaelin vaistomaista onnitteluhalausta ja sitä häkellyttävän hengästyttävää onnen tunnetta, joka tuntui jatkuvan heikkenemättä läpi saapuvan yön.

Kun juhlaillallinen kahveineen ja konjakkeineen oli nautittu, raviradan edustajat nousivat pöydästä, kiittelivät ja onnittelivat vielä kerran. Heidän mentyään pöytään laskeutui jännittynyt hiljaisuus. Tapio kumosi taas yhden konjakin, yritti tulkita Sallan ja Mikaelin katseita. Hän ei tiennyt, millaisia ajatuksia hänen tallilla lipsauttamansa sanat olivat Mikaelissa herättäneet, mutta hän oli ollut huomaavinaan niiden vaikuttaneen voimakkaasti. Ohjastajan ilme oli vakavoitunut, mies oli näyttänyt hämmentyneeltä.

”Mää saan varmaan tarjota viälä jotain”, aloitti Tapio.

Salla nyökkäsi ja vilkaisi Mikaelia, joka istui pöydän toisella puolella.

”Joo, sopii. Tämmönen konjakkiryyppy mulle. Mä poikkeen vaan tua”, vastasi Mikael ja katosi ravintolan vessaan. Tapio naurahti, viittoi tarjoilijan luokseen, tilasi juomat ja jäi tuijottamaan Sallaa virnistellen tyytyväisenä. Hän mainitsi kertoneensa Mikaelille, että oli aavistanut jotakin jo pitemmän aikaa.

”Mitä se siihen?” uteli Salla.

”Näytti poika kovin vakavalta. Se taitaa ottaa sen tosissaan.”

Tarjoilija toi juomat, ja Tapio asetti Mikaelin ja Sallan lasit vierekkäin, iski veljentyttärelleen silmää.

”Eiköhän teirän juhlan pirä alkaa jo, on täsä oroteltu jo hyvän aikaa.”

Salla pudisti päätään hymyillen, seurasi katseellaan Mikaelin ilmeitä tämän lähestyessä pöytää.

”Onks toi juoma mun?” mies tokaisi, eikä näyttänyt yhtään hämmästyneeltä.

”Jo vain”, Tapio virkkoi. ”Mää aattelin, että teirän pitää saara istua samalla soffalla.”

Mikael pyyhkäisi hiukset otsaltaan, käänsi kasvonsa hetkeksi poispäin. Nyt oli pidettävä tunteet kurissa. Hän istahti Sallan viereen sekavin miettein ja yritti keskittyä juomiseen tietäen, ettei pystyisi pitkään keskustelemaan järkevästi. Hänen sisällään roihusi kyltymätön halu saada Salla alastomana iholleen, ja hän vaistosi saman tunteen riehuvan naisen näennäisen tyynen kuoren alla. Kuinka kauan tätä piinaa oli kestettävä, ennen kuin pääsisi hotellihuoneeseen?

Tapio oli illan mittaan kumonnut konjakin jos toisenkin ja alkoi jo olla melkoisen vahvassa humalassa. Hän iski silmää Mikaelille, kumartui pöydän yli, alkoi jutella karhealla äänellä päivän tapahtumista. Äkkiä hänen ilmeensä terävöityi, ja hän tokaisi:

”Ette nuaret tiärä, miten mää nuarena sotkin asioita. Se oli mun isäukko kun pelasti mun siitä suasta, mää olin reilusa pulasa. Rahaa se vaati ja unohrusta, niin se mar oli. Jos ny jaksatte nin mää kertosin teille, tää on teiränki hyvä tiätää, kun miätitte tykönänne, ootteko oikeella tiällä.”

Salla ja Mikael katsahtivat toisiinsa hämmentyneinä. Tilanne tuntui arveluttavalta, mutta kumpikin halusi kuulla, millainen kohtalo tuon lupsakkaan ja ystävällisen miehen taustalla oli.

”Olin meinaan aika hulivili. Naisia oli joka sormelle, eikä se oikeen sopinu äiteelle eikä muillekaa. Sitte kävi se huano juttu että naapurisa oli aika nätti ja nuari likka, viirentoista se taisi... Ja mää sen juavuspäisäni houkuttelin kesällä latoon ja hoirin sen likan tiineeks. Ja sen isäukko ja äitee kansa oli semmosia tiukansorttisia uskovaisia, ja se likka ei saattanu kertoo niille halastua sanaa.”

Tapio piti pienen tauon, huokasi raskaasti ja jatkoi: ”Siitä yks naapurin likka sai vahingosa tiätää ja se meni sanoon kotona siitä, ja kerta sen isä oli mun ukon kaveri, se kiiruhti hätpikaa kertoon sen. Siinä ne yritti naittaa meirät, ja se melkeen onnistuki, vaan sitte se likka otti ja hukutti ittensä mettälampeen. Ja isä sitte lahjo ne jotka jutusta tiäsi, jottei kukaan ikänä saisi kuulla, ja Salla sun isäs ei oo sitä ikänä antanu mulle anteeks. Eikä oo ihmekään. Että silviisii, mää oon oikeestaan tappanu yhren nuaren neiron. Sen rinnalla ei mikää tommone juttu kun teirän nuari ja hehkee suhre saata mun miälesä olla paha, ei alkuunkaan. Vaan nymmää meen maate, konjakki painaa silmät kii. Hyvää yötä.”

Salla ja Mikael seurasivat Tapion menoa katseellaan, kunnes mies horjui hissiin. Mikael kosketti ääneti Sallan olkaa, katsoi tätä kysyvästi. Hänen kätensä etsiytyi ujosti naisen hartioille, ja Salla painautui vakavana hänen kylkeään vasten. Salla pudisti päätään epäuskoisena. Miten setä pystyi ylipäätään elämään moisen taakan kanssa? Ihmeellistä, ettei syyllisyydentunne ollut saattanut häntä raiteiltaan.

”Elähän niin, että voit kaiken kertoo kotona”, mutisi Salla niin hiljaa, että Mikael ei ensin kuullut.

”Silleen isä aina muistuttaa, kun se juttelee mun tai Jonin tai jonkun hyvän tutun kans. Nyt mä ymmärrän, mitä se tarkottaa.”

Mikael nyökkäsi. Hän likisti naisen hetkeksi tiukemmin itseään vasten kuin ehdottaakseen, että oli aika lähteä ravintolasta. Huikea onnen huuma oli tiessään, jäljellä oli vain typertynyt, turta tunne, joka ei kadonnut tyystin edes yön aikana.

Oli vielä pimeää, kun Mikael havahtui. Hän etsiytyi mahdollisimman lähelle naista, jonka viereen oli nopeasti nukahtanut ja muisti nähneensä samaa levotonta unta kuin joskus aiemmin. Sallan hiukset olivat olleet hänen kasvojensa edessä, mutta ne olivat tuntuneet erilaisilta kuin ennen. Mikael yritti palauttaa unta mieleensä, ja onnistui lopulta poimimaan häivähdyksen painostavalta tuntuneesta kuvasta. Mikaelia puistatti. Hänen täytyi koskettaa Sallan tummia hiuksia varmistuakseen, että kaikki oli kunnossa. Unessa Sallan hiukset eivät olleet hulmunneet keveinä tuulessa, vaan ne olivat raskaat, veren tahrimat.