33. luku

TOINEN OSA

Rautatieasema. Portaat alas ja toiset ylös, laukku painoi taas kuin synti. Ilta oli pimentynyt, taivas valutti räntää, tiellä oli jään päällä vettä. Kotiin oli matkaa vajaa kilometri, ja tällä kertaa Salla otti taksin. Hämeenlinnan keskustassa oli hiljaista, vaikka aika lauma ihmisiä oli poistunut junasta. Sunnuntai-ilta oli täällä aina yhtä rauhallinen.

Salla katseli tilavaa kerrostalokaksiotaan. Hassua, että kahden viikon joululoman aikana ehti unohtaa, miten viihtyisää siellä oli. Salla kiitti onneaan, ettei ollut löytänyt kelvollista yksiötä. Olihan asunto hieman kallis, mutta Sallalla oli säästöjä. Hän pärjäisi mainiosti ainakin kesään saakka. Hän asetti takin naulakkoon, kengät kuramatolle, äidin mukaan tunkemat ruoat jääkaappiin. Seuraavaksi Salla kaivoi uuden seinäkalenterin esiin. Vuosi 1995 oli alkanut. Hän oli juhlinut sitä Merjan luona isoissa bileissä.

Hanna oli poikennut paikalla reilun vuoden ikäisen poikansa Einon kanssa. Eino oli samanlainen suloinen suklaasilmä kuin isänsä. Jotenkin kummasti Hanna oli ilmeisesti saanut Samulin rauhoitettua, sillä ainakin hänen sanojensa mukaan heillä meni mukavasti. Sitä paitsi toinen lapsi oli jo tulossa.

Tiensuun Anttoni oli taas kuvioissa mukana. Merjan ja Anttonin suhde oli ollut kiihkeä ja myrskyisä, he olivat olleet välillä yhdessä ja välillä erossa. Anttoni oli käynyt armeijan ja aikoi hakea Tampereen yliopistoon lukemaan valtiotiedettä tai kotimaista kirjallisuutta, ehkä molempia. Hän oli ollut vuodenvaihteeseen saakka töissä jossakin pizzeriassa Raumalla, mutta aikoi nyt keskittyä valmistautumaan pääsykokeisiin. Sallasta vaikutti siltä, että Anttoni oli muuttamassa Merjan kaksioon. Kitaransa mies oli jo ainakin tuonut, ja pyykkikorissa oli ollut hänen vaatteitaan.

Sallan asunnossa ei ollut kenenkään toisen tavaroita. Puolentoista vuoden takaiset tapahtumat olivat vieneet häneltä mielenkiinnon parinmuodostusta kohtaan. Mikael oli täyttänyt hänen ajatuksensa kuukausia sen kaamean kolaripäivän jälkeen. Hän oli ollut todella alamaissa, raahautunut väkisin töihin. Onneksi Kristina oli tajunnut tilanteen ja ohjannut hänet hoitamaan pääosin muita kuin asiakaspalvelutehtäviä.

Tapio oli osoittautunut korvaamattomaksi tueksi sinä syksynä, sen jälkeen kun työ matkatoimistossa oli päättynyt. Setä oli kirjaimellisesti hakenut Sallan kotoa, vaatinut muuttamaan joksikin aikaa luokseen terveeseen maalaisympäristöön, kuten mies silmiään vilkuttaen oli sanonut. Salla oli suostunut sillä ehdolla, ettei joutuisi kohtaamaan Mikaelia. Tapio oli luvannut yrittää hoitaa asian niin hyvin kuin taisi.

Setä oli osunut oikeaan kuten aina. Kuusi kuukautta Vollen ja Hellun hoitamista oli Sallalle juuri oikeanlaista terapiaa. Raveihin Tapio ei Sallaa kuitenkaan saanut lähtemään. Ei varsinkaan, kun Merja oli kertonut käyneensä pari kertaa Teivossa ja nähneensä molemmilla kerroilla Laineen Marin työntämässä lastenvaunuja.

Kerran Salla oli törmännyt Mikaeliin setänsä pihamaalla. Tapio oli lähtenyt käymään Tampereella asioilla ja unohtanut, että mies oli tulossa ajamaan Vollen kanssa testikierroksen nähdäkseen, missä kunnossa hevonen hänen mielestään oli. Mikael oli pysähtynyt Sallan eteen, katsonut tätä vakavana. Sietämätön ahdistava olo oli painanut rintakehässä. Molemmilla. Sanat olivat takertuneet kurkkuun, vesi kihonnut silmiin.

”Mun oli pakko”, oli Mikael kuiskannut.

”Tiedän, tiedän”, oli Salla sihahtanut. ”Ei se silti tätä tuskaa auta.”

Mikael oli nyökännyt ja kysynyt, tiesikö Salla Tapion aikataulusta. Salla oli todennut, ettei setä ainakaan ennen neljää tulisi, koska tämä oli sopinut menevänsä vakuutusyhtiöön juttelemaan hevostensa vakuutuksista kello viideltätoista.

Kumpikaan ei tiennyt, miksi silloin kävi niin kuin kävi, ei sillä edes olisi ollut heille mitään merkitystä. Siitä hetkestä jäi molemmille hyvä olo, kuukausia heidän ajatuksiaan kiusannut asia oli tuntunut sen jälkeen helpommalta kestää. He olivat ladanneet toisiinsa tunteidensa koko kirjon, he olivat rakastaneet, himoinneet, itkeneet, nauraneet, tunteneet syvemmin kuin aikoihin sitä ennen — tai sen jälkeen.

Siitä oli nyt melkein vuosi aikaa. Vuodessa oli tapahtunut paljon. Joni ja Mia olivat menneet naimisiin ja ostaneet vanhan talon Siivikkalasta ja remontoineet sitä innolla. Salla oli eksynyt tekemään lyhyitä luokanopettajansijaisuuksia ja niistä innostuneena päättänyt hakea Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitokseen ja päässyt. Elokuussa hän oli muuttanut asuntoon, jossa nyt istui nojatuolissa miettimässä. Takana oli puoli vuotta opettajuuden pohtimista, tutustumiskäyntejä kouluihin, harjoittelua, luentoja, pianonsoittoa, joka ei oikein sujunut, edessä vielä muutama vuosi opintoja.

Kesällä Salla oli tavannut Joonaksenkin ohimennen. Jotakin oli liikahtanut vatsanpohjassa, mutta koska Anttoni oli tiennyt kertoa veljensä seurustelevan jonkun raumalaisen tytön kanssa, Salla oli unohtanut koko jutun. Hänelle sopi hyvin elää yksin, opiskelu vaati paljon energiaa. Tentteihin lukeminen ja harjoitustöiden kirjoittaminen täytti illat, ja viikonloppuisin tuntui mukavalta istahtaa junaan ja matkustaa Niemen kautta Salmiin hoitamaan hevosia. Tällä hetkellä Salla ei kaivannut elämäänsä muuta.

Salla lämmitti itselleen kupillisen kaakaota mikrossa, selasi hetken päivän Aamulehteä, jonka oli napannut kotoa mukaansa. Loppuillan hän katseli televisiota ja keräili maanantaina koulussa tarvittavia kansioita reppuun. Kymmenen tienoilla hän siirtyi makuuhuoneeseen, sammutti valot ja nukahti heti.

Aamulla satoi lunta. Maisema oli vaihtunut ankean mustasta postikorttimaiseksi näkymäksi. Salla käveli kouluun. Käytävillä käytiin vilkasta keskustelua, vaihdettiin lomakuulumisia. Luennot alkoivat, ja puolen päivän tietämissä oli tunti aikaa käydä lounaalla. Ensimmäisen koulupäivän piristykseksi Salla päätti lähteä kolmen kurssikaverinsa kanssa kaupungille pizzalle. Heillä oli alusta saakka ollut hauskaa yhdessä, tällä porukalla he olivat kolunneet Hämeenlinnan kaikki juottolat ja juhlineet vuorotellen kunkin kämpillä.

Naiset kävelivät lähimpään pizzeriaan. Lumisade oli yltynyt, ja hiutaleet tarttuivat hiuksiin ja silmäripsiin. Salla kiinnitti huomiota kadun toisella laidalla tummansinistä Volkswagen Golfia puhdistavaan mieheen. Mies oli jotenkin tutun oloinen. Salla hymähti. Näytti Joonakselta. Joonas oli kuitenkin Raumalla, mies oli valmistunut datanomiksi muutama vuosi sitten ja laati ohjelmia raumalaisen paperialan suuryrityksen palveluksessa. Ei hän Hämeenlinnaan eksyisi.

Tilaukset tehtyään naiset kokosivat noutopöydästä salaatit ja istahtivat syömään iloisesti jutellen. Salla nauroi katketakseen Sillanpään Katjan kertomukselle tämän siskon koiran tempauksista, kun samainen Joonaksen oloinen tyyppi astui pizzerian ovesta sisään, pudisteli lunta harteiltaan ja käveli suoraan Sallan luokse. Mies oli Joonas, Tiensuun Joonas. Sallan ruokahalu katosi.

Joonas odotti Sallaa autossaan ja ihmetteli, kuinka elämä heitteli pientä ihmistä miten tahtoi. Hän itse oli kyllästynyt ainaiseen tietokoneruudun tuijottamiseen ja päättänyt vaihtaa alaa. Hän oli miettinyt pitkään, mitä haluaisi tehdä ja päätynyt siihen, että jo kertynyttä ammattitaitoa kannatti kuitenkin hyödyntää. Äiti oli heittänyt idean ryhtyä tietotekniikan opettajaksi johonkin aikuisia kouluttavaan oppilaitokseen, ja Joonas oli selvittänyt, miten semmoinen onnistuisi.

Samoihin aikoihin seurustelusuhde vanhan luokkakaverin kanssa oli alkanut hiipua, ja koko tuttavapiiri tiesi, että Taija oli lopulta lähtenyt toisen miehen matkaan. Vaikka heidän suhteensa oli jo jonkin aikaa ollut melko viileä, naisen tempaus kirpaisi ja antoi Joonakselle tarvittavan sysäyksen lähteä ainakin joksikin aikaa toiselle paikkakunnalle.

Hämeenlinnassa toimi Ammatillinen opettajakorkeakoulu, joka nimensä mukaisesti koulutti monen alan opettajia ammatillisiin oppilaitoksiin. Sen periaatteisiin kuului, että koulutuksen saattoi suorittaa joko lähi- tai monimuoto-opetuksena. Puolentoista tai kahden vuoden mittainen koulutus siten, että voisi käydä samalla töissä, kuulosti Joonaksesta juuri oikealta ratkaisulta. Koska hänellä ei ollut korkeakoulututkintoa, hän oli pyrkinyt erikoistapauksena työkokemukseensa vedoten ja päässyt.

Puolen vuoden ajan Joonas oli käynyt Raumalla töissä ja asunut lähiopetusjaksot Hämeenlinnassa. Ainainen reissaaminen oli kuitenkin alkanut rasittaa, ja Joonas oli etsinyt osa-aikaista työtä Hämeenlinnan seudulta ja päätynyt Turenkiin pieneen perheyritykseen, joka suunnitteli ja toteutti tietokantoja yritysasiakkaille. Hän oli aloittanut työt heti vuodenvaihteen jälkeen, ja tänään oli ollut vuoden ensimmäinen lähiopetuspäivä.

Sallan kohtaaminen täällä oli yllättänyt Joonaksen. Hänellä oli hämärä mielikuva siitä, että Anttoni olisi saattanut mainita Sallan hankkeista, mutta silloin he olivat tainneet olla yhdessä viihteellä, ja asia oli mennyt ohi korvien. Joonas oli nähnyt Sallan näköisen naisen kadun toisella puolella, ja vaikka hänen olisi pitänyt kiirehtiä koululle, hän ei voinut olla seuraamatta tätä. Hänen oli ollut pakko varmistaa, oliko nähnyt oikein. Onneksi hän oli kerrankin kuunnellut vaistoaan.

Joonas terästäytyi. Ovista purkautui ryhmä naisia. Oikein, Salla oli yksi heistä. Nainen etsi tummansinisen Golfin ja suunnisti sitä kohti ripein askelin. Häntä jännitti suloisesti. Hyvänen aika, hänhän oli ihastunut! Tältä hänestä oli tuntunut viimeksi Merjan tupaantuliaisissa. Silloinkin kohde oli ollut Joonas. Mikael oli vielä siihen aikaan niin vahvasti mukana kuvioissa, että hän ei ollut tajunnut olevansa oikeasti ihastunut. Tuntui ihmeelliseltä saada kokea uudestaan jotain näin kiehtovaa. Salla henkäisi syvään ennen kuin avasi auton oven. Siinä istui Joonas. Mies, erilainen kuin Mikael. Hyvällä tavalla erilainen.

Joonas kulki Sallan perässä portaat ylös. Eteisessä hän tahtoi auttaa takin Sallan yltä. Hän järjesti kenkänsä Sallan kenkien viereen ja tuppasi reppunsa puhelinpöydän alle. Salla pujahti vessaan, ja sillä välin Joonas ehti etsiä kaapista kaksi lasia. Niihin hän kaatoi puoliksi pullon makeaa omenasiideriä, jonka oli käväissyt ostamassa ennen kuin Sallan koulupäivä oli päättynyt.

Hän tassutteli lasien kanssa pienen sohvan eteen, kutsui katseellaan Sallan viereensä. Hänen mielestään tätä yhteensattumaa oli syytä ihan pikkuisen juhlistaa. Salla oli samaa mieltä. He istuutuivat sohvalle, ja puhetulva yllätti molemmat. Parin vuoden kokemukset, ensin mukavat, sitten vähitellen vakavammat soljuivat toisen tietoon. Kun Joonas kysyi hirvikolarista, josta oli ohimennen kuullut, Salla vavahti.

”Sen pahempaa mulle ei ole sattunut, se sotki mun kaikki suunnitelmat. Siitä mä en olis halunnu puhua, mutta menköön nyt sekin sitte samalla”, hän puuskahti.

Koko tarina piirtyi elävänä Joonaksen mieleen. Tätä hän ei ollut Sallasta tiennyt. Naisen suhde Mikaeliin oli tähän saakka pysynyt täysin salassa. Joonas näytti perin vakavalta, kun Salla päätti kertomuksensa vuoden takaiseen tapahtumaan setänsä kotona.

”Nyt kuulit ihan kaiken. Tätä en ole kellekään kertonut. Merja tietää kaiken muun paitti ton viimetalvisen. Sä tiedät nyt enemmän kuin se. En ole mikään kiltti tyttö, kaukana siitä. Mua ei haluttanu kertoo tätä, mutta kun kysyit siitä kolarista...”

Joonas vaiensi Sallan selittelyn.

”Ei mua haittaa mitä sä olet tehnyt. Mä toivon vaan, että sä oot toipunut tosta. Se vei varmaan tosi kauan. Vieläkö sä kaipaat?”

Siihen Salla ei osannut vastata. Hän ei yleensä enää ajatellut asiaa, koska sille ei voinut mitään. Tunteet Mikaelia kohtaan eivät koskaan olleet kuolleet, ja Marin mainitseminen sai hänet vihaiseksi. Mutta ei hän enää menetettyä suhdetta itkenyt. Sitä paitsi arjen ongelmat olisivat olleet niin suuret, että tuskin hän olisi kestänyt niitä. Suhde olisi todennäköisesti jo lopussa, jos se olisi toden teolla päässyt alkamaan. Niin suuri intohimo oli kuluttavaa, tuskin sitä olisi kumpikaan vuotta kauempaa jaksanut. Sitä paitsi Mikael ei olisi kuitenkaan koskaan ollut paikalla.

Joonaksen syli oli lämmin, välittävä, hänellä oli pehmeät huulet ja vaativa suu ja uteliaat sormet. Salla antautui miehen pehmoisen napakkaan käsittelyyn ja ihmetteli uudenlaista onnen tunnetta, joka hänet valtasi. Joonas oli omanlaisensa, vapaa, huomaavainen, luonteva. Ongelmattoman tuntuinen, luotettavan oloinen. Kaikkea sitä, mitä hän oli tuskaisesti Mikaelilta odottanut, kunhan he saisivat toisensa... Sen illan jälkeen Salla ei enää uskonut kaipaavansa mitään.