34. luku

Parin viikon kuluessa Joonas oli järjestänyt vähät tavaransa Sallan asuntoon ja sen kaappeihin. Nojatuoli, pari taulua, kitara, matkatelevisio, stereot ja halogeenijalkalamppu olivat ilmestyneet ovesta sinä viikonloppuna, kun Salla oli poikennut Tampereella. Tilanne tuntui molemmista luonnolliselta. Olivathan he tunteneet toisensa jo lähes kaksi vuotta. Kumpikin kaipasi kumppania, jonka kanssa jakaa arki ja juhla. Molemmat olivat pettyneet aikaisempiin suhteisiinsa, ja sen vuoksi he ajattelivat tuntevansa itsensä paremmin.

Joonas oli vuokrannut tammikuun alusta lähtien Raumalla sijaitsevan kolmionsa kalustettuna vanhalle luokkakaverilleen, koska Anttonikaan ei sanojensa mukaan tarvinnut ylimääräistä tukikohtaa. Äidin talo riitti, jos piti poiketa kotikaupungissa. Joonas oli suunnitellut vuokraavansa yksiön tai pienen kaksion Hämeenlinnasta, mutta asuntopulan vuoksi hän joutui edelleen asumaan koulun asuntolassa, jonka pienessä soluasunnossa oli peruskalustus: sänky, työpöytä ja tuoli. Senkin takia hän oli enemmän kuin innokas muuttamaan Sallan kanssa saman katon alle.

Salla huomasi usein ihmettelevänsä, miten mutkatonta Joonaksen kanssa oli elää. Riitoja ei syntynyt oikein mistään, ja vaikkei hän pitänyt sinihomejuuston hajusta jääkaapissa ja vaikka Joonasta ärsytti hänen tapansa tuulettaa kaikki vuodevaatteet torstai-iltapäivänä oli sää mikä tahansa, niihinkin tottui vähitellen. Joonakselle tuntui sopivan kaikki, mitä hän ehdotti, ja jotenkin Joonas osasi asettaa sanansa siten, että Salla myöntyi helposti myös hänelle entuudestaan outoihin tempauksiin kuten yllättäville bändikeikoille lähtemiseen tai purjeveneen oston suunnitteluun.

”Vietetään kesät Raumalla, siellä on meri”, haaveili Joonas ääneen.

”Kunhan ehdin käydä katsomassa Vollea Salmissa silloin tällöin”, huokasi Salla vastaukseksi.

Raveihin Joonasta ei olisi saanut lähtemään. Hän ei nähnyt mitään hohtoa siinä, että katseltiin muutaman hevosen juoksua kymmeneen otteeseen illan aikana ja yritettiin veikata, kuka tulee ensimmäisenä maaliin. Vakiota mies silti pelasi ja katseli televisiosta kaikki jalkapallopelit. Huvinsa kullakin, tuumasi Salla ja oli tavallaan tyytyväinen, ettei olisi kehdannut edelleenkään mennä käymään raveissa. Ei vielä. Hänet kuitenkin muistettaisiin yhä.

Laskiaisen tienoilla Salla kutsui ystäviään luokseen iltaa istumaan. Merja ja Anttoni, Joni ja Mia, Anne ja Tero sekä Sari olivat tulossa paikalle. Hanna ei päässyt lastensa mahataudin vuoksi, ja Miika oli sen illan ajamassa isänsä taksia. Yhteisestä sopimuksesta Salla ja Joonas olivat pitäneet suhteensa salaisuutena. He halusivat nähdä vieraiden ilmeet näiden huomatessa asioiden nykyisen laidan. Anttoni oli tiedustellut, tulisiko Joonas ja oliko Salla ylipäätään nähnyt hänen veljeään, johon Salla oli vastannut, ettei ollut ihan varmaa, pääsisikö tämä tulemaan.

Sari, Anne ja Tero tulivat junalla. He aikoivat palata yöksi Tampereelle. Sari oli käynyt Sallan luona syksyllä, ja osasi tien perille. Salla sattui vilkaisemaan ikkunasta pihaan juuri kun kolmikko saapui talon ulko-ovelle.

”Nyt tulee porukkaa”, hihkaisi Salla Joonakselle, joka touhusi keittiössä jauhelihapiirasta uuniin.

”Ne on ne junalla tulleet, kerranki se ei ollu myöhässä. Noni, kello on varttia vaille neljä. Vartin yli pitää ottaa piiras uunista, ettei se pala”, evästi Joonas. ”Mä vähän siivoon tätä tiskipöytää.”

Salla ei lakannut ihmettelemästä Joonasta. Hän ei ollut tottunut siihen, että miehet huomaisivat siivota jälkiään. Tai toisten jälkiä. Hän hymyili tyytyväisenä. Parempaa miestä ei olisi voinut sattua hänen polulleen. Aikamoista sattumaa, että hän oli joutunut Raumalle töihin. Kaikella tuntui olevan tarkoituksensa.

”Ai täällon Joonaski”, ilahtui Sari heti sisään päästyään.

”Joo, mä opiskelen täällä kans, ja olin joutilas autteleen. Ja velikin tulee tänne, sitäkin on kiva nähdä.”

Salla virnisti Joonakselle, niin etteivät muut huomanneet. Itse asiassa Joonas oli tehnyt melkein kaiken, sillä hänen itsensä oli ollut pakko kirjoittaa jälleen yksi pohtiva essee. Niitä tulvi jo korvista ulos. Sopi toivoa, että ne vähitellen olisi kaikki kirjoitettu.

Anne tahtoi tietää, ketä muita tulisi paikalle, ja samassa soi puhelin. Joni soitti autosta, että he saapuisivat puolen tunnin kuluttua. Heille oli sattunut matkalla jokin viivästys, mutta että ongelmia ei ollut. Taustalta kuului iloista naurua, Merja ja Anttoni taisivat olla Jonin ja Mian uuden farmari-Corollan kyydissä.

Salla päätti tarjota tervetuliaisdrinkit vasta, kun kaikki olisivat saapuneet, ja pyysi vieraita asettumaan taloksi. Tero tutki heti Sallan levyvalikoiman ja ihmetteli hieman, mistä sinne oli ilmestynyt saksalaista heavyä sekä laaja valikoima progressiivista rockia. Joonas pelasti tilanteen keksimällä, että levyt olivat häneltä lainassa. Anne puuttui keskusteluun huomauttamalla, että Teron olisi ehkä parasta valita jotakin kaikkiin uppoavaa musiikkia, eikä esimerkiksi kaikkein mahdottominta progea. Niinpä Tero valitsi Rushin ”Roll the Bones” –cd:n.

Ennen autokyytiläisten saapumista Salla viimeisteli salaatin. Joonas ja Tero olivat uppoutuneet keskusteluun musiikkimaailman hienoimmasta ilmiöstä eli sähkökitaroiden ja bassojen virtuoosimaisesta soittotaidosta. Kunnon heavy metalia saati trashia ei kuulemma pystynyt tekemään, elleivät sormet tanssineet soittimen kaulalla niin nopeasti, että niitä tuskin näki.

”Anttoni, velipoika, osaa soittaa kitaraa aika lähelle sitä mitä pitäis. Se soittaa muutamassa bändissä, joista pari keikkaileekin”, kuuli Salla Joonaksen kertovan.

”Harmi, ettei täällä ole skittaa, se olis voinu näyttää”, vastasi Tero.

Joonas oli vähällä lipsauttaa, että olihan hänelläkin kitara, mutta muisti samassa, ettei heidän itsensä ollut tarkoitus antaa minkäänlaisia vihjeitä. Kunhan Anttoni saapuisi paikalle, asia selviäisi kaikille melko nopeasti.

Sari ilmestyi keittiöön kysymään, olisiko hänestä apua jossakin. Salla totesi, että astioiden esiin ottamisen lisäksi kaikki muu oli valmista paitsi piiras, ja että sekin pitäisi tuota pikaa ottaa uunista. Sari katseli ympärilleen tutkivasti, seurasi tovin Sallan touhuja ja kysäisi kuin ohimennen, mistä Salla oli saanut päähänsä hankkia vihreäkankaisen nojatuolin, kun asunnossa kaikki muu oli sinisävyistä.

”Mä sain sen yheltä kaverilta vähän niinku sijotukseen, kun sille ei mahtunu”, keksi Salla. Sari näytti kuin ei olisi täysin uskonut, muttei kuitenkaan kysellyt enempää.

Ovikellon soidessa Joonas kiirehti keittiöön avaamaan kuohuviiniä. Heitä oli yhdeksän, joten pulloja piti avata saman tien kaksi. Salla puolestaan avasi oven. Anttoni tunki sisään ensimmäisenä. Hän kurkisti olohuoneeseen ennen kuin oli saanut edes takkia yltään ja huudahti oitis:

”Salla, mitä hemmettiä Joonaksen nojatuoli tekee sun kämpässä?”

Salla purskahti iloiseen nauruun. Hän vilkaisi merkitsevästi Saria, joka oli ollut huomaavinaan jotakin olevan tekeillä.

”Se muutti tänne, ja Joonas sen mukana”, hihitti Salla.

”Mä aavistin”, virnisti Sari.

”Mitä sä sanoit?” kysyi Merja ja rutisti saman tien Sallaa. ”Lievä yllätys, vähänkö oon sun puolesta ilonen!”

”Ei voi olla”, hämmästyi Tero. ”Siis nää levytkin...”

”Saakelin pikkusisko, meille et ole kertonu mitään! Selkääs sietäsit saada”, kuului Jonin kiusoitteleva kommentti. Anttoni ei osannut kuin nauraa.

”Ihan totta, millon se tänne... Ei kukaan pysty oleen sanomatta... Asuukse oikeesti...”

Joonas purjehti keittiön ovelle tarjottimen kanssa.

”Saisko herrasväelle olla vähän kuohuvaista?”

Salla pyysi Joonasta odottamaan sen verran, että hämmästyksen sekoittamat vieraat saisivat ulkovaatteet yltään.

”Siirtykää vähän että mä saan tän oven kii, rappu kaikuu aika lailla”, toimitti Mia.

Oven suljettuaan Mia ojensi Sallalle suuren laatikollisen tuoreita laskiaispullia mainiten, että niitä ei ollut tahtonut löytyä mistään, ja että heidän myöhästymisensä johtui niistä.

”Ja Joonas, mä ottasin alkoholitonta kun oon kuski.”

”Mitä väliä sillä on kun me mennään vasta huomenna takas?” ihmetteli Anttoni.

Joni vilkaisi vaimoaan ilkikurisesti hymyillen.

”No kun kerran on alotettu nää paljastukset, niin mä voin kertoo että on sillä toinenki syy, ja se syntyy keskikesällä.”

Mia punehtui, vaikka vauvauutisen kertomisesta oli sovittu jo kotona. Jonin ja Sallan vanhemmat olivat kuulleet asiasta jo aamupäivällä heidän poiketessaan hakemaan paria patjaa yöpymistä varten.

He kohottivat maljan Sallan ja Joonaksen uudelle suhteelle, Jonin ja Mian vauvauutiselle ja vielä laskiaiselle. Joonas veisteli, ettei tästä enää puuttunut kuin hääuutinen, jolloin Merja vetäisi juomaa henkitorveen ja alkoi yskiä vedet silmistä vuotaen. Hän nauroi ja yski yhtä aikaa. Anttoni takoi Merjaa selkään, ja kun tämä viimein pystyi taas hengittämään yskimättä, Joonas hihkaisi:

”Ei jumalauta. Anttoni, et säkään kaikkea ole kertonu. Kattokaa, niillä on sormukset!”

”Hehee, niin taitaa olla. Viikko sitte käytiin ostamassa ja ne kaiversi ne saman tien”, Anttoni selvitti.

”Ja mä en huomannu mitään”, päivitteli Anne, joka yleensä aina katsasti ensimmäisenä kaikkien vasemman nimettömän.

Niin kohotettiin malja vielä tuoreelle kihlaparille. Sallalla oli epätodellinen olo. Niin paljon oli tapahtunut, niin paljon uutta ja iloista. Tuntui siltä, että hänenkin tarinassaan oli alkanut uusi luku. Onnellisempi kuin tähän saakka. Hän toivoi sydämestään olevansa vihdoin oikealla tiellä.

Salla ja Merja istuivat keittiössä juttelemassa pitkään sen jälkeen kun muut olivat nukahtaneet, Tiensuun veljekset vierekkäin Sallan ja Joonaksen sänkyyn ja Joni ja Mia olohuoneen sohvasta loihditulle vuoteelle. Sallan ja Merjan oli määrä nukkua patjoilla, joista toinen oli olohuoneessa ja toinen makuuhuoneessa. Junalla saapuneet olivat ehtineet niukin naukin viimeiseen Tampereen kyytiin ja suunnitelleet jatkavansa juhlimista ensin ravintolavaunussa ja lopulta vielä Ilveksen yökerhossa.

”Aika jännää tää elämä”, Salla totesi kaataessaan fantaa laseihin.

”Joo, ei uskois ellei olis nähny. Aattele nyt, me seurustellaan veljesten kanssa, jotka on kotosin Raumalta. Ja sä tutustuit niihin sattumalta, kun se sun työkaveri sai sut vihdoin houkuteltua Hennan kans kylille.”

”Niin, ja sitte tää, että kaikki kertoo asioistaan yhtä aikaa. Tuli aika vinkee olo, kun ekaks me päätettiin ettei puhuta mitään vaan pidetään bileet ja katotaan, kuka huomaa ekana. Tietty Anttoni tajus kun se tuntee Joonaksen kamat, mutta kuitenkin. Ja sitte Jonte kerto niitten vauvasta, vähän hienoo, mulla meni kylmät väreet selässä. En mä sillä, mä en haluis lasta, en vielä enkä tiedä koska. Ainaki mä haluun opiskelut johonki malliin. Kun on näin vanhana lähteny kouluttautuun uusiks, ei paljon viittis viivästyttää. Mä oon kolmekymppinen ennenku saan täältä paperit! Mutta siis musta tulee täti, se tuntuu jotenki hauskalta. Mistä te sitte saitte päähänne mennä kihloihin?”

Merjaa nauratti. Hän ja Anttoni olivat olleet yhdessä ja eronneet varmaan seitsemän kertaa, mutta armeijasta päästyään Anttoni oli päättänyt muuttaa Tampereelle Merjan luokse, ja siitä lähtien heidän suhteensa oli jollakin tavalla tasaantunut. Anttoni näköjään tarvitsi yhden asuinpaikan ja kaikki omat tavaransa ympärilleen, ennen kuin pystyi rauhoittumaan. Olihan Joonaksen pikkuveli nuori sitoutumaan, mutta kun kerran molemmista ajatus oli tuntunut kaikin puolin hyvältä, he olivat edellisen viikon perjantaina kävelleet kultasepänliikkeeseen ja valinneet suhteensa näköiset villit, rosoiset sormukset.

Merja antoi sormuksen Sallan käteen tutkittavaksi. Siinä luki Anttonin nimi ja kihlautumispäivä. Salla pyöritteli esinettä sormissaan. Näkisikö hän koskaan sitä päivää, että omassa nimettömässä kiiltelisi sormus? Vieläkään, vaikka Joonas oli asettunut hänen luokseen asumaan, hän ei pystynyt täysin uskomaan, että hän jonakin päivänä voisi olla niin varma tunteistaan, että uskaltaisi lupautua toiselle. Edes kuvaannollisesti. Salla ei ollut varma siitäkään, halusiko yleensä ostaa kihlat tai mennä naimisiin vain sen takia, että niin oli tapana tehdä. Vahva tunneside oli monin verroin tärkeämpi kuin mikään ulkoinen merkki sitoutumisesta.

Merja huomasi, ettei ollut vielä kuullut, miten Joonas oli päätynyt Sallan luo asumaan. Salla innostui kertomaan, ja Merja sai jälleen ihmetellä, miten pienistä asioista elämän suuret tapahtumat saattoivat kehittyä. Samantekevää, oliko vain sattumaa vai onnellinen kohtalon oikku, että naiset olivat päättäneet mennä ulos lounaalle ja että Joonas sattui olemaan juuri samalla hetkellä kadun toisella puolella ja vielä tullut vilkaisseeksi naisjoukkoa. Tai ylipäätään, että sekä Salla että Joonas olivat hakeutuneet opiskelemaan samalle paikkakunnalle ja viettäneet siellä puoli vuotta toisistaan tietämättä, ennen kuin jokin oli saanut heidät kohtaamaan.

”Jos mä olisin lähteny Jonen kelkkaan jo sun tupareissa, Mikael olis sotkenu ne kuviot aika varmasti. Ja Joonas ei olis kokenu sitä yhtä suhdetta, se olis yhtä karua mutta kasvattavaa kokemusta köyhempi. Näin sen kai sitte piti mennä”, huokasi Salla.

Merja nyökkäsi ja haukotteli leveästi. Häntä väsytti aika tavalla, sillä hän oli joutunut heräämään aamulla ennen kuutta viimeistelemään hieman keskeneräistä mainosjulistetta, joka piti lähettää eteenpäin heti maanantaiaamuna. Salla totesi kellon olevankin jo puoli neljä. Hän toivotti Merjalle hyvää yötä, nousi pöydästä tämän kanssa yhtä aikaa, venytteli, siisti keittiötä sen verran, että siellä voisi aamulla kuvitella nauttivansa aamiaista. Aamuksi oli jäänyt vielä yksi pullo Kultakavaljeeria. Se oli hyvä, he saisivat kuohuviiniaamiaisen.