26. luku

Salla vilkutti Merjalle keittiön ikkunasta. Ystävykset olivat viettäneet virkistävän ja hauskan viikonlopun Raumalla. Pirkon tytär Henna oli vienyt heidät Kalliohoviin, jossa valomerkki oli tullut aivan liian nopeasti. Jatkoille oli päädytty Tiensuun Joonaksen kolmioon hyvin lähelle Sallan kotia. Merja oli viettänyt koko illan Joonaksen veljen Anttonin kainalossa muiden naljailusta välittämättä, nauttinut hädin tuskin kahdeksantoistavuotiaan klopin ihailusta. Salla oli hämmästynyt, miten paljon ihmisiä Rauman yö kätkikään puutalokortteliensa uumeniin. Joonaksen asunnossa oli parhaimmillaan viisitoista hilpeää nuorta, joista osa nukahti pikkutunneilla sohvalle, vierashuoneen vuodesohvalle ja jopa isännän sänkyyn, johon tämä puoli kuuden maissa epätoivoisesti yritti mahtua.

Anttoni oli kulkeutunut nukkumaan Sallan asuntoon, ja poika tuhisi kuin pieni possu puoleen päivään saakka. Herätessään hän oli hymyillyt aurinkoisesti Merjalle, vaatinut suukon ja kadonnut sen jälkeen kylpyhuoneeseen oksentamaan. Yhden maissa hän lähti veljensä luokse parantelemaan krapulaansa.

Salla keitti kahvit ja istahti pöydän ääreen miettimään. Merjalla oli ollut paljon kerrottavaa, niin paljon, että Salla joutui pinnistelemään muistaakseen kaikki mehevät uutiset. Pahuksen Merja, että tämä olikin onnistunut vaikenemaan kaikista jutuista kunnes he tapasivat!

Helmikuun alussa Merja oli istunut Koskikeskuksessa Linkosuon kahvilassa, kun hänen huomionsa oli kiinnittynyt viereisessä pöydässä istuvaan pariskuntaan. Kaunispiirteinen nainen, kiiltävät hiukset punaruskeiksi värjätyt ja vaalea, pitkä mies. Nainen oli pukeutunut sinisiin farkkuihin ja vaaleanruskeaan topattuun nahkatakkiin, miehellä oli tummanharmaa, hyvin istuvan näköinen puku yllään. Jostakin syystä Merja oli jäänyt tarkkailemaan näiden kahden ihmisen kahvihetkeä. He olivat katsoneet toisiaan silmiin, nainen oli hymyillyt kuin vastarakastunut. Mies oli istunut selin, joten hänen ilmeitään Merja ei ollut päässyt tarkkailemaan. Eleistä saattoi päätellä, että pari oli hyvin tuore tai ainakin uskomattoman onnellinen. Hiusten sipaisut, ujot sormien sivelyt, huomaamattomat henkäisyt ja toista kohden kumartumiset puhuivat selvää kieltään.

”Oli hauska seurata nuorta paria... Jotain kolmen tai neljänkympin välissä ne oli. Ihan selkeet eleet ja ilmeet. En oo ennen tajunnu, miten selvästi tommonen näkyy”, oli Merja sanonut.

”Muistakko kun nähtiin tammikuussa Sokoksella Mikaelin vaimo?” oli Salla kysynyt. ”Sekin oli värjänny hiuksensa punaseks.”

Silloin Merja oli vasta tajunnut. Hän oli halunnut nähdä vielä vanhan lehden, jonka Salla oli tuonut Tapiolta. Marin kuvan nähtyään hän oli todennut:

”Se oli muuten Mari. Mä vähän ihmettelinkin, miks se näytti niin tutulta. Se mies hämäs. Ja koko tilanne. Mitä sä sanoitkaan Mikaelin ja Marin liitosta? Että hyvin menee vai?”

Salla ei halunnut ajatella asiaa sen syvällisemmin. Hän päätteli Merjan kuvitelleen kaiken tunteen, joka noiden kahden välillä muka oli väreillyt. Ei siinä mitään voinut olla. Ei Mari Mikaelin luota lähtisi. Kuka semmoisesta miehestä haluaisi luopua?

Salla ravisti päätään häätääkseen mieltä kiusaavat epärealistiset toiveet ja suuntasi ajatuksensa toiseen ystävänsä kertomaan tapaukseen. Edellisellä viikolla Merja oli käynyt pitkästä aikaa raveissa. Vanhat tutut olivat tervehtineet ja kyselleet, missä naiset oikein piileskelivät, kun heitä ei enää juuri koskaan näkynyt, vain Anne ja Sari jaksoivat yhä käydä totoamassa Jonin ja Mian kanssa. Merja oli poikennut tallikahviossa, ostanut kupin kahvia ja suklaapatukan. Hän oli istahtanut ainoaan tyhjään pöytään, eikä ollut kulunut kuin pari minuuttia, kun Hanna oli ilmestynyt hänen viereensä.

”Se juorus ensin kaikki Maritan kuulumiset, senkin, et Marita yrittää Kaitsua, just nii. Se oli kuulemma soittanu sille ja juossu raveissa sen perässä ja kutsunu iltaa istumaan johonki baariin, mutta Kaitsu ei ollu kauheen innostunut”, oli Merja nauranut. Salla puisteli mietteissään päätään. Marita ei ollut koskaan tajunnut vihjeestä mitään, tälle piti aina paukauttaa asiat suoraan juuri niin raadollisina kuin ne olivat. Kaitsun tapainen hienotunteinen, ujo nuorimies tuskin saisi naista ymmärtämään, ettei todellakaan ollut kiinnostunut, olkoonkin, että tämä oli taannoin avautunut Sallalle.

”Negatiivisten asioitten sanominen on aina vaikeempaa, kai sä sen tiiät”, oli Merja huomauttanut.

Sitten Merja oli kertonut kiinnittäneensä huomiota Hannan jollakin tavalla pehmentyneeseen olemukseen. Hän oli kysäissyt, miten Hannalla ja Samulilla meni, ja Hanna oli hymyillyt omituisesti ja kuiskannut salaisuuden: he saisivat elokuussa vauvan.

”Siis Samuli on tosi tiukan tädin kynsissä! Hanna sai sen nalkkiin. Eipä o muut onnistunu”, oli Salla huudahtanut.

Salla siemaisi viimeiset pisarat haaleaa kahvia, nousi pöydästä ja siirsi kupin tiskipöydälle. Hän sai äkillisen tarmonpuuskan ja laski vettä altaaseen, pesi aimo röykkiön astioita, pyyhki pöydät ja ikkunalaudan pölyt ja lakaisi leivänmurut huolella. Ulkona maaliskuinen ilta-aurinko kultasi puiden latvukset ja sulatti vettä katoilta. Kirkas taivas enteili pakkasyötä kruunaamaan huumaavan kauniin keväisen päivän tunnelman. Olisi hienoa lähteä ulos nuuhkimaan kevään tuulia, mietti Salla. Pitkästä aikaa hän tunsi olonsa mainioksi. Rauma oli oikeastaan oiva paikka asua, sieltä voisi jopa löytää ystäviä, ehkä läheisempiäkin.

Itsekseen hymyillen Salla suuntasi olohuoneeseen ja päätti lukea hetken jotakin hyllystä löytyvää romaania, ennen kuin kävisi kävelyllä. Hän istahti nojatuoliin, muttei avannut kirjaa, vaan jäi miettimään, ketä voisi pyytää mukaansa iltakävelylle. Henna olisi tietenkin luonteva vaihtoehto, tämähän oli vienyt hänet ja Merjan ravintolaankin. Henna oli kuitenkin tainnut mainita lähtevänsä jo sunnuntaina opiskelupaikkakunnalle, jottei tarvitsisi maanantaina herätä niin aikaisin.

Sitten oli Joonas, ihan mukavantuntuinen tyyppi, joka oli Kalliohovissa tanssittanut Sallaa useasti. Jostakin syystä Salla oli kuitenkin hieman varautunut miehen seurassa, ehkä siksi, että tällä tuntui olevan haku päällä liiankin selvästi. Anttonia hän ei oikein jaksanut, ainakin humalassa tuo oli päästänyt suustaan lähinnä rasittavia kaksimielisyyksiä. Seurueen naisiin Salla ei ollut tutustunut niin hyvin, että olisi viitsinyt kysyä edes puhelinnumeroita. Kaiken ehtisi aikanaan.

Olihan tietenkin Pirkko, joka varmasti lähtisi mielellään esittelemään Rauman sokkeloita, mutta Salla hylkäsi ajatuksen tuoreeltaan. Pirkko olisi tietenkin kysellyt illasta ummet ja lammet, eikä Sallaa huvittanut kertoa kaikkia pöhköyksiä, joita yökerhossa ja Joonaksen luona oli sattunut. Niistä sitä paitsi joutuisi kuitenkin kertomaan maanantaina töissä. Niinpä Salla lähti yksin ulos.

Palattuaan Salla avasi valitsemansa kirjan, iänikuisen Rauha S. Virtasen ”Ruususen”. Hän oli lukenut sen viimeksi viitisen vuotta aikaisemmin. Hän piti tarinasta sen ylettömän siveästä kerronnasta huolimatta. Aikansa lapsi, hän ajatteli ja mietti, että tarinassa olisi yhtä hyvin voinut olla hän itse — ja Mikael. Asetelma oli sama, nuori nainen ja naimisissa oleva mies. Kirjan tarina päättyi kauniisti päähenkilöiden eroon, eikä mitään arveluttavaa ollut päässyt tapahtumaan. Salla uppoutui lukemaan mielikohtiaan, eikä edes ensin huomannut, että puhelin soi.

Hän ei vastannut heti.