37. luku

Joonas olisi tahtonut järjestää kihlajaisjuhlat jo ennen kesää. Kesäkuun alku sopi kuitenkin sekä Sallan opiskelun että hänen työnsä puolesta paremmin, ja sääkin saattaisi olla ulkoilmajuhlimista ajatellen sopivampi. Joonas olisi halunnut ostaa sormukset saman tien ja pujottaa ne paikalleen, mutta toisaalta olisi hienoa yllättää ystävät paljastamalla juhlan aihe vasta paikan päällä.

Lopulta yllätysidea vei voiton, ja niin kihlasormuksiin kaiverrettiin 7.6.1997, joka sattui olemaan lauantai. Joonaksen äiti suostui mielihyvin antamaan kotinsa käyttöön nuorten kesänaloitusjuhlia varten, kuten Merja niitä kutsui, tarjoutui jopa auttamaan järjestelyissä, mikäli hänen apunsa kelpaisi. Kuullessaan, että Merjan vanhemmatkin kutsuttaisiin juhlien alkupuolelle kahville muiden lähisukulaisten kanssa, hän suorastaan innostui. Hän oli tavannut Merjan vanhemmat pari kertaa ja viihtynyt erinomaisesti heidän seurassaan.

Kahvihetki tulisi olemaan kello viisitoista, säästä riippuen joko puutarhassa pitkän kumipuisen pöydän ääressä tai sisällä valoisassa ruokasalissa. Sen jälkeen olisi vapaata oleskelua ja vimmattua järjestelemistä, kunnes illaksi kutsuttavat vieraat saapuisivat noin kello 19. Kun Anttoni kuuli juhlista, hän pyysi saada kutsua Camembertin pojat mukaan, ja he saivat luvan jopa soittaa.

Vieraita ei kutsuttu paljon, vaikka tilaa olisi ollut. Salla ja Joonas olivat molemmat sitä mieltä, että raja kannatti vetää siihen joukkoon, joiden juhlimistavat olivat jotakuinkin tiedossa, siten varmistettaisiin kaikkien viihtyminen. Se etu juhlien järjestämisestä isossa talossa oli, että kaikki saattoivat halutessaan yöpyä, jos eivät päärakennuksessa, niin ainakin vanhassa luhtiaitassa, joka oli entistetty alkuperäiseen 1780-luvun asuunsa. Sinne mahtui helposti kymmenen ihmistä nukkumaan.

Kesken järjestelyjen Sallaa alkoi epäilyttää, mahtoivatko he olla puuhaamassa liian suureellisia kutsuja pelkkien kihlojen vuoksi, mutta Joonas vakuutti, että ihmiset tulivat juhlimaan kesän alkamista, ja että olihan heillä ennenkin ollut tapana järjestää vastaavanlaisia bileitä, vaikkei aivan näin suuressa mittakaavassa. Niihin oli kuitenkin totuttu.

Kesäkuun alun tietämissä Sallaa alkoi ahdistaa. Hän ei ensin käsittänyt, miksi oli niin kiukkuinen, tiuski ja hätäili, tuskastui pikkuasioista ja oli varma, että juhlat menisivät piloille. Joonas kesti Sallan kiukuttelun, lohdutti, että syy oli varmasti sama kuin hänen äidillään. Tuntui pelottavalta olla itse juhlien keskipisteenä. Järjestäminen vielä meni, mutta olla samaan aikaan juhlinnan kohde saattoi tuntua ahdistavalta. Salla tyytyi Joonaksen selitykseen ja sieti sen jälkeen kummaa oloa jonkin verran paremmin. Kokonaan se ei silti kadonnut.

Juhlapäivä koitti. Satoi vettä kuin aisaa. Puolille päivin näytti siltä, että kaiken piti pakon sanelemana tapahtua sisällä. Se ei sinänsä haitannut, mutta tuntui harmilliselta joutua jättämään kaunis puutarha käyttämättä. Viisi yli kaksitoista pilvipeite äkkiä repesi, ja koko loppupäivän aurinko paistoi harvinaisen lämpimästi liki pilvettömältä taivaalta. Sallaa jännitti ja hermostutti, hän hiihteli talossa edestakaisin, siirteli esineitä, pyörähti auttamaan tulleiden Merjan pikkusiskojen Jaanan ja Riinan luona keittiössä tavan takaa katsomassa, että kaikki sujui.

Kahville oli kutsuttu Sallan vanhemmat, Joni ja Mia sekä pikku Väinö ja tietenkin Anttoni ja Merja. Pöytä oli katettu tuoksuvien, vaaleanviolettien sireenipensaiden keskelle, joiden lomasta väikkyi meri. Jaana ja Riina sipsuttelivat pöydän ympärillä kuin pitopalvelutarjoilijat ikään, kaatoivat kahvia, teetä ja mehua ja huolehtivat, että kaikkea oli riittävästi.

Jo ensimmäisen kupillisen aikana Joonas kilisytti kahvikuppiaan ja nousi seisomaan. Tämä olisi juhlan virallinen osuus, josta Salla ei olisi niin kovin perustanut. Joonas osasi tarvittaessa olla ärsyttävän virallinen.

”Tervetuloa kesän aloittajaisjuhlaan tänne meidän lapsuudenkotiimme. Saimme upean sään, merikin kimmeltää kutsuvana. Mukava nähdä teitä täällä kerrankin kaikkia yhtä aikaa. Minulla on ilo saada kiittää rakasta äitiäni...”

Onneksi kaikki tunsivat Joonaksen, silti hänen ei olisi tarvinnut pitää noin livertelevää puhetta. Sallaa jännitti vietävästi, ja jotenkin hänen olonsa oli epämukava. Juhlimisen kohde... Niin Joonas oli selittänyt. Jos hän joskus aikoi naimisiin, tämä piti kestää. Vaikka hammasta purren.

”...mutta jotta juhla olisi täydellinen, siinä pitää olla jokin yllätys. Tällä kertaa yllätys piilee tässä rasiassa”, virnisti Joonas kaivaen samalla sormusrasian taskustaan, ”me Sallan kanssa päätimme mennä tänään kihloihin tässä kesken kahvihetken. Salla, ojennapa kätesi.”

Salla nousi seisomaan. Hän ei uskaltanut katsoa äitiään, hän tiesi tämän itkevän silmiä päästään jo nyt. Kauheaa, mitä ihmettä häissä tulisikaan tapahtumaan? Sormukset solahtivat nimettömiin, oli suukon aika. Kahvipöydässä istuvat onnittelivat, hämmästelivät ja ihastelivat, ja Sallan isä tokaisi, että oli aika ovela veto kutsua väki kylään muuten vaan, eipä tullut rumia vaaseja lahjaksi. Silloin Salla rentoutui hieman. Isä osasi aina lohkaista jotakin hänen huumorintajuunsa sopivaa.

Merja katseli tietäväisen näköisenä tuoretta kihlaparia. Hän oli arvannut juhlan aiheen heti, kun tilaisuudesta oli alettu puhua. Hän pyysikin puheenvuoroa ja nousi seisomaan.

”En puhu pitkään, mutta sitäkin tehokkaammin. Salla ja Joonas, minua ette huijanneet. Sen vuoksi, täysin omavaltaisesti, hankin teille lahjan. Vastoin tahtoanne, otaksun. Siihen ovat osallistuneet kaikki tämän pöydän ääressä istuvat. Tässä, olkaa hyvät. Tämän esineen käytön jakaminen panee teidän suhteenne testiin.”

Merja veti pöydän alta esiin uusimman nokialaisen GSM-puhelimen.

”Te kun reissaatte Tampereen, Rauman ja Hämeenlinnan väliä, on ihan kiva saada toisensa kiinni. Tällä Nokian kolmeykskympillä voi soittaa heti, täällä pitäis olla kenttääkin. Kokeillaanpa. Anttoni.”

Anttoni kaivoi taskustaan samanlaisen kojeen ja soitti lahjapuhelimeen. Puhelu yhdistyi, ja Merja työnsi luurin Sallan ja Joonaksen eteen. Salla nappasi sen ja vastasi:

”Onpa tää pieni ja kevyt! Kiitos, Merja, sua en ole ennenkään pystynyt huijaamaan. Kiitos teille kaikille. Ja nyt jos saan pyytää, jatketaan kahvia.”

Salla istahti huoahtaen. Pahin oli ohi, nyt alkoi jo vähän helpottaa.

”Ai niin, yks pyyntö vielä”, toimitti Joonas, ”älkää kertoko muille. Annetaan niitten ite huomata.”

Kaverit olivat iloisesti yllättyneitä huomatessaan Sallan ja Joonaksen sormukset. Sari sanoi odottaneensa jotakin vastaavaa jo pitkään, Anne taas hämmästeli, miten ei heti alkuun tullut huomanneeksi mitään, kun yleensä hän aina katsoi heti kaikkien nimettömät.

”Ton oon ennenki kuullu”, kiusasi Anttoni. ”Sä et huomaa mitään kun on kyse meistä Tiensuun pojista, meitä sä katot aina vaan syvälle silmiin ja huumaannut.”

Jaana ja Riinakin pääsivät keittiöpuuhista, ja he heiluivat rentoina muiden mukana. Bändin pojat päättivät pystyttää soittovehkeet salin nurkkaan, ja jonkin ajan kuluttua Anttoni kuulutti mikrofoniin, että ilta alkaisi perinteisillä humppatansseilla. Kuulutus aiheutti hämmästyneen kohahduksen vieraiden joukossa, minkä johdosta Anttoni jatkoi:

”Kaikki joutuu joskus soittaan tanssilavoilla, vähintään tuuraan kaverin kaveria jossain Arja Korisevan tai muun vastaavan bändissä. Me osataan mitä vaan, sen tuutte tänä iltana kuulemaan. Ja volyymi pidetään sisätiloihin sopivana.”

Niin Camembert soitti valsseja, humppaa ja jenkkaa, iskelmiä, ikivihreitä ja Suomi-popin suosikkeja Mambasta Eppuihin, Elviksen ja Smokien kappaleita, Bryan Adamsin ja Bruce Springsteenin sävellyksiä. Ja tietenkin Marillionia, Rushia ja tanakan setin omia kappaleitaan. Ja ihmiset tanssivat niin että vettä kului enemmän kuin boolia.

Ilta oli ihmeen tyyni, ja meren rannalla oli ajoittain jopa ruuhkaa. Salla kulki rannassa monen vieraan kanssa, esitteli sormustaan, joka herätti ansaittua ihastusta, kertoi kesäsuunnitelmistaan, jotka eivät poikenneet edellisten kesien ohjelmasta juurikaan. Hyvin myöhään, yksin merta katsellessaan hän mietiskeli elämäänsä, sitä, mitä lähivuosina tulisi tapahtumaan. Hänen koulunsa kestäisi vielä pari vuotta, sen jälkeen alkaisi vimmattu työnhaku. Siinä olivat hänen elämänsä päälinjat, tulevaisuus oli selvä. Jossain vaiheessa avioon, ehkä jopa lapsia, ja jos Joonaksen saisi suostumaan, ehkä hevonen tai pari.

Salla huokasi huomaamattaan. Tämä oli hänen osansa. Tasainen, sovinnainen, mukava. Ei huolia, ei ongelmia. Toki niitä kertyisi matkan varrella, mutta lähtökohta oli hyvä. Sen hevosen hän kuitenkin halusi. Se täyttäisi tyhjän kohdan hänen sisällään, sen, josta hän oli kevään aikana vähitellen tullut tietoiseksi. Se oli olemassa, se ilmoitteli itsestään aina välillä. Nyt se tuntui taas, kun hän oli yksin meren kanssa. Tällä kertaa se melkein teki kipeää.