27. luku


Mikael ei olisi halunnut lähteä töihin. Hän ei olisi edes jaksanut nousta sängystä. Elämä kulki samoilla raiteilla samaan suuntaan aina vain ja ikuisesti. Aamulla ylös, lasten kiskominen hereille, jomman kumman kuljettaminen kouluun, vaimon kiirehtimistä ja tummia silmänalusia, ajoittaista kylmyyttä ja jopa välinpitämättömyyttä. Sitten Teivoon tallille, puheluita, palavereja henkilökunnan kanssa, hiittejä, Maaritin välttelyä, puuduttava ajomatka raveihin useimmiten yksin. Raveissa piti jaksaa kuunnella epärealistisia uskomuksia huonoista hevosista, moitteita epäonnistumisista, kestää sekä kiitokset voitetuista lähdöistä että kylmyys, loska, tuuli, silmiin asti lentävä pyry ja ajo takaisin kotiin pimeässä, lopen väsyneenä, hirviä ja autoja väistellen.
Kodin ilmapiiri oli talven aikana muuttunut. Mari ei valittanut olostaan, mutta jokin naista vaivasi. Tämä oli poissaoleva, ei tullut iltaisin lähelle, tosin sitä ei muutenkaan ollut viime vuosina tapahtunut kuin ajoittain. Mari ei enää tuntunut välittävän, oliko Mikael iltoja kotona vai ei, ja silloin harvoin, kun vapaita oli, Mari käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti kaupungille ystäviensä kanssa tai katosi talliin Kaisan ja Emmilotan avuksi.
Mikael oli väsynyt tähän kaikkeen, jostakin syystä häneltä oli kadonnut motivaatio tehdä työtään, jota oli aina rakastanut. Sinä sunnuntaiaamuna katon kuvioita tuijottaessaan Mikael tajusi olevansa lopussa. Hän oli yrittänyt jaksaa olla kotona vaimon toiveiden mukaisesti, oli kiinnostunut lastensa koulunkäynnistä ja harrastuksista. Hän oli jopa täytellyt tiskikonetta ja vieläpä nostellut lasten vaatteita naulakkoon eteisen lattialta.
Kun Mikael hätkähtäen huomasi, ettei Marilta ollut irronnut kiitoksen sanaakaan hänen ponnisteluistaan huolimatta, hän hautautui peittoihin ja päätti olla lähtemättä minnekään koko päivänä. Silloin tietenkin vaimo raotti ovea, pujahti huoneeseen suuren vaatekorin kanssa ja ilmoitti kolealla äänellä, että herran olisi parempi nousta, kun kännykkä soi jo seitsemättätoista kertaa eteisen nurkassa ärsyttävällä äänellä ja että kellokin oli jo sen verran, ettei mies kohta ehtisi kaahaamatta tämän sunnuntain raveihin.
Mikael ähkäisi ja käänsi mielenosoituksellisesti kylkeä. Hänen mieleensä tupsahtivat tammikuiset mehevät riidat, joiden tuloksena oli tullut luvanneeksi vuokrata Tammelan kaksion jollekin opiskelijalle. Kaisalle vaikka. Mari oli luvannut auttaa, jos vuokraamisesta ei tulisi mitään. Ei ollut tullut. Mikael ei ollut saanut aikaiseksi mitään ylimääräistä, eikä hänellä ollut pienintäkään halua päästä asunnosta eroon. Viimeksi eilen vaimo oli kysellyt kyllästyneen oloisena, oliko asia edennyt, ja Mikael oli murahdellut jotakin epämääräistä, josta saattoi päätellä mitä hyvänsä.
”Ei mulla riitä voimat mihinkään”, huomasi Mikael huokaavansa.
”Sanoiksä jotain?” Mari havahtui kesken puhtaiden vaatteiden kaappiin järjestämisen.
Mikael ei vastannut.
”Voisitsä edes puhua mulle?”
Äänensävy oli entistä kärsimättömämpi. Kun Mikael avasi silmänsä, Mari tapitti häntä puolen metrin päästä.
”Et kai sä meinaa sanoo et olet masentunu ja uupunu ja väsyny tai muuta sontaa? Aina oot muualla ku täällä, okei, välillä olet kotonaki ja joskus oot jopa siivonnu keittiöö, kaks kertaa tai jotain, ja mä teen sitte vaatimattomasti kaiken muun. Paljon tommonen auttaakin. Ala nousta, mua ei paljoo kiinnosta miltä susta tuntuu. Ei tää oo mikään liitto saatana, ei meitä yhdistä mikään muu ku tää talo ja noi kersat. Jos tekee mieli pysyä täällä, olis paras niinku alkaa välittää mustaki eikä vaan joistain hevosista. Onko paljon vaadittu, että joskus sais lämpösen katseen tai vaikka kukkia kun yömyöhällä ajelet kotiin? Vaikkei sekään mitään auta. Onneks mulla on oma elämäni, niin en ihan kokonaan riudu.”
Mari vaikeni, kääntyi kaappeihin päin ja jatkoi vaatesavottaansa. Mikael ei osannut sanoa mitään. Hän oli lamaantunut. Marin sanat kylmäsivät, niistä kuulsi välinpitämättömyys ja jopa halveksunta. Oma elämä, mitä sekin mahtoi tarkoittaa? Ja kaiken tämän vuodatettuaan vaimo kehtaa vielä odottaa lämmintä katsetta tai vittu jotain kukkia!
Äkillinen adrenaliinipurkaus loi hieman eloa peittojen alla valuvaan mieheen. Hänen täytyi terästäytyä, ainakin puolustautua.
”Susta ei näytä irtoovan muuta kun jäätä”, hän kivahti noustessaan jousena ylös sängystä. ”En olekaan ennen saanu noin kylmää tekstiä päälleni, enkä takuulla enää ota tommosta vastaan. Jos viä kuvittelet että mä viittin jotenki auttaa sua, ni turhaan odotat. Jos sä haluisit mun jäävän tänne, luulis sullaki olevan jotain velvollisuuksia mua kohtaan. Välittäsit edes! Mutta ei, koskaan et tu vastaan kun mä tuun illalla väsyneenä töistä, silmät tihrussa hirvien vahtimisesta, et kuule ole ikinä lämmintä kylpyä laittanu pakkasravien jälkeen tai lämmittäny saunaa että lämpenisin edes vähän. Ei kuule paljo kiinnosta, mitä sullekki kuuluu, kun sä et edes yritä olla vaimo. En mä tommosta jääkasaa nainu perkele.”
Mikael painui suihkuun. Mari huusi hänen peräänsä jotakin, josta hän ei halunnutkaan saada selvää. Tuo akka oli saanut hänet palaamaan jouluksi kotiin lupaamalla yrittää osaltaan lähestyä uudestaan. Jossakin vaiheessa, ehkä jo heti tammikuussa, joskaan siitä Mikael ei ollut aivan varma, vaimon yritys oli hiljalleen hiipunut, ensin viileän asialliseksi, sittemmin kalseaksi ja hyytäväksi. Mikael oli ihmetellen yrittänyt paikata tilannetta olemalla ystävällinen, hoitamalla omat tavaransa pois silmistä ja tekemällä edes joitakin pieniä askareita. Kaikki turhaan. Mari onnistui puheenvuorollaan mitätöimään senkin vähän, mitä Mikael oli jaksanut talven aikana kotona tehdä lunastaakseen lupauksensa. Ei hän pystyisi enää ponnistelemallakaan olemaan läsnä kotona. Paikalla hän saattaisi kyetä olemaan, mutta sekin tekisi varmasti tiukkaa.
Mikaelin ajatus karkasi Sallaan. Hänen vatsaansa vihlaisi ilkeästi. Sama sykkivä tuskan tunne kuin joskus aiemminkin alkoi voimistua palleassa. Miksei hän ollut soittanut naiselle? Takuuvarmasti tämä ei haluaisi enää kuullakaan hänestä näin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Eihän Salla ollut käynyt raveissakaan kuin kerran koko talvena, ei liioin ottanut yhteyttä. Miksei? Olikohan kuvioissa joku mies? Mikael kietoutui huomaamattaan yhä syvemmälle epätoivoonsa. Mari tuntui työntävän häntä kauemmas etääntyen samalla itse, ja myöhäissyksyn tapahtumien seurauksena Sallakin oli menetetty. Mikael pesi voipuneena hiuksensa, kuivasi itsensä ja päätti vielä yrittää.
”Mari”, hän huhuili ylätasanteelta alas keittiöön, josta kuului kiivasta astioiden kilinää. Kun se vaimeni hetkeksi, hän jatkoi:
”Mä en haluis luovuttaa. Ei nyt, kun me on yritetty. Ei vielä.”
Viimeisen lauseen hän kuiskasi itselleen. Alhaalta kuului vastaukseksi entistä äkäisempää kilinää. Mikael huokasi, kävi pukeutumassa ja ajatteli mennä haukkaamaan jotakin nopeaa aamupalaa ennen lähtöään. Mari istui pöydän ääressä tyynen näköisenä.
”Mistäs ny tuulee? Onkse sun huora jättäny?” hän laukoi yhtä luontevasti kuin olisi toivottanut hyvän huomenen.
Mikael tyrmistyi niin, ettei osannut sanoa mitään. Syömättä palaakaan hän käveli saman tien eteiseen ja ovesta ulos, palasi hakemaan takkinsa ja ajoi pois. Pitkä työpäivä odotti.

Ravit loppuivat vähän ennen kuutta. Muutamaa lähtöä oli uusittu useampaan kertaan, ja Mikael oli syyllistynyt moneen rikkeeseen. Hän oli johtanut volttia liian nopeasti, murtautunut maalisuoralla, lyönyt hevosta piiskalla liian kovaa, aiheuttanut yhden lähdön uusinnan kahdesti sillä seurauksella, että hänet poistettiin valjakkoineen lähdöstä. Päivän saldoksi jäi parit sakot ja muutaman päivän ajokielto. Yhden voiton hän oli silti onnistunut ajamaan hevosella, joka ampaisi suoraan kärkeen ja jota ei tarvinnut käytännössä ajaa ollenkaan.
Mikael istui autossaan ja toivoi, että hevosten omistajat lakkaisivat jo häiritsemästä häntä soitoillaan. Hän puhui, yritti esittää asiansa tiiviisti ja ymmärrettävästi, ja viimein hänen suljettuaan upouuden langattoman NMT-puhelimensa se ei enää soinut. Mikael oli väsynyt. Hän ei tuntenut mitään, ei jaksanut ajatella mitään. Hän ei osannut tehdä muuta kuin käynnistää auton ja lähteä ajamaan kohti Pirkkalaa.
Tie oli kuiva, nastat rapisivat asvaltilla. Oli uskomattoman kuulas ja kaunis kevätilta. Mikael ajoi ja antoi ajatustensa kulkea omia reittejään. Tieosuus oli metsäinen, kuten yleensä, ja puut vilahtelivat näkökentän reunoilla. Mikael tuijotti turtana vastaantulevia autoja, näki pientareella hirven muotoisen hahmon, joka asteli rauhallisesti kohti tietä. Hirven? Lukkojarrutus, takana tuleva auto melkein puskurissa, ketjukolari lähellä. Autojonot pysähtyivät viime hetkellä kummastakin suunnasta ja suunnaton uroshirvi purjehti tyynenä kohti ruokapaikkojaan.
Mikaelin kädet tärisivät, eikä ajamisesta tahtonut tulla mitään. Hän pysähtyi seuraavalle levähdyspaikalle ja huokasi syvään. Sydän hakkasi yhä. Hän sammutti auton ja vain istui. Hänen eteensä piirtyivät Sallan tummat hiukset, ne hulmusivat tuulessa ja tuntuivat kutittavan kasvoja kuten unessa, ja äkkiä ne olivat raskaat, tahmeat, verenpunaiset. Mikael havahtui horteesta ja ravisti päätään selkiyttääkseen ajatuksensa. Hän oli arviolta tunnin matkan päässä kotoa, ehkä kahden tunnin matkan päässä Raumalta. Salla.
Puhelin oli Mikaelin kädessä, vaikkei hän muistanut tarttuneensa siihen. Sallan numero oli puhelimen muistissa varmuuden vuoksi. Kuin unessa mies etsi numeron ja painoi vihreää luurinkuvaa. Kenttä oli heikko, yhdistäminen kesti ikuisuuden. Viimein kuului rahiseva valintaääni. Mikael antoi puhelimen soida. Hän tiesi, että Salla vastaisi.

Ei kommentteja: