Salla vilkuili
kelloa kärsimättömänä. Kahdeksan yli yhdeksän. Mikaelin olisi pitänyt tulla jo.
Sallaa ihmetytti edelleen, mikä sai miehen soittamaan niin pitkän hiljaisuuden
jälkeen. Jokin tämän äänessä oli saanut Sallan levottomaksi. Mikael ei ollut
sanonut kuin että tulisi Sallan luokse kahden tunnin päästä, jos vielä saisi
tulla. Salla vaelsi olohuoneesta keittiöön ja näki auton kääntyvän talon
pihaan. Sen täytyi olla Mikaelin uusi Omega, tummansininen sekin.
Ennen kuin
mies ehti soittaa alaoven summeria, Salla oli juossut portaat alas. Hänen
sydämensä hakkasi, posket hehkuivat ja häntä kummastutti. Mikael astui
portaikkoon, ja mitään sanomatta veti naisen syliinsä jääden ovensuuhun kuin ei
kykenisi liikahtamaankaan.
”Älä paa
valoo”, mies kuiskasi ensimmäisiksi sanoikseen. ”Mennään ylös näin hämärässä.”
Ennen kuin
Salla sulki asuntonsa oven heidän perässään, hän kuuli alakerran mummelin oven
aukeavan ja hiljaisen hämmästelyn pimeässä kulkevista hiippareista. Häntä ei
olisi voinut vähempää kiinnostaa mummelin sekavat vahtimiset. Mikael oli viimein
hänen luonaan. Mies vaikutti olevan pois tolaltaan.
”Istu tohon ny
ekana, mä tuon sulle jotain. Mitä sä haluut?” uteli Salla.
Mies tuijotti
häntä hetken mitään sanomatta, istahti sitten vasta hankitulle sinisävyiselle
vuodesohvalle ja painoi päänsä käsiinsä. Salla odotti itsekin yllättyneenä
kärsivällisyydestään. Viimein kuului tukahtunut toivomus:
”Mä haluun
jäädä yöks tänne. Onksulla kaljaa?”
Mikael joi
kolme pulloa olutta, jotka olivat sattumoisin jääneet Merjalta. Muuten Sallan
jääkaapissa olisikin ollut vain yksi siideri. Vasta sen jälkeen mies oli valmis
puhumaan. Hän kertoi ensin viime tingassa välttämästään hirvikolarista, mikä
sai Sallan selkäpiin karmimaan. Hänen puheensa takelteli hieman hänen
selvittäessään, miksei ollut joulukuun vierailun jälkeen ottanut yhteyttä.
Salla oli vaiti, ilmaisi nyökkäyksin ymmärtävänsä. Arkaillen Mikael mainitsi,
että heillä oli ollut kotona aamulla paha riita, jonka seurauksena hän ei
voinut mennä enää kotiin. Ei ainakaan heti.
Salla kuunteli
miestä ja päätti yrittää kestää tämän vuodatuksen. Häntä säälitti
romahtamaisillaan oleva otus, joka haki turvaa hänen luotaan. Hän tiesi, ettei
Mikael lopulta jäisi hänen luokseen, mutta koska hänellä ei ollut muitakaan
sidoksia ja koska mies vaikutti häneen väkevämmin kuin kukaan muu hänen
tapaamansa ihminen, hän halusi antaa tälle mahdollisuuden kokea edes hetken
hyvän olon. Äkkiä hän tajusi olevansa sohvallaan istuvaa kokenutta miestä
vahvempi. Hän pystyi ajattelemaan realistisesti, hän ei ollut epätoivoinen.
Mikael huokasi
raskaasti. Hän oli kertonut Sallalle jälleen enemmän kuin oli aikonut.
Oikeastaan hän ei ollut edes aikonut tulla Sallan luokse. Jokin oli vain pannut
hänet soittamaan ja ajamaan Raumalle. Sallan luona hänen oli parempi olla kuin
muualla. Levollisempi. Hän tiesi, että Sallaan voisi luottaa. Hän tiesi, että
Sallalle ei voisi valehdella. Nainen tunsi hänet ja tiesi, mitä hän kävi läpi.
Ainoana ihmisenä maailmassa. Sen vuoksi Sallan pieni koti oli Mikaelille kuin
keidas. Silti hän ei tohtinut paljastaa koko tuskaisaa totuutta. Hän ei
halunnut näyttää, miten uuvuksissa oli. Jonkinlaisen kulissin Mikael halusi
säilyttää.
Osin sen
vuoksi Mikael sävähti, kun Salla istahti hänen viereensä, vaati katsomaan
silmiin ja sanoi:
”Taidat olla
aika rikki. Mitä sä haluut et mä teen?”
Mikael ei
osannut vastata. Salla oli ihmeellinen. Tämä nainen välitti siitä, miltä
hänestä tuntui. Ei kukaan muu ainakaan kehdannut näyttää välittävänsä. Mikael
pudisti päätään. Ei häneltä saanut kysellä moisia nyt.
”Mikael?”
Sallan ääni
oli lempeä mutta vaativa.
”Mun täytyy
tietää mitä sä haluut etten mä hajota sua lisää. Vaikka mitä on ollu, vaikket
sä ole soittanu saati käyny, mä välitän susta silti enemmän ku kestään muusta
ikinä. Vaikka sä mitä päättäsit tän jälkeen, ja takasi sä meet, tottahan mä sen
tajuan, silti mä välitän. Mieti sitä.”
Salla nousi,
meni hetkeksi keittiöön. Hän halusi antaa Mikaelille rauhan miettiä.
Muutaman
hiljaisen minuutin kuluttua Salla kuuli miehen kutsuvan häntä.
”Sä kysyit
mitä mä haluun”, tämä mutisi. ”Mä en pysty kertoon sitä, kun en itekkään tiedä
mitä mä haluun. Siis oikeesti.”
Mikael huokasi
eikä katsonut kohti.
”Nyt mä
tartten vaan sut tähän näin. Älä tee muuta, jos ei ole pakko, tule mun
lähelle.”
Mikael ojensi
kättään ja veti Sallan sohvalle viereensä. Nainen värähti, eikä saanut enää
pidäteltyä paljastavaa voihkaisua. Hän halusi miestä, janosi tämän käsien
kosketusta, suuta, paljasta ihoa, kuumaa vartaloa. Epätoivon keskelläkin Mikael
oli oitis valmis vastaamaan Sallan vaateliaaseen kutsuun, olihan hän kuitenkin
mies.
Mikael
havahtui kesken unen. Hänen vieressään nukkui nainen, joka ei takuulla ollut
Mari. Hän ei ollut kotona, huone näytti oudolta. Niinpä juu, hän muisti, hänhän
oli ajanut Sallan luokse, kun oli tuntunut siltä, ettei voisi mennä kotiin. Hän
varmistui, että nainen todella nukkui, ennen kuin nousi ja tassutti keittiöön.
Pihavalot loivat huoneeseen sen verran kajoa, että sisällä näki kulkea ilman
valoja. Pari isoa lasillista kylmää vettä huuhtoi oluen jättämän tunkkaisen
maun suusta.
Tuoli kolahti
Mikaelin vetäessä sitä ruokapöydän alta. Toivottavasti Salla ei herännyt, hän
jouti kyllä valvomaan yksikseen. Mikael uppoutui miettimään, miten hyvä hänen
oli olla Sallan luona, olo oli levollinen ja luonteva. Hänen oli pakko jotenkin
saada elämäntilanteensa muuttumaan semmoiseksi, että voisi viimein ottaa Sallan
omakseen. Jos nainen enää halusi. Salla oli toki vakuutellut välittävänsä,
mutta Mikael ei uskaltanut luottaa.
Ajatus
palaamisesta Pirkkalaan tuntui ahdistavalta. Miksi ihmeessä hänen olisi mentävä
takaisin moiseen pakastimeen? Siellä häntä ei arvostettu enempää kuin
ruohonleikkuria tai aidanseivästä. Hän kantoi rahat kotiin, ne kyllä osattiin
hyödyntää. Muuhun häntä ei sitten tarvittukaan. Hän oli uupunut yrittämään,
mutta hän oli myös liian väsyksissä kyetäkseen tekemään asialle mitään. Olisi
tarvittu tarmonpuuska, masennuslääkettä tai edes vähän ihmisarvoa, jotta hän
olisi jaksanut panna asioihin vauhtia. Jollakin keinolla piti saada Mari
vakuuttuneeksi siitä, että ainoa ratkaisu olisi ero. Ensin asumusero, sitten
varsinainen avioero.
Työn
hoitaminen edes jollakin tavalla söi Mikaelin voimia, niin ettei hänestä ollut
puuhaamaan eroa. Jos Mari ei olisi halukas hoitamaan tarvittavia järjestelyitä,
pitäisi palkata joku juristi hoitamaan niitä. Sekin tuntui liian hankalalta.
Että pitäisi itse jaksaa tehdä jotakin. Soittaa puhelimella ja kertoa
asioistaan ventovieraalle. Ei kiitos. Tätä samaa pientä rinkiä hänen oli
kiertäminen, ellei joku muu ottaisi vastuuta harteilleen. Ja sitä ihmettä
Mikael saisi odottaa. Masentavaa ajatella, että elämä kulkisi niin sileänä
ohitse, ettei siitä saisi otetta.
Mikael hiipi
takaisin sänkyyn, kaivautui peittoon niin liki Sallaa kuin pääsi. Salla olisi
ottanut hänet, tämmöisen luuserin, joka ei pystynyt hoitamaan edes omia
asioitaan. Semmoista onnea hän ei ansainnut. Moiset kohtalot kuuluivat
elokuviin, ei oikeaan elämään. Mikael pyyhkäisi silmänsä peitonkulmaan ja
odotti, että uni tulisi kantamaan hänet vielä hetkeksi irti todellisuudesta
ennen aamua. Juuri ennen nukahtamistaan hän tunsi Sallan painautuvan häntä
vasten. Siitä tuli lämmin olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti