”Kohta niitten
pitäis tulla”, huikkasi Merja keittiöstä.
”Ehdikkö Jaana
tänne vielä hetkeks, kun mun kädet loppuu kesken?”
Pikkusisko
pujahti Merjan avuksi rivitalokaksion keittiöön järjestämään tarjottavia.
Patongit piti leikata, salaatti nostaa jääkaapista pöytään, oliivit kumota
kippoon ja kertakäyttölautaset ja muovihaarukat panna paikalleen. Vielä
punaviinipullo ilmottumaan ja valkoviini jäähdyttimeen, lautasliinat ja lasit —
ja tietenkin perunalastut sohvapöydälle.
”Kiitti Jaana,
oot enkeli! En olis selvinny ilman sua. Onko sun pakko lähtee, täällä olis
sulleki varmasti seuraa?”
Jaana oli
kuitenkin ehtinyt luvata lähteä omien kavereittensa kuskiksi, eikä ollut
halunnut perua sitä. Hän totesi, että oli aina mukavaa olla avuksi,
vastavuoroisuusperiaatteella tietenkin, vetäisi takin ylleen ja etsi laukkunsa.
Hänen tarttuessaan ovenkahvaan ovikello soi. Merja vilkaisi kelloa. Tasan kuusi.
Kuka oli noin täsmällinen?
”Onnea uuteen
kotiin”, toivottivat Joni ja Mia.
”Joko sä Jaana
lähet, onks täällä mitään bileitä edes? Me ootettiin tossa pihassa, kun tuli
vähän huonosti noi bussit tänne landelle”, Joni veisteli.
Merja tuhahti.
Ei Kangasala mitään landea ollut, Tampereen rajakin oli niin lähellä, että
kaupungin busseja saattoi käyttää kulkemiseen.
”Kivalla
paikalla tää on, piha on varmaan hieno sitte ku sinne kasvaa jotain. Eteläänhän
toi piha on? Ai kato, krookukset pilkistää jo tosta seinän vierestä!”
Ovikello
keskeytti Mian ihastelutulvan. Reilun 50 neliön kaksioon saapui lisää ihmisiä.
Hanna ja Marita, Sari, Anne ja tämän uusi ystävä Tero, Miika, ja lopulta myös
Salla, joka oli lähtenyt Raumalta vasta viiden jälkeen. Merja oli halunnut kutsua
myös Hennan, Joonaksen ja Anttonin, ja Salla toi heidät mukanaan. Asunto oli
äkkiä täynnä iloista juttelua, naurua, musiikkia, jonka Miika halusi soimaan
taustalle. Merjan kattavasta levyvalikoimasta löytyi monen tyylistä musiikkia
klassisesta Popedaan ja ZZ-Topiin saakka. Jokainen valitsi vuorollaan
mieleisensä levyn, kun edellinen oli loppunut.
”Ottakaa
ruokaa, tosson viinejä kans. Itsepalvelu”, huikkasi Merja musiikin yli. Kun
kaikilla oli ruokaa ja juomaa edessään, Merja hiljensi musiikkia sen verran,
ettei hänen tarvinnut huutaa. Hän toivotti vieraat tervetulleeksi uuteen
kotiinsa, ja kertoi samaan hengenvetoon päässeensä työn alkuun melko hyvin. Hän
oli päättänyt ryhtyä free lance –suunnittelijaksi ja saanut myytyä itsensä
muutamalle mainostoimistolle. Hän suunnitteli pääasiassa kuvallisia logoja
yrityksille, mutta oli laatinut myös pari festivaalijulistetta ja yhteen
tapahtumaan kaiken oheismateriaalinkin lippalakkeihin painettavia kuvia myöten.
”Sen takia
sanoin, kun teistä niin moni on multa kysellyt, ja mä en vielä talvella halunnu
kertoo kaikkia näitä, jos ne ei oliskaan kantanu. Nyt mulla on tilauksia koko
kesäks, viimenen deadline on syyskuun loppuun ja enempää mä en ota vastaan ihan
heti ellei tu jotain tosi upeeta eteen. Ja nyt musa isolle, bileet jatkukoot!
Naapureita on varotettu.”
Kymmenen
aikaan illalla meno alkoi olla jo varsin vilkasta. Hanna hihitti sohvalla,
ettei jaksaisi enää nousta ison mahansa kanssa syötyään aivan liikaa, Miika
tanssi Sarin, Mian ja Hennan kanssa villiä diskotanssia, Anne keräili
kertakäyttöastioita pöydiltä. Joonas seurasi Sallaa minne tämä menikin, eikä
Salla pannut sitä lainkaan pahakseen. Muutama siideri oli saanut hänet
unohtamaan oman tulevan muuttonsa aiheuttaman stressin, ja kun U2:n ”You’re so
Cruel” –kappaleen alkaessa Joonas kiskoi hänet sohvalta tanssimaan, hän unohti
Mikaelin ja Merjan vieraat ja antoi Joonaksen tanssittaa hänet makuuhuoneeseen.
”Puhelin soi,
Merja, missä sä oot?” kuului Annen ääni musiikin yli.
”Tua se on
ulkona Anttonin kans vetämässä sauhuja, vastaa sä vaan”, toimitti Mia.
Puhelu olikin
Hannalle. Samuli oli tulossa raveista ja halusi poimia avokkinsa kyytiin. Hanna
veti takin ylleen ja kiitti Merjaa kivoista kutsuista kulkiessaan tämän ohitse
pihassa. Hetken kuluttua tutunnäköinen punainen Audi kaarsi pysäköintipaikalle.
Hanna heilautti kättään ja löi oven kiinni.
”Tommonen
äijä?” ihmetteli Anttoni Merjalle. ”Kyllä nuori uros parempi on”, hän jatkoi
hiljaisella äänellä. He tuijottivat toisiaan tovin, ja ikkunasta heitä
tarkkaileva Sari oli aivan varma, että kohta he suutelisivat. Anttonia alkoi
kuitenkin ujostuttaa sen verran, että hän ehdotti seuraavan oluen avaamista,
ettei jano pääsisi yllättämään. Merjaa nauratti ja jostain syystä myös ihan
vähän harmitti.
”Merja, siinä
sä oot, olisko sulla mulle paitaa lainata, kun toi Anne onnistu laskeen vettä
lusikalle keittiössä ja kaikki roisku mun päälle?” huikkasi Mia heti Merjan
nähdessään. Merja pyysi hänet mukaansa valitsemaan. Makuuhuoneen ovella he
pysähtyivät. Salla ja Joonas kierivät pitkin Merjan sänkyä nauraen ja
suudellen.
”Jahas, vai
niin”, totesi Merja vinkeästi, ”älkää antako meidän häiritä. Haetaan vaan
Mialle kuiva paita...”
Kun paita
varsin nopeasti oli löytynyt, Salla ja Joonas istuivat sängyn reunalla
vaatteitaan oikoen.
”Vähän
riehuttiin”, selitti Joonas lähtiessään hakemaan lisää juotavaa. Salla hymyili
villisti ja pyysi hiusharjaa lainaksi, ennen kuin seurasi Joonasta.
Merja jäi
makuuhuoneeseen järjestämään peittoja. Koristetyynyt vielä paikalleen, matto
suoraan. Olipa kiva nähdä Salla pitkästä aikaa noin iloisena, mietti Merja.
Ella oli riuduttanut naista niin kauan. Karua, että kumpikin paloi halusta
päästä toisen syliin, eikä hanketta kuitenkaan voinut toteuttaa. Joonas oli
tervetullutta vaihtelua Sallan ankeaan arkeen. Olipa hyvä, että Joonaskin tuli
kutsuttua mukaan. Ja Anttoni...
Merjan ajatus
katkesi, kun joku asetti takaapäin kätensä hänen vyötäisilleen. Kenties...
”Mitäs mun
varasisko haaveilee?” kuului Jonin ääni.
”Huh kun
pelästyin, mä luulin et se oli... Mietin tota Sallaa ja sen juttuja ja sitä,
että oli hyvä kun kutsuin Joonaksen mukaan.”
”Ja Anttonin”,
virnisti Joni. Merja vilkaisi häntä kiukkuisena. Mitä tuokin muka tiesi?
”Kai sen ny
ottallaanki näkee, älä katto noin murhaavasti! Tiensuun pojat tuntuu olevan
ihan hyviä jätkiä.”
Merja repäisi
itsensä irti ja suoristi peittoja vielä vähän. Hän tuhahti, mutta sitten häntä
alkoi jo naurattaa. Joni taisi huomata paljon enemmän kuin ainakaan Salla
suostui uskomaan. Merja kysyi kurillaan, sattuiko Joni tietämään missä Anttoni
oli, ja tiesihän tämä. Nuorukainen istui polvillaan olohuoneessa ja tutki
levyhyllyjä. Nähdessään Merjan hän viittoi tämän viereensä ja tahtoi tietää,
mikä oli Merjan mielilevy. Merja mietti, selitti, että niitä on monta, veti
hyllystä muutaman esimerkin, kurkotti Anttonin editse vielä kauemmas hyllyyn ja
oli horjahtaa tämän syliin. Anttoni ehti ottaa hänestä kiinni, eikä sitten enää
irrottanut otettaan, vaihtoi vain asentoa sen verran, että pystyi nojaamaan
seinään, veti hänet paremmin syliinsä ja hipaisi ujosti huulillaan hänen
kaulaansa. Muutamaan minuuttiin he eivät olisi huomanneet huoneessa olevia
ihmisiä, vaikka toiset olisivat alkaneet soittaa trumpettia.
He havahtuivat
muiden alkaessa puuhata lähtemistä viimeisellä bussilla kaupunkiin jatkoille.
Anttoni kuiskasi Merjan korvaan jotakin, ja Merja nousi ottamaan vastaan
kiitokset mukavista tupaantuliaisista. Salla hämmästyi. Aikoiko Merja jäädä
kotiin? Merja, joka lähti aina jatkoille ja viipyi valomerkkiin saakka? Joonas
nyhti Sallaa hihasta kohautellen kulmakarvojaan merkitsevästi. Pikkuveli kävi
kuumana, heidän olisi parasta mennä, etteivät jäisi bussista ja joutuisi
palaamaan. Salla naurahti ja lähti muiden mukaan. Hän pääsisi kuitenkin
majoittamaan sekä Hennan että Joonaksen tyhjään kotitaloonsa, vanhemmat kun
olivat lähteneet kylpylään ensimmäistä kertaa elämässään. Olivat kai tulossa
vanhoiksi.
”Ne meni”,
totesi Merja. Anttoni nousi hitaasti nurkasta. Hän näytti olevan hiukan
hämillään.
”Täytyyks
meidän siivota eka?” hän tiedusteli ja jatkoi epäröiden: ”Mun pitää käydä
tua...”
Merja ei heti
näyttänyt tajuavan, joten Anttoni katsoi parhaaksi selittää.
”Mä sanoin tua
ulkona että nuori uros on parempi. On siitä joskus haittaaki. No siis mä...
tota...”
Yhtäkkiä
Merjalle valkeni.
”Taisin tajuta”,
hän henkäisi. Anttoni vilkaisi häntä posket punaisina.
”Vähä oli
herkässä”, poika mutisi.
Merjan
korvissa humisi. Anttoni oli hauska, nuori, suloisesti ujo ja niin ihanan
kiihkeä.
”Ei
herkkyydestä mun mielestä mitään haittaa ole”, huokasi Merja saaden Anttonin
posket punoittamaan entistä helakammin. Anttoni hiljensi parhaillaan soivan
levyn äänenvoimakkuutta, nousi ja päätti olla käymättä pesulla. Hän lähti
hitaasti kohti eteistä, josta pääsi sekä kylpyhuoneeseen että makuuhuoneeseen.
Eteisessä hän kääntyi vain huomatakseen Merjan seuraavan hänen liikkeitään
tiiviisti, odottava palo silmissään. Anttoni rohkaisi mielensä.
”Tule...”, hän
kuiskasi Merjalle, ”tule...”
Makuuhuoneen
ovi jäi raolleen.
Anttonin
velipoika Joonas soitti Sallalle joka ilta juhlia seuranneella viikolla. Ensin
Sallaa huvitti, mutta vähitellen häntä alkoi harmittaa. Hän oli muuttamassa
takaisin Tampereelle kuun vaihteessa, hän pääsisi takaisin sinne, missä tunsi
kotinsa olevan. Hän saisi taas hoitaa Vollea, hän pääsisi käymään raveissa. Ja
näkisi Mikaelin. Se jollakin tavalla pelotti. Välttämänsä hirvikolarin jälkeen
Mikael oli soittanut vain kerran, oli kuulemma juonut muutaman oluen ja
ikävöinyt Sallaa.
Vaikka Joonas
oli mukava ja hänen kanssaan oli hauskaa, Salla ei tuntenut häntä kohtaan
erityistä vetoa. Salla piti Joonasta hyvänä kaverina, ja ehkä heidän välillään
oli pieni kipinä, mutta intohimoa suhteessa ei ollut. Ei ainakaan hänen
puoleltaan. Salla ei ollut aivan varma, oliko intohimon puute syy siihen, ettei
hän halunnut edetä pitemmälle vai johtuiko kenties Mikaelista, ettei hän
halunnut päästää tunteitaan valloilleen.
Tarpeeksi
asiaa vatvottuaan Salla kutsui Joonaksen luokseen juttelemaan. Vakavasti, niin
hän sanoi. Joonas tuli sovittuna aikana. Salla istutti hänet kahvipöytään ja he
puhuivat pitkään. Salla kertoi alakerran mummelin tempauksesta, työpaikasta,
kavereistaan Tampereella, Vollesta. Hän totesi varoen, ettei ollut riittävän
varma heidän mahdollisen suhteensa kestävyydestä. Joonas nyökytteli, punehtui,
hymyili, ja sanoi lopulta, ettei itsekään oikein tiennyt, halusiko vakavaa
suhdetta vai jotain muuta.
Salla huokasi
helpottuneena mutta samalla vähän surullisena. Joonas oli mutkaton ja lämmin
ihminen. Tuntui pahalta joutua lähtemään nyt, kun olisi voinut katsella rauhassa,
kehittyisikö tästä mitään syvempää. Muutto sotkisi kuviot, sen hän tiesi. Ei
ollut järkeä yrittää rakentaa mitään vakavaa.
Hiljaisina he
nousivat pöydästä. Joonas tahtoi halata Sallaa. Hän yritti näyttää reippaalta
sanoessaan:
”Tule käymään
täällä kuitenki. Mäkin käyn joskus Tampereella, ainaki jos toi Anttonin ja
Merjan juttu jatkuu. Mutta kyllä mun tulee sua helvetisti ikävä!”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti