28. luku


Salla vilkuili kelloa kärsimättömänä. Kahdeksan yli yhdeksän. Mikaelin olisi pitänyt tulla jo. Sallaa ihmetytti edelleen, mikä sai miehen soittamaan niin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Jokin tämän äänessä oli saanut Sallan levottomaksi. Mikael ei ollut sanonut kuin että tulisi Sallan luokse kahden tunnin päästä, jos vielä saisi tulla. Salla vaelsi olohuoneesta keittiöön ja näki auton kääntyvän talon pihaan. Sen täytyi olla Mikaelin uusi Omega, tummansininen sekin.
Ennen kuin mies ehti soittaa alaoven summeria, Salla oli juossut portaat alas. Hänen sydämensä hakkasi, posket hehkuivat ja häntä kummastutti. Mikael astui portaikkoon, ja mitään sanomatta veti naisen syliinsä jääden ovensuuhun kuin ei kykenisi liikahtamaankaan.
”Älä paa valoo”, mies kuiskasi ensimmäisiksi sanoikseen. ”Mennään ylös näin hämärässä.”
Ennen kuin Salla sulki asuntonsa oven heidän perässään, hän kuuli alakerran mummelin oven aukeavan ja hiljaisen hämmästelyn pimeässä kulkevista hiippareista. Häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa mummelin sekavat vahtimiset. Mikael oli viimein hänen luonaan. Mies vaikutti olevan pois tolaltaan.
”Istu tohon ny ekana, mä tuon sulle jotain. Mitä sä haluut?” uteli Salla.
Mies tuijotti häntä hetken mitään sanomatta, istahti sitten vasta hankitulle sinisävyiselle vuodesohvalle ja painoi päänsä käsiinsä. Salla odotti itsekin yllättyneenä kärsivällisyydestään. Viimein kuului tukahtunut toivomus:
”Mä haluun jäädä yöks tänne. Onksulla kaljaa?”
Mikael joi kolme pulloa olutta, jotka olivat sattumoisin jääneet Merjalta. Muuten Sallan jääkaapissa olisikin ollut vain yksi siideri. Vasta sen jälkeen mies oli valmis puhumaan. Hän kertoi ensin viime tingassa välttämästään hirvikolarista, mikä sai Sallan selkäpiin karmimaan. Hänen puheensa takelteli hieman hänen selvittäessään, miksei ollut joulukuun vierailun jälkeen ottanut yhteyttä. Salla oli vaiti, ilmaisi nyökkäyksin ymmärtävänsä. Arkaillen Mikael mainitsi, että heillä oli ollut kotona aamulla paha riita, jonka seurauksena hän ei voinut mennä enää kotiin. Ei ainakaan heti.
Salla kuunteli miestä ja päätti yrittää kestää tämän vuodatuksen. Häntä säälitti romahtamaisillaan oleva otus, joka haki turvaa hänen luotaan. Hän tiesi, ettei Mikael lopulta jäisi hänen luokseen, mutta koska hänellä ei ollut muitakaan sidoksia ja koska mies vaikutti häneen väkevämmin kuin kukaan muu hänen tapaamansa ihminen, hän halusi antaa tälle mahdollisuuden kokea edes hetken hyvän olon. Äkkiä hän tajusi olevansa sohvallaan istuvaa kokenutta miestä vahvempi. Hän pystyi ajattelemaan realistisesti, hän ei ollut epätoivoinen.
Mikael huokasi raskaasti. Hän oli kertonut Sallalle jälleen enemmän kuin oli aikonut. Oikeastaan hän ei ollut edes aikonut tulla Sallan luokse. Jokin oli vain pannut hänet soittamaan ja ajamaan Raumalle. Sallan luona hänen oli parempi olla kuin muualla. Levollisempi. Hän tiesi, että Sallaan voisi luottaa. Hän tiesi, että Sallalle ei voisi valehdella. Nainen tunsi hänet ja tiesi, mitä hän kävi läpi. Ainoana ihmisenä maailmassa. Sen vuoksi Sallan pieni koti oli Mikaelille kuin keidas. Silti hän ei tohtinut paljastaa koko tuskaisaa totuutta. Hän ei halunnut näyttää, miten uuvuksissa oli. Jonkinlaisen kulissin Mikael halusi säilyttää.
Osin sen vuoksi Mikael sävähti, kun Salla istahti hänen viereensä, vaati katsomaan silmiin ja sanoi:
”Taidat olla aika rikki. Mitä sä haluut et mä teen?”
Mikael ei osannut vastata. Salla oli ihmeellinen. Tämä nainen välitti siitä, miltä hänestä tuntui. Ei kukaan muu ainakaan kehdannut näyttää välittävänsä. Mikael pudisti päätään. Ei häneltä saanut kysellä moisia nyt.
”Mikael?”
Sallan ääni oli lempeä mutta vaativa.
”Mun täytyy tietää mitä sä haluut etten mä hajota sua lisää. Vaikka mitä on ollu, vaikket sä ole soittanu saati käyny, mä välitän susta silti enemmän ku kestään muusta ikinä. Vaikka sä mitä päättäsit tän jälkeen, ja takasi sä meet, tottahan mä sen tajuan, silti mä välitän. Mieti sitä.”
Salla nousi, meni hetkeksi keittiöön. Hän halusi antaa Mikaelille rauhan miettiä.
Muutaman hiljaisen minuutin kuluttua Salla kuuli miehen kutsuvan häntä.
”Sä kysyit mitä mä haluun”, tämä mutisi. ”Mä en pysty kertoon sitä, kun en itekkään tiedä mitä mä haluun. Siis oikeesti.”
Mikael huokasi eikä katsonut kohti.
”Nyt mä tartten vaan sut tähän näin. Älä tee muuta, jos ei ole pakko, tule mun lähelle.”
Mikael ojensi kättään ja veti Sallan sohvalle viereensä. Nainen värähti, eikä saanut enää pidäteltyä paljastavaa voihkaisua. Hän halusi miestä, janosi tämän käsien kosketusta, suuta, paljasta ihoa, kuumaa vartaloa. Epätoivon keskelläkin Mikael oli oitis valmis vastaamaan Sallan vaateliaaseen kutsuun, olihan hän kuitenkin mies.

Mikael havahtui kesken unen. Hänen vieressään nukkui nainen, joka ei takuulla ollut Mari. Hän ei ollut kotona, huone näytti oudolta. Niinpä juu, hän muisti, hänhän oli ajanut Sallan luokse, kun oli tuntunut siltä, ettei voisi mennä kotiin. Hän varmistui, että nainen todella nukkui, ennen kuin nousi ja tassutti keittiöön. Pihavalot loivat huoneeseen sen verran kajoa, että sisällä näki kulkea ilman valoja. Pari isoa lasillista kylmää vettä huuhtoi oluen jättämän tunkkaisen maun suusta.
Tuoli kolahti Mikaelin vetäessä sitä ruokapöydän alta. Toivottavasti Salla ei herännyt, hän jouti kyllä valvomaan yksikseen. Mikael uppoutui miettimään, miten hyvä hänen oli olla Sallan luona, olo oli levollinen ja luonteva. Hänen oli pakko jotenkin saada elämäntilanteensa muuttumaan semmoiseksi, että voisi viimein ottaa Sallan omakseen. Jos nainen enää halusi. Salla oli toki vakuutellut välittävänsä, mutta Mikael ei uskaltanut luottaa.
Ajatus palaamisesta Pirkkalaan tuntui ahdistavalta. Miksi ihmeessä hänen olisi mentävä takaisin moiseen pakastimeen? Siellä häntä ei arvostettu enempää kuin ruohonleikkuria tai aidanseivästä. Hän kantoi rahat kotiin, ne kyllä osattiin hyödyntää. Muuhun häntä ei sitten tarvittukaan. Hän oli uupunut yrittämään, mutta hän oli myös liian väsyksissä kyetäkseen tekemään asialle mitään. Olisi tarvittu tarmonpuuska, masennuslääkettä tai edes vähän ihmisarvoa, jotta hän olisi jaksanut panna asioihin vauhtia. Jollakin keinolla piti saada Mari vakuuttuneeksi siitä, että ainoa ratkaisu olisi ero. Ensin asumusero, sitten varsinainen avioero.
Työn hoitaminen edes jollakin tavalla söi Mikaelin voimia, niin ettei hänestä ollut puuhaamaan eroa. Jos Mari ei olisi halukas hoitamaan tarvittavia järjestelyitä, pitäisi palkata joku juristi hoitamaan niitä. Sekin tuntui liian hankalalta. Että pitäisi itse jaksaa tehdä jotakin. Soittaa puhelimella ja kertoa asioistaan ventovieraalle. Ei kiitos. Tätä samaa pientä rinkiä hänen oli kiertäminen, ellei joku muu ottaisi vastuuta harteilleen. Ja sitä ihmettä Mikael saisi odottaa. Masentavaa ajatella, että elämä kulkisi niin sileänä ohitse, ettei siitä saisi otetta.
Mikael hiipi takaisin sänkyyn, kaivautui peittoon niin liki Sallaa kuin pääsi. Salla olisi ottanut hänet, tämmöisen luuserin, joka ei pystynyt hoitamaan edes omia asioitaan. Semmoista onnea hän ei ansainnut. Moiset kohtalot kuuluivat elokuviin, ei oikeaan elämään. Mikael pyyhkäisi silmänsä peitonkulmaan ja odotti, että uni tulisi kantamaan hänet vielä hetkeksi irti todellisuudesta ennen aamua. Juuri ennen nukahtamistaan hän tunsi Sallan painautuvan häntä vasten. Siitä tuli lämmin olo.

Ei kommentteja: