39. luku

Volle antoi valjastaa itsensä temppuilematta kuten tavallisesti. Yhdeksänvuotias ori kilpaili yhä, setä oli vasta kesällä alkanut miettiä sille päätoimista siitosoriin uraa. Se oli tuloksellisesti astunut lähitilalla asuvan tamman keväällä, pikkutamma kun oli loukkaantunut kevätjäillä sen verran, ettei kilpailu-uraa kannattanut aloittaa.

Tottuneesti Salla kiinnitti kärryt paikalleen, talutti valjakon ulos ja kiipesi kyytiin. Hän pujautti ohjien päät takapuolensa alle ja ohjasi Vollen hyväkuntoiselle radalle. Setä oli ojittanut ja muutenkin pohjustanut harjoitusradan uudestaan pari vuotta aikaisemmin, ja kosteasta ja kuraisesta syksystä huolimatta rata tuntui hyvältä. Salla vilkuili hevosen jalkoja, askellus oli hyvä. Hän lisäsi vauhtia. Tänään olisi kevyen mutta pitkän kestävyyslenkin vuoro, huomenna voisi tehdä intervalleja, keskiviikkona tarhaa, torstaina hiitille Teivoon. Tarhapäivinäkin piti kyllä huolehtia juoksutuksesta. Ratsastusretki lähiympäristöön saattaisi tehdä hyvää. Ja sama ohjelma Hellun kanssa, ettei menisi sekaisin.

Toivottavasti Tapio toipuisi pikaisesti siihen kuntoon, että pystyisi antamaan ohjeita, vaikka kirjoittamaan valmennusohjeet paperille ja ravintolisät ja rehuannostukset, ettei vain tulisi töpättyä, mietti Salla ajaessaan ensimmäistä kierrosta kilometrin mittaisella radalla. Toisella kierroksella hän huomasi, miten kaunis päivä tästä maanantaista olikaan tulossa, valopilkku keskelle sateista syksyä, ja kolmatta kierrosta aloitellessaan Salla tajusi nauttivansa ajamisesta, hevosen tuoksusta, luonnosta. Kymmenen kierroksen jälkeen Salla ajoi talliin, seurasi Vollea hetken nähdäkseen, pitikö eläin viedä suihkuun vai ei.

Vollen hoidettuaan hän valjasti Hellun. Siinä olikin tekemistä, ettei saanut kavion kuvaa kylkeensä. Hellu ei lainkaan pitänyt valjastamisesta, vaikka täydessä tällingissä se tuntui taas rauhoittuvan. Lenkin tehtyään Salla huolehti hevosille vettä ja heinää ja mietti, että pilttuutkin piti varmaan puhdistaa vielä ennen iltaa. Otukset vain tarhaan ja talikko käteen.

Kuuden aikaan illalla Salla oli aivan lopussa. Hän oli yrittänyt muistella, mitä kaikkea maanantaipäivisin oli tapana tehdä, ja varmuuden vuoksi hoitanut myös askareita, joita ei tarkemmin ajatellen olisi tarvinnut. Hänellä oli suunnaton nälkä, joten hän suunnisti keittiöön tutkimaan sedän komeroita. Jääkaapista löytyi selvästi itse tehtyä silakkalaatikkoa. Salla inhosi silakkalaatikkoa, mutta koska hän ei ollut syönyt koko päivänä aamiaisen jälkeen mitään ja oli nääntyä nälkään, suuri annos upposi hänen vatsaansa nopeasti. Salla hämmästyi huomatessaan, että laatikko itse asiassa oli maistunut mainiolta. Taisi johtua laittajasta.

Syötyään Salla päätti juoda vielä kahvit. Keittimen vieressä oli GSM-puhelin. Kas vain, hymähti Salla itsekseen, setä oli viimeinkin taipunut nykyajan kotkotuksiin. Salla otti banaaniksi kutsutun Nokian 8110-puhelimen käteensä, liu’utti kansiläpän auki ja huomasi, että Tapiolle oli yritetty soittaa. Kolme puhelua tullut. Salla tuijotti hetken, sitten hän tajusi, että hänen oli pakko katsoa, kuka oli soittanut. Eihän hän tiennyt, koska Tapio pääsisi edes pois teho-osastolta.

Ensimmäinen puhelu näytti tulleen jostakin lankanumerosta. Sitä ei ollut puhelimen muistissa, mutta se näytti tutulta. Aivan, sairaalan numero. Setä oli siis sen verran kunnossa, että oli saanut kerrottua oman numeronsa. Salla soitti siltä seisomalta takaisin, ja pitkän ajan kuluttua numero vastasi. Salla sai tietää, että Tapio oli iltapäivällä siirretty Nokialle, kriittinen vaihe oli ohitse. Setää saisi käydä katsomassa, ja hän viipyisi tarkkailussa ehkä viikon verran. Puhelun loputtua Salla laski luurin kädestään. Hän vapisi, ja helpotuksen kyyneleet valuivat poskille. Setä paranisi vielä kotikuntoon!

Salla päätti jäädä yöksi Salmiin. Hän oli tajunnut ajatella asiaa jo kotona, ja eteisessä lojunut sininen kassi oli tullut otettua mukaan. Äiti oli tuonut hänet ihmetellen, miten Salla pääsisi takaisin, johon tämä oli vastannut:

”Onhan Tapiolla auto. Kakskin, se paketti ja sitte se uus Mersu. Osaan mä automaattia ajaa, älä ny huolehdi.”

Kahvi oli jäänyt keittämättä, huomasi Salla. Hän päätti korjata tilanteen ja oli juuri saanut napsautettua keittimen päälle, kun Tapion matkapuhelin soi. Soittajan nimi oli outo, mutta Salla katsoi velvollisuudekseen vastata. Asia koski hevosten kengitystä, naapurin isäntä oli sopinut Tapion kanssa tiistai-illasta, mutta se ei kuulemma käynytkään. Salla selvitti tilanteen ja he sopivat kengityksen keskiviikkoaamuun. Naapuri pahoitteli tapahtunutta ja toivotti Sallalle hyviä vointeja.

Ennen kuin laski luurin takaisin pöydälle, Salla muisti, että puhelimeen oli tullut kaksi muutakin soittoa. Hän vilkaisi numeroita. Toinen oli ollut tämä samainen naapurin isäntä, toinen oli — kauhistus sentään — Mikael. Tämäkin vielä. Ensin kengitys, sitten Mikael. Mitä ihmettä hänen piti tehdä, soittaako vai antaa miehen soittaa uudestaan?

Samassa lankapuhelin soi. Yhtä puhumista, huokasi Salla itsekseen ja riensi vastaamaan.

”Ai, Joonas, moi”, hämmästyi Salla. Voi kamala, hän oli onnistunut unohtamaan oman miehensä kokonaan. Joonas oli pahoillaan, pyyteli anteeksi käytöstään, sanoi, että tapahtuma oli varmaan saanut hänen järkensä sumenemaan hetkeksi.

Salla rauhoitti miestä, hänen mielestään Joonaksen vihastuminen oli ollut ihan aiheellista. Sitä paitsi Sallasta tuntui, että moinen tulistuminen oli piristävää.

”Niin kai sitte”, Joonas myönsi. ”Mutta en mä oikeesti halua tommosia riitoja, niistä jää paha olo pitkäks aikaa. Salla, jää sinne just niin moneks päiväks tai viikoks kun sun tarvii, mä tuun sua sinne kattomaan viikonloppuna. Mitä sille Tapiolle kuuluu?”

Salla selosti sen, mitä tiesi. Hän sanoi myös päättäneensä käydä heti tiistaina Nokialla ainakin katsomassa setäänsä, ehkä jopa kysymässä neuvoja ja ohjeita.

”Katos kun ainaki se tarttee apua. Tästä lähin se ei saa itte tehä mitään raskaita töitä. Sen pitää saada joku joka käy hoitamassa hevoset ja pellot. Onneks syystyöt on tehty, helpompi on löytää hevosenhoitaja kun joku, joka hoitas kynnöt, kylvöt, niitot ja korjuut. Ja onneks Tapion tilalla on kaikki viimesen päälle kunnossa, se harjotusratakaan ei ole kurassa, aattele millanen syksy on ollut. Mä luulen että mun pitää hoitaa nää käytännön jutut. Ja siihen saakka kunnes saadaan joku hevosmies, mun on tehtävä se homma.”

Joonas oli sanaton. Tunsihan hän kihlattunsa, mutta tämän kaltaista päättäväisyyttä ja pyyteetöntä toimeen tarttumista hän ei olisi osannut odottaa. Ja kyse oli vielä raskaista ja likaisista töistä.

”Salla, mä arvostan sua todella. Anna anteeks se mitä sanoin eilen. Musta tuntuu kamalalta, että sanoin niin. Sä et ajatellu ittees ollenkaan, vaan sun setää. Siis vaikka mä sanoin että niitä hevosia. Tule kotiin sitten kun voit, mä pidän sun puolen sängystä lämpimänä.”

Joonas oli jälleen oma itsensä. Sallasta tuntui mukavalta laskea kuuloke ja mennä vihdoin juomaan kahvia. Kaapista löytyi pari pullaa, jotka hän söi. Samalla hän juuttui miettimään Joonaksen sanoja. Tälle, aivan päinvastoin kuin Sallalle, näytti jäävän paha olo riidoista. Totta kai riitely tuntui pahalta, mutta kun asia oli sovittu, tilalle ilmestyi raikas, helpottunut olo. Sallan mielestä riitely puhdisti ilmaa. Joonas ahdistui riitelystä, meni lukkoon pitkiksi ajoiksi. Ja Sallaa ahdisti, kun ei voinut riidellä tuoreesti, kun toinen oli heti pois tolaltaan. Salla havahtui. Häntä siis ahdisti, kun Joonaksen kanssa ei voinut riidellä niin, ettei tämä ahdistuisi. Kuulosti järjettömältä.

Tiskattuaan Salla päätti katsella tovin televisiota. Kakkoselta tuli jokin romanttinen komedia, jossa oltiin välillä taivaissa ja välillä maan raossa. Suuria, väkeviä tunteita, elämän makua tulvi ruudusta Sallan ulottuville. Kaikessa ylenpalttisuudessaan elokuva kosketti. Se kouraisi vatsanpohjasta, se sai Sallan kyyneleet vuotamaan.