35. luku

Hiihtolomalla Salla vei Joonaksen Salmiin tapaamaan setäänsä. Tapio oli juuri ajamassa Vollen kanssa ripeää lenkkiä, kun he kaartoivat pihaan. Salla selitti innoissaan, mitä kaikkea Volle oli uransa aikana saavuttanut. Joonas oli jo alkanut tottua siihen, että Sallaa kiinnosti raviurheilu ja hevoset, ja hän muisti kohteliaasti hämmästellä hevosen voittoja. Ehkäpä hänkin joskus tajuaisi, mitä hienoa hyvän hevosen omistamisessa, valmentamisessa ja hoitamisessa oli. Toki, täytyi myöntää, Tapion uutuuttaan hohtava kokonaan maksettu coupé-mallinen Mersu S 500 teki jonkinlaisen vaikutuksen. Sekin oli kuulemma ostettu voittorahoilla.

”No terve, nuaret, mää ajan tän Vollen talliin ni saatte kaffetta. Viittikkö Salla käyrä avaamasa ton tallin oven ni mää ajaa suhautan suaraan sisään”, toimitti Tapio.

Salla seurasi valjakkoa talliin. Hän veti Joonaksen mukaansa, ja tämä seurasi kiltisti perässä. Toden totta, mies ihmetteli, hevonen näytti ilahtuvan Sallan nähdessään. Salla rapsutteli ja taputteli Vollea, tarjosi pari sokeripalaa, sitten hän siirtyi Hellun karsinan luokse. Joonas katseli ovelta. Hän ei osannut suhtautua hevosiin luontevasti. Enemmänkin isot eläimet pelottivat häntä. Tottumuskysymys, oli Salla kuitannut tunteen.

Joonas tarkkaili Sallan olemusta. Nainen oli jollakin tavalla erilainen. Luonnollisempi ehkä, jotenkin levollisempi. Kuin olisi palannut kotiin. Joonas yritti ravistaa epämiellyttävän aavistuksen pois mielestään. Totta kai Salla näytti siltä, että oli kotona. Tapio oli sentään Sallan setä, ja täällä nainen oli sanonut viettäneensä päivän jos toisenkin.

Tapiosta Joonas piti heti ensi näkemältä. Lupsakka maalaismies, rento ja luonteva. Ja leipoi parempaa pullaa kuin mikään hänen maistamansa siihen mennessä. Tapion jutut olivat sitä paitsi aivan omaa luokkaansa. Heidän ajaessaan kohti Niemeä Joonas totesi, ettei ollut vähään aikaan nauranut niin paljon kuin sinä päivänä. Salla hymysi tyytyväisenä. Hän oli saanut esiteltyä tärkeän osan elämäänsä asuinkumppanilleen. Joonas piti saada ymmärtämään, että ilman jonkinlaista kosketusta hevosiin Salla olisi vaillinainen.

Seuraavan viikon Joonas huomasi tarkkailevansa Sallan käytöstä. Hän tunsi olonsa jollakin tavalla epämukavaksi, ja Salla huomasi sen. Perjantai-iltana heidän valmistautuessaan lähtemään junalla Tampereelle Pakkahuoneen klubille kuuntelemaan Anttonin Camembert-bändin helposti nieltävää progea Salla tuskastui Joonaksen huokailuihin ja sai kysyttyä, mikä miestä oikein vaivasi. Joonas väitti kaiken olevan kunnossa ja huokasi raskaasti sen sanottuaan. Salla kimmastui.

”Siis sä huokailet ja kattelet mua surullisin silmin, et naura millekään, oot poissaoleva ja ajatuksissas. Siis vaikka oot paikalla. Mikä nyt on? Mä en lähe ennen kun tää on selvitetty.”

Joonas huokasi jälleen ja mietti, miten kehtaisi sanoa ajatuksensa ääneen.

”Sä vaivaat mua”, hän tokaisi lopulta.

”Miten niin?” Salla alkoi kiehua.

”Se kun oltiin siä Salmissa...” Joonas sai viimein koottua itsensä. ”Sä olit ihan erilainen niitten hevosten kans. Ihan kuin sä kuuluisit sinne, ja täällä susta on paikalla vaan kuori. Siis tältä musta tuntuu, älä ny enempää suutu, ei tää tän kummempaa ole. Mä vaan tulin siitä surulliseks, kun en voi osallistua siihen hevoshommaan. Mä pelkään niitä enkä ikinä opi oleen niitten kans. Mun elämään kuuluu musiikki, jalkapallo ja veneet. Ja sä.”

Salla oli sanaton. Näin heille oli käynyt pari kertaa aikaisemminkin. Jokin asia oli häirinnyt Joonasta, ja kun Salla oli viimein hermostunut toisen alakuloon, hän oli suutahtanut ja saanut Joonaksen puhumaan. Tämän jälkeen he halaisivat, sopisivat asian ja se unohtuisi. Tavallaan se tuntui hyvältäkin, turvalliselta. Oli rauhoittavaa tietää, että Joonaksen mieli toimi tällä tavalla.

”Joonas, mä tunnen eläväni siellä tallissa. Se on totta. Mutta se ei ole mun koko elämäni, eikä siitä semmosta tu. Mun vaan täytyy aika ajoin päästä sinne, ei edes määräajoin vaan joskus. Ehkä kesäsin olis kiva voida olla vaikka viikko siellä, mutta en mä sua sinne pakota mukaan. Oikeesti, mun on sun kanssa hyvä olla. Sä tajuut kun sulle selittää.”

Kuten Salla oli aavistanut, Joonaksen olo parani huomattavasti.

”Mulle vaan tuli semmonen olo, että sä et oikeesti viihdy muualla kun siellä. Nyt mä varmaan osaan paremmin suhtautua”, huoahti Joonas ja pyysi Sallan luokseen levittämällä kätensä. Salla riensi syleilyyn, joka vei heidät makuuhuoneen kautta suihkuun.

He ehtivät kahdeksan junaan. Vajaan tunnin matka Tampereelle taittui ravintolavaunussa, jossa Salla ehti kumota pari siideriä, Joonas joi lonkeroa. Aamulehden toiseksi viimeisellä aukeamalla oli huomiota herättävä Pakkahuoneen mainos, jossa suitsutettiin Anttonin bändiä. Joonas luki ääneen:

”Suomen tämän hetken parasta progea tänään Klubilla, lavalla Camembert. Liput 45 mk. Meille on muuten ovella vipit, Anttoni hommas ne.”

”Niin tietenki, meillähän on jotain epämääräsiä suhteita bändiin”, kikatti Salla.

Juna saapui asemalle, jossa Merja jo odotti heitä. Hyytävä tuuli sai heidät juoksemaan portaat alas ja lämpimän asematunnelin kautta suoraan Klubille. Merja kiinnitti Sallan ja Joonaksen huomion keikan mainokseen. Se oli hänen laatimansa.

”Niin tietenki, kas kun ei tullu mieleen”, nauroi Salla. ”Lehdestä jo katteltiin, että onpa tehokas ja tyylikäs huomionkiinnittäjä.”

Baaritiskillä oli vielä varsin väljää, sillä lämmittelybändinkin oli määrä aloittaa soittaminen vasta tunnin kuluttua. Joonas oli jo maksamassa ensimmäisiä juomia, kun Anttoni pölähti heidän luokseen, kiepautti Merjan syliinsä reippaaseen tapaansa ja huikkasi tarjoilijoille, että näille kolmelle piti tarjota bändin piikkiin koko ilta. Asia oli sillä selvä, heidän oli vain muistettava mainita tilatessaan sana ”homejuusto”.

Anttoni herätti kommentillaan ansaittua huomiota muiden baaritiskin lähellä olevien keskuudessa. Loppuillan erityisesti Merja, mutta myös Salla ja Joonas näkivät ylen ystävällisiä hymyjä näiden ihmisten kasvoilla.

”Hassu juttu”, mietti Salla ääneen, ”en mä tajunnu että noitten homejuustobändillä olis näinkin paljon innokasta yleisöö.”

Merja tiesi kertoa, että Camembert julkaisisi pian toisen levynsä ja että siitä oli levy-yhtiön mukaan ennakkotilauksia jo toista tuhatta. Pojat olivat koemielessä esittäneet viime aikoina keikoillaan myös uutta materiaalia. Se oli tyyliltään enemmänkin progressiivisesta rockista vaikutteita saanutta perusrockia, joka helpomman kuunneltavuutensa takia todennäköisesti myös myisi paremmin. Merja oli huvikseen heittänyt kerran bändin poikien läsnä ollessa, että jos porukka alkaisi menestyä, hän voisi ryhtyä heidän managerikseen. Anttoni oli sanonut muiden ottaneen Merjan sanat tosissaan.

”Niin että jos ne menestyy, musta voi tulla keikkojen järjestelijä ja palkkioiden ja sopimusten säätäjä”, Merja virnisti huomattavan tyytyväisen näköisenä. ”Kaikkeen sitä voi joutua kun möläyttelee mitä sattuu. Että tuleva homejuuston manageri tässä, hauska tutustua.”

Salla nauroi ja katsahti samalla Joonakseen. Mies näytti mietteliäältä.

”Pidä Merja ton Anttonin jalat maan pinnalla”, Joonas totesi äkkiä. ”Se voi yhtäkkiä kohota viiteen metriin, ja sieltä on kivilattialle aika karua pudota. Meidän isä meni sillä tavalla. Viina vei. Muusikko sekin oli ja vitun hyvä vielä.”

Merja vakavoitui ja kertoi, että aiheesta oli puhuttu paljonkin. Anttoni oli tavallaan pyytänyt Merjalta samaa.

”Sitte ollaan hyvillä vesillä”, huojentui Joonas ja jätti mainitsematta, että nuorempana veli ei olisi välttämättä tajunnut.

”Haetaas lisää juotavaa, ne alottaa kohta”, huomautti Salla. ”Oo kulta huoleti, Merja on tiukka täti. Se on varmaan parasta mitä Antsulle on tapahtunu.”

Joonas veti Sallan tiukasti itseään vasten ja suuteli pitkään kiitokseksi. Hänellä oli ihana tyttöystävä, upea nainen. Ja niin tuntui veljelläkin olevan. He molemmat tarvitsivat vahvan naisen, toisenlaisen kuin äitinsä, joka oli kovin herttainen, vaan isälle ei riittävän napakka. Heillä oli onneksi toisin.