31. luku

Äiti koputti Sallan huoneen oveen jo kolmannen kerran tunnin kuluessa. Salla sulki hätäisesti päiväkirjansa ja työnsi sen tyynynsä alle. Oli hankalaa tottua taas siihen, että asui samassa talossa vanhempiensa kanssa. Onneksi tämä oli väliaikaista, hän muuttaisi heti, kun saisi kunnollisen asunnon keskustasta.

”Mitä nyt taas?” Salla huudahti.

”Sua kysytään puhelimessa. Joku mies, Laine tai mikä se nyt oli”, toimitti äiti.

Salla valahti hervottomaksi. Mikael. Sen täytyi olla Mikael. Mitä niin tärkeää oli sattunut, että mies uskalsi soittaa hänen vanhempiensa numeroon? Ja miksi mies yleensä edes soitti? He eivät olleet edes raveissa jutelleet paria sanaa lukuun ottamatta. Sydän pamppaillen Salla hiipi eteiseen. Voi, miksei heillä ollut useampia puhelimia? Miksei hän ollut ostanut omaa NMT-puhelinta? Eihän hän kaikkien kuullen voinut puhua Mikaelin kanssa. Salla nosti kuulokkeen kuin peläten sen räjähtävän. Hän yllättyi, miten rauhallisella äänellä sai sanotuksi nimensä.

”Mikael tässä, terve. Anteeks kun mä soitin sun kotiin näin, mä selitän sitten miks.

Mikael kyseli ensin kuulumisia ja jutteli niitä näitä. Hän pelkäsi kertoa asiaansa, häntä hermostutti. Lopulta Salla joutui kysymään, oliko miehellä oikeasti jotain asiaa, sillä isän olisi päästävä soittamaan. Mikael kokosi ensin puhelimen johdon kouraansa. Sitten hän kokosi itsensä ja esitti kysymyksen, joka sai Sallan posket hehkumaan ja kädet vapisemaan.

Typertyneenä Salla sulki puhelimen. Mitä ihmettä hän kertoisi kotiväelle? Salla syöksyi huoneeseensa valitsemaan sopivia vaatteita. Onneksi peilissä näkyivät aamulla hyvin pystytetty kampaus ja valmiiksi meikatut kasvot, joten niihin ei tuhraantuisi aikaa. Vaatteet ylle, käsilaukku esiin, oliko hänellä rahaa? Salla päätti käyttää pakenemistaktiikkaa. Juuri ennen kuin astui ulos ovesta hän huikkasi vanhemmilleen lähtevänsä nyt Mikael Laineen kanssa tämän autolla Poriin raveihin ja tulevansa takaisin joskus yöllä. Ihmetelkööt sitä, hän mietti. Mikaelin auto odotti kadulla portin ulkopuolella.

Joni, joka oli sattumalta Mian kanssa käymässä, avasi ikkunan kysyäkseen, oliko kuullut oikein, mutta ehti nähdä vain Sallan sulkevan syvän tummansinisen Opel Omegan oven perässään. Auto todellakin oli Ellan, Joni tunnisti. Hänen mieleensä pulpahti hämärä mielikuva siitä, että Kaitsu olisi edellisenä syksynä maininnut Sallan rakastuneen päättömästi. Joni pudisti päätään. Kuinkahan kauan tätä oli jatkunut? Sallan ravi-innostus alkoi hiljalleen valjeta hänelle. Eipä ihme, että Joonasta ei ollut Merjan juhlien jälkeen näkynyt Tampereella.

Muutaman kilometrin ajettuaan Mikael sammutti radion. Siihen mennessä kumpikaan ei ollut pystynyt hermostukseltaan puhumaan mitään. Mikael ei tiennyt, oliko Salla lähtenyt mukaan vain, koska halusi raveihin, eikä Salla käsittänyt, miksi Mikael yhtäkkiä rohkeni soittaa heille, pyytää hänet kyytiin ja viedä Poriin, jonka pienellä tallialueella ei voinut pysäköidä nurkan taakse, suojaan muiden silmiltä.

”Salla”, henkäisi mies ja vilkaisi naista vieressään. Kasvojen kumma ilme pyöräytti Sallan vatsan jännityksestä sekaisin. Mikaelin katseessa oli jotakin maagista, lähes pelottavaa.

”Muistakko kun kävin maaliskuussa sun luona? Sä sanoit sillon, että tiedät että mä meen takasin. Mä en menny. Mä oon asunu Tammelassa siitä lähtien ja yrittäny tulla ehjäks”, aloitti Mikael. Hän nielaisi kuuluvasti, ennen kuin jatkoi:

”Mä olen tehnyt päätöksen. Anna mun ensin kertoo kaikki. Sitten saat vastata, otatko vai jätätkö.”

Salla nyökkäsi typertyneenä. Mies aikoi selvästi työntää ison vaihteen päälle.

”Sä tiedät mitä mun ja Marin suhteelle kuulu maaliskuussa. Se on vaan pahentunu, ja mä en oikeesti tahdo jaksaa enää mitään. Jos otan etäisyyttä, mä pystyn tekeen työni. Siinä se. Mä en pystyis enää asuun kotona. Samaa paskaa tulee koko ajan.”

Mikael naurahti vaivautuneesti ja vilkaisi jälleen Sallaa. Tämä kuunteli posket punoittaen, puri huultaan ja tuijotti Mikaelia sekavin tuntein. Seuraavaksi mies pudotti pommin:

”Me aiotaan oikeesti erota. Homma on jo vireillä. Asumusero tulee virallisesti voimaan kunhan päästään allekirjottaan paperit. Aika paljon sälää pitää ottaa huomioon, ja mä joudun maksaan isot rahat. Mä muutan kirjat pysyvästi Tampereelle. Mari jää lasten ja eläinten kanssa Pirkkalaan.”

Mikael piti tauon miettiäkseen, miten ilmoittaisi asian, joka varmasti hätkähdyttäisi Sallaa.

”Salla, mä oon kohta vapaa mies. Jos tämmönen ukko vielä kiinnostaa, niin... Salla, mä haluun, että sä muutat mun ahtaaseen asuntoon mun kanssa, etkä lähde ikinä pois.”

Sallaa huimasi. Hän katsoi hätäisesti ylöspäin, hautasi sitten kasvonsa käsiinsä ja itki. Mikael pysäytti Omegan pientareelle ja kääntyi häkeltyneenä halaamaan naista.

”Mikä sun tuli? Salla hei, mitä ny?”

Mikael pelkäsi, hän pelkäsi kuollakseen, ettei Salla halunnut enää tulla. Häntä pelotti myös, miten suhtautuisi kieltävään vastaukseen. Mikael hukutti kasvonsa Sallan hiuksiin ja koetti kuvitella, miten pystyisi hillitsemään pettymyksen aiheuttaman raivon, joka taas estäisi kiukun kyyneleet. Ikään kuin sillä olisi ollut merkitystä, olihan Salla nähnyt hänet pahemmassakin jamassa. Äkkiä Salla pyristeli irti, katsoi miestä vakavana, silmät punaisina, ripsivärit poskilla mustina juovina. Mikael puri hampaansa yhteen. Häntä alkoi jo kaduttaa, että oli ottanut riskin ja kertonut aikeistaan varmistumatta etukäteen Sallan tunteista. Salla näki, miten toinen pelkäsi. Hän kuiskasi hyvin hiljaa:

”Mä tulen.”

Miehen kasvoille suli helpottunut hymy. He takertuivat toisiinsa uudelleen, suutelivat kiihkeämmin kuin koskaan, kädet etsivät paljasta ihoa vaatteiden alta. Salla itki yhä, eikä huomannut, että Mikaelinkin silmät kiilsivät.

Mikael niisti, ennen kuin käynnisti auton ja hurautti takaisin suoralle Porintielle. Salla ei kiinnittänyt siihen huomiota, vaan korjaili epätoivoisesti meikkiään. Hän kiitti mielessään jäljellä olevaa kolmen vartin ajomatkaa.

”Olis pitänyt ottaa puuteri mukaan ja vähän muutakin”, hän naurahti.

Mikael naputteli ohjauspyörää radiosta soivan kappaleen tahdissa. Hänellä oli levoton olo. Niin paljon oli vielä tehtävä, ennen kuin he saisivat toisensa oikeasti. Saattaisi mennä joulukuulle asti, ennen kuin ero olisi selvä. Mikael ei olisi halunnut odottaa niin pitkään. Olivathan he odottaneet jo lähes kaksi vuotta!

”Salla, anteeks, jos mä vaikutan oudolta”, sanoi mies äkkiä. ”Me on odotettu niin kauan, ja nyt kun kaikki näyttää sujuvan, mua pelottaa, että jotain tapahtuu. Että sä sittenkin lähdet jonkun muun matkaan, tai että meillä kotiväki keksii jotain...”

Salla pudisti päätään. Hän ei ainakaan lähtisi, se oli varmaa. Mikaelin vaimoa hän ei tuntenut, mutta hän yritti rauhoittaa miestä.

”Älä mieti etukäteen, nautitaan tästä. Onhan se niin, ettei huomisesta tiedä, mutta jos aina pelkää pahinta, ei ikinä saa mitään.”

Sallaa hymyilytti. Tässä hän, ikuinen pessimisti rohkaisi toista elämään tavalla, joka oli itselle vieras. Mitähän heidän suhteestaan tulisi?

Porin ravirata kylpi ilta-auringossa. Salla yritti nousta Mikaelin autosta kuin se olisi jokapäiväistä. Hämmästyneitä ilmeitä näkyi tallialueella parveilevien hevosenhoitajien ja ohjastajien kasvoilla. Mikael viittasi Sallan luokseen ja kysyi, saisiko tämä aikansa kulumaan hänen työurakkansa ajan. Salla nauroi vastaukseksi, mutta hiljeni samassa, kun Mikael kaappasi hänet syliinsä ja suuteli kaikkien nähden.

”Siinä niille miettimisen aihetta”, mies sanoi niin hiljaa, että sen kuuli vain Salla, joka jäi seisomaan auton viereen yhtä häkeltyneenä kuin tapauksen nähneet ihmiset. Salla seurasi Mikaelin menoa ja ehti nähdä Alavillamon Sakun riemukkaan ilmeen ja kuulla tämän sanat:

”Asiaa, Ella! Nyt sullon pullat hyvin uunissa.”

Yhtaikaa onnellisena ja hämmentyneenä Salla heilautti miehille kättään, kääntyi ja käveli pois tallialueelta etusuoran tuntumaan. Hän istahti penkille aurinkoiseen paikkaan ja seurasi miltei koko ravit liikkumatta minnekään.

Viimeisten lähtöjen tietämissä ilma alkoi hiljalleen viiletä. Aurinko ei ollut vielä laskenut, olihan kesäkuun alku. Salla nousi penkiltä, siirtyi verkkaan tallialuetta kohti. Tallikahvion nurkalla hän kuuli tutun äänen:

”Ai, että Ellan matkaan lähdit, mutta mä en kelvannu. Ukkomiehiäkös sitä vaan kalastellaan?”

Siinä Samuli Markkanen taas oli, tyhjästä ilmestyneenä, irstas ilme kasvoillaan. Tietäisipä Hanna, mitä hänen tulevan lapsensa isä päästeli suustaan! Salla tuhahti, eikä vaivautunut vastaamaan. Hän poikkesi tallikahvion WC:ssä rauhoittumassa, kuunteli käytävän ääniä ja lähti ulos vasta kun kuuli Mikaelin äänen. Samuli tulisi vielä hämmästymään, hän ajatteli itsekseen.

”Nyt ajetaan suoraan kotiin”, ilmoitti Mikael heidän kaartaessaan tallialueelta maantielle. Salla oli edelleen pökerryksissä tapahtumien saamasta käänteestä. Hän seurasi Mikaelin käsiä, jotka näyttivät hyväilevän ohjauspyörää kuin naista. Peltomaisemat ja metsätaipaleet vilistivät ohitse valoisassa kesäkuun illassa. Ei oikeastaan ollut vielä edes hämärää. Mikael vilkaisi Sallaa. Hän tunsi olonsa levollisemmaksi kuin vuosiin. Salla katsahti Mikaeliin ja kohtasi miehen kiinteän katseen. Hän ei tahtonut vielä uskoa iltapäivällä puhuttua todeksi.

”Mullei ole mitään yöpymisvehkeitä”, hän huomasi. Mikaelia nauratti.

”Ajetaan jonkin huoltiksen tai kioskin kautta, niiltä saa hammasharjoja. Et kai sä yheks yöks mitään tarvi. Sitte voit vähitellen muuttaa tavaroitas mun luo.”

Salla nyökkäsi. Kaipa hän yhtenä iltana voisi pestä meikit vedellä ja saippualla. Epäuskoinen ilon tunne kupli hänen sisällään ja pyrki onnelliseksi hymyksi huulille. Mikael painoi radion soimaan ja vilkaisi jälleen viereensä. Uskomatonta, että Salla istui siinä, että haaveista saattaisi sittenkin tulla totta. Mikael laski kätensä Sallan farkkujen verhoamalle jalalle. Salla säteili, hän tunsi pakahtuvansa onnesta. Hän seurasi Mikaelin ajamista, silmien liikkeitä, harvoja ohituksia rauhallisella, suoralla tiellä.

Mikael havaitsi heidän saavuttavan hevoskuljetusautoa. Hänen ei tarvinnut kiihdyttää vauhtia, Porintie oli niin suora, että hitaammasta liikenteestä pääsi ohitse miltei missä vain. Mikähän hevonen siinä meni, hän aprikoi, olisiko jokin tuttu, vaikka oma ajokki samalta illalta? Sivusilmällä hän näki jotain tummaa vilahtavan tien pientareella.

Paniikkijarrutus, tukahtunut huuto, väistöliike, tumma ruho lähestyy kuin hidastetussa filmissä, se on suoraan edessä, se tulee suoraan päälle, tömähdys puskuriin, korvia repivä rysähdys ja luonnoton hiljaisuus.

Vähitellen Salla tajuaa olevansa hengissä. Kädet eivät tottele, jalkoja ei tunnu. Aavistus kivistyksestä kasvaa säryksi. Toinen jalka on jumissa, noin, irtoaa se sentään. Tuulilasista ei näe läpi, hirven ruho lepää puoliksi sillä, puoliksi konepellillä. Käsissä on verta, nyt ne toimivat. Salla nousee Mikaelin päältä, hiukset ovat liimautuneet miehen käsivarteen, raskaina, veren tahrimina, mikä paikka rikki? Avain pois virtalukosta, akun latausvalo jää palamaan. Heikottaa, pelottaa. Ambulanssi, poliisi, paloauto, Mikael ei liiku, herrajumala, onko mies kuollut? Vapiseva käsi etsiytyy kaulalle, pulssia ei löydy, löytyypä, ei hän tiedä... Sallaa huimaa, silmissä mustenee. Ääniä kuuluu, outoa puhetta, sanat sotkeutuvat.

”Hirvi”, putoaa Sallan huulilta. Enempää hän ei muista.