Mikael ei
olisi halunnut lähteä töihin. Hän ei olisi edes jaksanut nousta sängystä. Elämä
kulki samoilla raiteilla samaan suuntaan aina vain ja ikuisesti. Aamulla ylös,
lasten kiskominen hereille, jomman kumman kuljettaminen kouluun, vaimon
kiirehtimistä ja tummia silmänalusia, ajoittaista kylmyyttä ja jopa
välinpitämättömyyttä. Sitten Teivoon tallille, puheluita, palavereja henkilökunnan
kanssa, hiittejä, Maaritin välttelyä, puuduttava ajomatka raveihin useimmiten
yksin. Raveissa piti jaksaa kuunnella epärealistisia uskomuksia huonoista
hevosista, moitteita epäonnistumisista, kestää sekä kiitokset voitetuista
lähdöistä että kylmyys, loska, tuuli, silmiin asti lentävä pyry ja ajo takaisin
kotiin pimeässä, lopen väsyneenä, hirviä ja autoja väistellen.
Kodin
ilmapiiri oli talven aikana muuttunut. Mari ei valittanut olostaan, mutta jokin
naista vaivasi. Tämä oli poissaoleva, ei tullut iltaisin lähelle, tosin sitä ei
muutenkaan ollut viime vuosina tapahtunut kuin ajoittain. Mari ei enää tuntunut
välittävän, oliko Mikael iltoja kotona vai ei, ja silloin harvoin, kun vapaita
oli, Mari käytti tilaisuutta hyväkseen ja lähti kaupungille ystäviensä kanssa
tai katosi talliin Kaisan ja Emmilotan avuksi.
Mikael oli
väsynyt tähän kaikkeen, jostakin syystä häneltä oli kadonnut motivaatio tehdä
työtään, jota oli aina rakastanut. Sinä sunnuntaiaamuna katon kuvioita
tuijottaessaan Mikael tajusi olevansa lopussa. Hän oli yrittänyt jaksaa olla
kotona vaimon toiveiden mukaisesti, oli kiinnostunut lastensa koulunkäynnistä
ja harrastuksista. Hän oli jopa täytellyt tiskikonetta ja vieläpä nostellut
lasten vaatteita naulakkoon eteisen lattialta.
Kun Mikael
hätkähtäen huomasi, ettei Marilta ollut irronnut kiitoksen sanaakaan hänen
ponnisteluistaan huolimatta, hän hautautui peittoihin ja päätti olla lähtemättä
minnekään koko päivänä. Silloin tietenkin vaimo raotti ovea, pujahti huoneeseen
suuren vaatekorin kanssa ja ilmoitti kolealla äänellä, että herran olisi
parempi nousta, kun kännykkä soi jo seitsemättätoista kertaa eteisen nurkassa
ärsyttävällä äänellä ja että kellokin oli jo sen verran, ettei mies kohta
ehtisi kaahaamatta tämän sunnuntain raveihin.
Mikael ähkäisi
ja käänsi mielenosoituksellisesti kylkeä. Hänen mieleensä tupsahtivat
tammikuiset mehevät riidat, joiden tuloksena oli tullut luvanneeksi vuokrata
Tammelan kaksion jollekin opiskelijalle. Kaisalle vaikka. Mari oli luvannut
auttaa, jos vuokraamisesta ei tulisi mitään. Ei ollut tullut. Mikael ei ollut
saanut aikaiseksi mitään ylimääräistä, eikä hänellä ollut pienintäkään halua
päästä asunnosta eroon. Viimeksi eilen vaimo oli kysellyt kyllästyneen
oloisena, oliko asia edennyt, ja Mikael oli murahdellut jotakin epämääräistä,
josta saattoi päätellä mitä hyvänsä.
”Ei mulla
riitä voimat mihinkään”, huomasi Mikael huokaavansa.
”Sanoiksä
jotain?” Mari havahtui kesken puhtaiden vaatteiden kaappiin järjestämisen.
Mikael ei
vastannut.
”Voisitsä edes
puhua mulle?”
Äänensävy oli
entistä kärsimättömämpi. Kun Mikael avasi silmänsä, Mari tapitti häntä puolen
metrin päästä.
”Et kai sä
meinaa sanoo et olet masentunu ja uupunu ja väsyny tai muuta sontaa? Aina oot
muualla ku täällä, okei, välillä olet kotonaki ja joskus oot jopa siivonnu
keittiöö, kaks kertaa tai jotain, ja mä teen sitte vaatimattomasti kaiken muun.
Paljon tommonen auttaakin. Ala nousta, mua ei paljoo kiinnosta miltä susta
tuntuu. Ei tää oo mikään liitto saatana, ei meitä yhdistä mikään muu ku tää talo
ja noi kersat. Jos tekee mieli pysyä täällä, olis paras niinku alkaa välittää
mustaki eikä vaan joistain hevosista. Onko paljon vaadittu, että joskus sais
lämpösen katseen tai vaikka kukkia kun yömyöhällä ajelet kotiin? Vaikkei sekään
mitään auta. Onneks mulla on oma elämäni, niin en ihan kokonaan riudu.”
Mari vaikeni,
kääntyi kaappeihin päin ja jatkoi vaatesavottaansa. Mikael ei osannut sanoa
mitään. Hän oli lamaantunut. Marin sanat kylmäsivät, niistä kuulsi
välinpitämättömyys ja jopa halveksunta. Oma elämä, mitä sekin mahtoi
tarkoittaa? Ja kaiken tämän vuodatettuaan vaimo kehtaa vielä odottaa lämmintä
katsetta tai vittu jotain kukkia!
Äkillinen
adrenaliinipurkaus loi hieman eloa peittojen alla valuvaan mieheen. Hänen
täytyi terästäytyä, ainakin puolustautua.
”Susta ei
näytä irtoovan muuta kun jäätä”, hän kivahti noustessaan jousena ylös sängystä.
”En olekaan ennen saanu noin kylmää tekstiä päälleni, enkä takuulla enää ota
tommosta vastaan. Jos viä kuvittelet että mä viittin jotenki auttaa sua, ni
turhaan odotat. Jos sä haluisit mun jäävän tänne, luulis sullaki olevan jotain
velvollisuuksia mua kohtaan. Välittäsit edes! Mutta ei, koskaan et tu vastaan
kun mä tuun illalla väsyneenä töistä, silmät tihrussa hirvien vahtimisesta, et
kuule ole ikinä lämmintä kylpyä laittanu pakkasravien jälkeen tai lämmittäny
saunaa että lämpenisin edes vähän. Ei kuule paljo kiinnosta, mitä sullekki
kuuluu, kun sä et edes yritä olla vaimo. En mä tommosta jääkasaa nainu
perkele.”
Mikael painui
suihkuun. Mari huusi hänen peräänsä jotakin, josta hän ei halunnutkaan saada
selvää. Tuo akka oli saanut hänet palaamaan jouluksi kotiin lupaamalla yrittää
osaltaan lähestyä uudestaan. Jossakin vaiheessa, ehkä jo heti tammikuussa,
joskaan siitä Mikael ei ollut aivan varma, vaimon yritys oli hiljalleen
hiipunut, ensin viileän asialliseksi, sittemmin kalseaksi ja hyytäväksi. Mikael
oli ihmetellen yrittänyt paikata tilannetta olemalla ystävällinen, hoitamalla
omat tavaransa pois silmistä ja tekemällä edes joitakin pieniä askareita.
Kaikki turhaan. Mari onnistui puheenvuorollaan mitätöimään senkin vähän, mitä
Mikael oli jaksanut talven aikana kotona tehdä lunastaakseen lupauksensa. Ei
hän pystyisi enää ponnistelemallakaan olemaan läsnä kotona. Paikalla hän
saattaisi kyetä olemaan, mutta sekin tekisi varmasti tiukkaa.
Mikaelin
ajatus karkasi Sallaan. Hänen vatsaansa vihlaisi ilkeästi. Sama sykkivä tuskan
tunne kuin joskus aiemminkin alkoi voimistua palleassa. Miksei hän ollut
soittanut naiselle? Takuuvarmasti tämä ei haluaisi enää kuullakaan hänestä näin
pitkän hiljaisuuden jälkeen. Eihän Salla ollut käynyt raveissakaan kuin kerran
koko talvena, ei liioin ottanut yhteyttä. Miksei? Olikohan kuvioissa joku mies?
Mikael kietoutui huomaamattaan yhä syvemmälle epätoivoonsa. Mari tuntui
työntävän häntä kauemmas etääntyen samalla itse, ja myöhäissyksyn tapahtumien
seurauksena Sallakin oli menetetty. Mikael pesi voipuneena hiuksensa, kuivasi
itsensä ja päätti vielä yrittää.
”Mari”, hän
huhuili ylätasanteelta alas keittiöön, josta kuului kiivasta astioiden kilinää.
Kun se vaimeni hetkeksi, hän jatkoi:
”Mä en haluis
luovuttaa. Ei nyt, kun me on yritetty. Ei vielä.”
Viimeisen
lauseen hän kuiskasi itselleen. Alhaalta kuului vastaukseksi entistä äkäisempää
kilinää. Mikael huokasi, kävi pukeutumassa ja ajatteli mennä haukkaamaan
jotakin nopeaa aamupalaa ennen lähtöään. Mari istui pöydän ääressä tyynen
näköisenä.
”Mistäs ny
tuulee? Onkse sun huora jättäny?” hän laukoi yhtä luontevasti kuin olisi
toivottanut hyvän huomenen.
Mikael
tyrmistyi niin, ettei osannut sanoa mitään. Syömättä palaakaan hän käveli saman
tien eteiseen ja ovesta ulos, palasi hakemaan takkinsa ja ajoi pois. Pitkä
työpäivä odotti.
Ravit
loppuivat vähän ennen kuutta. Muutamaa lähtöä oli uusittu useampaan kertaan, ja
Mikael oli syyllistynyt moneen rikkeeseen. Hän oli johtanut volttia liian
nopeasti, murtautunut maalisuoralla, lyönyt hevosta piiskalla liian kovaa,
aiheuttanut yhden lähdön uusinnan kahdesti sillä seurauksella, että hänet
poistettiin valjakkoineen lähdöstä. Päivän saldoksi jäi parit sakot ja muutaman
päivän ajokielto. Yhden voiton hän oli silti onnistunut ajamaan hevosella, joka
ampaisi suoraan kärkeen ja jota ei tarvinnut käytännössä ajaa ollenkaan.
Mikael istui
autossaan ja toivoi, että hevosten omistajat lakkaisivat jo häiritsemästä häntä
soitoillaan. Hän puhui, yritti esittää asiansa tiiviisti ja ymmärrettävästi, ja
viimein hänen suljettuaan upouuden langattoman NMT-puhelimensa se ei enää
soinut. Mikael oli väsynyt. Hän ei tuntenut mitään, ei jaksanut ajatella
mitään. Hän ei osannut tehdä muuta kuin käynnistää auton ja lähteä ajamaan
kohti Pirkkalaa.
Tie oli kuiva,
nastat rapisivat asvaltilla. Oli uskomattoman kuulas ja kaunis kevätilta.
Mikael ajoi ja antoi ajatustensa kulkea omia reittejään. Tieosuus oli
metsäinen, kuten yleensä, ja puut vilahtelivat näkökentän reunoilla. Mikael
tuijotti turtana vastaantulevia autoja, näki pientareella hirven muotoisen
hahmon, joka asteli rauhallisesti kohti tietä. Hirven? Lukkojarrutus, takana
tuleva auto melkein puskurissa, ketjukolari lähellä. Autojonot pysähtyivät
viime hetkellä kummastakin suunnasta ja suunnaton uroshirvi purjehti tyynenä
kohti ruokapaikkojaan.
Mikaelin kädet
tärisivät, eikä ajamisesta tahtonut tulla mitään. Hän pysähtyi seuraavalle
levähdyspaikalle ja huokasi syvään. Sydän hakkasi yhä. Hän sammutti auton ja
vain istui. Hänen eteensä piirtyivät Sallan tummat hiukset, ne hulmusivat
tuulessa ja tuntuivat kutittavan kasvoja kuten unessa, ja äkkiä ne olivat
raskaat, tahmeat, verenpunaiset. Mikael havahtui horteesta ja ravisti päätään selkiyttääkseen
ajatuksensa. Hän oli arviolta tunnin matkan päässä kotoa, ehkä kahden tunnin
matkan päässä Raumalta. Salla.
Puhelin oli
Mikaelin kädessä, vaikkei hän muistanut tarttuneensa siihen. Sallan numero oli
puhelimen muistissa varmuuden vuoksi. Kuin unessa mies etsi numeron ja painoi
vihreää luurinkuvaa. Kenttä oli heikko, yhdistäminen kesti ikuisuuden. Viimein
kuului rahiseva valintaääni. Mikael antoi puhelimen soida. Hän tiesi, että
Salla vastaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti