22. luku

Mari tarkasteli eteisen pöydälle unohtunutta tiliotetta. Mikaelin paperit eivät yleensä eksyneet kotiin, ne hoidettiin raviradan toimistossa. Mikaelin tililtä oli maksettu polttoainetta, huoltamoaterioita, jos jonkinlaisia laskuja. Marin silmät nauliutuivat riville, jossa luki tuntemattoman asunto-osakeyhtiön nimi ja tarkennuksena yhtiövastike. Hetkessä nainen oli käynyt kaikki mahdolliset selitykset läpi, ja suunnaton kiukku täytti hänet. Tiliote läjähti pöydälle niin, että seinällä roikkuva peili heilahti.

”Mikael Laine”, hän kirkui portaisiin, ”alas sieltä ja sassiin!”

Hetken kuluttua Mikael ilmaantui portaiden yläpäähän pyyhe lanteillaan, hiukset vettä valuvina. Hän ei yleensä yllättynyt mistään, mitä vaimo keksi, mutta tällä kertaa Marin raivostunut äänensävy säikäytti hänet. Vaimo kihisi, osoitti punaisena tiliotetta ja kysyi ivallisuutta tavoitellen:

”Ja kuinka kauan herralla on ollut toinen asunto?”

”No voi sun perkele”, livautti Mikael. Tiliote oli unohtunut eteiseen, niin tietenkin. Kumma, ettei vaimo voinut jättää hänen yksityisiä papereitaan rauhaan. Puhelimessakin olisi varmaan kohta kuuntelulaite, ja etsivät joka paikassa perässä. Miksi hänen piti asua moisen poliisin kanssa? Oikea pirttihirmu, sadatteli Mikael mielessään. Ääneen hän sanoi:

”Otapa ite selvää, kun kaiken muunkin näytät urkkivan.”

Mari kirahti tukahtuneesti ja oli pyörtyä kiukusta niille sijoilleen. Että mies kehtasi olla ivallinen! Kukahan tässä oli valehdellut, vakuuttanut kirkkain silmin, että kaikki on kunnossa? Mari uskoi nyt kaiken, mitä oli tallitytöiltä kuullut. Nekin puheet Mikael oli leimannut ilkeiksi juoruiksi vailla totuuden häivää.

”Sano, Mikael”, huudahti Mari vimmoissaan, ”sano, miten paljon paskaa sä oot mun päälleni näinä vuosina kaatanu? Ne puheet siitä Sallasta, tai mikä sen sun hutsus nimi oli, mistä ne oikeen joku sattu keksiin? Kyllä mä arvaan, mitä kaikkee tossa saamarin asunnossa on käyty tekemässä, ja ne yöt, jotka sä oot muka ollu kavereitten luona kaupungissa yötä, ettäs kehtaat!”

Mari loi salamoivan katseen miestään kohti. Hänen raivonsa yltyi entisestään hänen nähdessään Mikaelin kuivaavan itseään tyynen oloisena, ikään kuin hänen sanoillaan ei olisi minkäänlaista vaikutusta. Hän sieppasi puhelimen, jonka vieressä seisoi, paiskasi sen eteisen kivilattiaan niin kovaa kuin saattoi, purjehti sitten olohuoneeseen viimeisiä ylpeyden rippeitä vaalien. Samantekevää, vaikka lapset heräisivät, huomaisivatpa, miten epäluotettava isä heillä oli.

Mari syytti itseään hyväuskoisuudesta, johon oli sortunut. Olisi pitänyt uskoa Ilonan kertomuksia ja laskea yhteen miehen myöhäiset kotiinpaluut, poissaolevat ilmeet ja yllättäen uudelleen virinnyt hellyys ja herkkyys, josta hänkin oli saanut osansa. Että olikin pitänyt kuvitella sen johtuneen hänestä itsestään!

Yllättävä räsähdys ja kilinä saivat Mikaelin kääntämään katseensa liioitellun tyynesti alakertaa kohti. Hän ehti nähdä vaimonsa katoavan olohuoneeseen pystypäin vastausta odottamatta. Hän kohautti kulmiaan ja meni etsimään vaatteet ylleen. Tähän taloon häntä ei huvittanut jäädä enää hetkeksikään.

Isoon varustekassiin mahtui pikaisesti sullottuna kymmenkunta paitaa, kaikki alusvaatteet, parit farkut ja rakkain villapaita. Mikael laskeutui portaita eteiseen, työnsi kassiin vielä yhden parin kenkiä ja kansitakin, heitti nahkatakin harteilleen ja lähti. Tiliotteen hän poimi mukaansa nurkasta, jonne se oli lennähtänyt. Ikinä hän ei tulisi takaisin, siitä hän oli varma.

Mari kuuli ulko-oven läimähtävän kiinni voimalla, sitten auton käynnistysäänen. Mikael oli mennyt. Hetkeksi Marin valtasi voitonriemuinen omahyväisyys. Hän oli saanut Mikaelin sanattomaksi ja hämmentyneeksi. Mies ei ollut sanonut mitään, ei kironnut, ei huutanut, ei huokaissut. Mari tunsi voittaneensa ensimmäisen erän, joskin Mikaelin tyyneys jätti jälkeensä karvaan maun.

Pirkkalasta pääsi kätevästi Poriin vievälle tielle. Mikael ajoi moottoritien liittymään saakka, käänsi Omegan nokan kohti Tamperetta ja polkaisi kaasun pohjaan. Nopeus nousi hetkessä reilusti yli sallitun, ja Epilän liittymä oli liian pian edessä. Kolmostien suurin sallittu nopeus oli sillä kohdalla 70 kilometriä tunnissa, mikä juolahti Mikaelin mieleen hänen nähdessään taustapeilissä sinisen välähdyksen. Hän jarrutteli ja valmistautui alistuneena pysähtymään miettien nokkelaa selitystä, josta ei kuitenkaan olisi mitään apua. Hämmästys oli suuri, kun poliisiauto ei kiilannutkaan eteen, vaan jatkoi matkaansa kohti Ylöjärveä.

Huojentuneena Mikael kaarsi raviradalle, ajoi tavoistaan poiketen katsomorakennuksen editse. Vastamaalattu rataa kiertävä metalliaita hohti valkoisena auton valokeilassa. Mikael ajoi tallinsa eteen ja pujahti pimeään toimistoon. Tapahtunut hermostutti häntä suunnattomasti. Hän oli raivoissaan tavasta, jolla Mari oli esittänyt syytöksensä, häntä harmitti ajattelemattomuutensa. Mutta kuinka hän olisi voinut arvata, että vaimo juuri sillä kerralla keksisi tutkia hänen papereitaan? Mistä hän olisi voinut muistaa, millä tiliotteella minkäkin laskun tiedot näkyivät? Kunpa hän olisi tullut kertoneeksi asunnosta, hän olisi voinut vaikka sanoa hankkineensa sen työsuhdeasunnoksi jollekin tallityöntekijälle.

Epätoivoiset ajatukset alkoivat hiljalleen kiusata Mikaelia. Hänen oli pakko saada soittaa Sallalle, kertoa, että haluaisi tavata niin pian kuin mahdollista. Toimistosta oli mukavampi soittaa kuin autopuhelimesta, ja miettimättä Mikael näppäili Sallan numeron ja jäi odottamaan vastausta. Hän odotti, kunnes hälytysääni vaihtui nopeaksi tuuttaukseksi. Salla ei ollut kotona, tai sitten hän ei halunnut vastata. Missä nainen oli torstai-iltana puoli yhdeltätoista, kun seuraavana aamuna oli työpäivä?

Yhtäkkiä Mikael oli varma, että Salla oli löytänyt itselleen miehen, luotettavamman kuin hän, omanikäisensä vapaan miehen, ja jättänyt hänet yksin. Mikael nojasi päänsä kättään vasten, hieroi otsaansa, nousi äkkiä tuolilta, jolle oli hermostuksissaan istahtanut. Voi, miksei hän ollut ymmärtänyt soittaa Sallalle useammin? Hän ei saattanut pysyä paikallaan, vaan astui muutaman levottoman askeleen, kääntyi, puristi kätensä nyrkkiin ja löi pöytää. Hän oli joskus jopa toivonut saavansa olla yksin, jotta olisi vapaa menemään Sallan luokse, mutta Sallan olisi pitänyt olla kotona ja vastata puhelimeen. Näin riipaisevaa yksinäisyyden tunnetta Mikael ei olisi halunnut kokea.

Valittuaan Sallan numeron toistamiseen Mikael luovutti. Nainen ei ollut kotona, vaikka häntä olisi tarvittu kipeästi. Pettymyksen ja vihan tunteet velloivat raskaina Mikaelin rinnassa hänen palatessaan autoonsa. Tammelan kaksio, rauhan tyyssijaksi hankittu viheliäinen luukku odotti. Mihin sitäkin muka tarvittaisiin, kun hänellä ei ollut ketään, jonka olisi sinne vienyt? Ei hän sinne yksinään olisi halunnut muuttaa.

Mikael starttasi, auto liukui verkkaan kohti Ylöjärventietä ohi uusien, vastavalmistuneiden valjastuskatosten, jotka oli rakennettu parin viikon kuluttua ravattavaa U.E.T. Grand Prix’tä varten. Mikael oli päivällä katsellut niitä tyytyväisenä. Ne kohottivat Teivon profiilia entisestään. Tampereen ravirata oli hänen mielestään maan hienoin, edes valtakunnan päärata ei vetänyt tunnelmassa vertoja hänen kotiradalleen. Tunnelmasta ei vain ollut enää rahtuakaan jäljellä, ei nyt, kun kaikki naiset olivat hylänneet hänet. Sallakin, jonka takia vaimo oli suuttunut, näytti päättäneen suunnata elämänsä uudelleen.

Pohjolankadulla kerrostalon pihassa Mikael pysähtyi, laski suuren laukun asvaltille, tarkasteli tuimana taloa, jonne oli menossa. Hänen elämässään alkaisi nyt uusi luku, sen hän oli ajomatkan aikana päättänyt. Tästä lähtien yksikään nainen ei onnistuisi sekoittamaan hänen päätään, ja niin kauan kuin mennyt tuntuisi tuskalliselta, hän ei päästäisi ketään lähelleen. Tästä lähtien hän omistautuisi vain työlleen, voittaisi kaikki mahdolliset kilpailut keskittymällä tiiviimmin kuin kukaan toinen, eikä edes Salla saisi hänen ajatuksiaan karkaamaan tärkeimmästä. Ei koskaan.

Mikael astui sisään ulko-ovesta ja kiipesi portaat ylös. Hän avasi asuntonsa oven, potki ilmaisjakelulehtiä syrjään, läjäytti vaatekassinsa keskelle eteisen lattiaa. Hän ei sytyttänyt valoja, ei heittänyt takkia yltään, vaan lysähti istumaan lattialle valtavan laukun viereen, nojasi päänsä sitä vasten. Siihen katosi hänen vihansa, siihen hän murtui, ja kului pitkä tovi, ennen kuin hän kykeni tukahduttamaan koko vartaloa vavisuttavan rajun itkun. Miksi ihmeessä hän oli mennyt sotkemaan asiansa perin pohjin? Miksi hänelle piti käydä juuri niin kuin hän olisi viimeiseksi toivonut? Miksi maailman piti olla näin raaka?