Aamulla satoi,
peltikatto ropisi ja ränneistä roiskui vesi. Salla hoiti talon aamutoimet,
laittoi itsensä jonkinmoiseen kuntoon ja etsi auton avaimet käteensä. Viime
hetkellä hän muisti puhelimen. Se oli syytä ottaa mukaan, jos vaikka joku
soittaisi. Hän meni autotalliin, jossa Tapio piti hopeanhohtoista Mersuaan.
Kuljettajan istuinta piti säätää monella tavalla, ennen kuin ajoasento tuntui
hyvältä. P-vaihde silmään, peruutus tallista, ovet kiinni, N oli tuossa.
Vähän Sallaa
hirvitti lähteä liikenteeseen näin kalliilla autolla, jonka käyttämiseen
hänellä ei oikeastaan ollut edes lupaa. Mutta mieluummin hän Mersulla ajoi kuin
vanhalla suurella pakettiautolla. Ja olihan hän sentään menossa hoitamaan
Tapion asioita.
Tapio makasi
valjun näköisenä sairaalan sängyssä. Hän ilahtui veljentyttärensä nähdessään,
mutta varoi innostumasta. Salla istahti sängyn viereen tuolille ja tarttui
setäänsä kädestä. Ensin he eivät sanoneet mitään.
”Salla”,
kuului kohta hiljainen ääni, ”miten mun kullat voi siälä kotopualesa?”
Sallaa
nauratti. Setä piti huolen hevosistaan, vaikka oli itse ollut kuoleman
kielissä, eikä kunto edelleenkään ollut kehuttava. Salla kertoi, mitä oli
tehnyt ja kysyi samaan hengenvetoon, muistaisiko ja jaksaisiko setä kertoa
hänelle ohjeita muista päivistä.
”En mää ny
oikeen jaksa, mutta ota siältä piironkin laatikosta vihree vihko, siälä on
kaiki mitä sää tarvittet. Päiväohjelmat, rehut, eineet, kaiki oon sinne
kirjannu. Kenkitykset hoitaa Suurolan Make, sen piti tänään tulla.”
”Make soitti
eilen, että siirtyy huomiselle. Tapio, mä oon täällä ainaki siihen saakka kun
sä pääset kotiin, ja sittenki vielä jos tarttee. Ja joku kloppi otetaan tekeen
sulle töitä, sä et saa enää noita hommia tehdä. Ei me haluta että sä työhös
kuolet.”
Tapio hymyili
väsyneesti ja tokaisi:
”Kyl mar mää
mialuummin saappaat jalasa kualisin, mutta josse niino, ettei mua päästetä
rattaille, nii paree kai on ottaa apumiäs. Mikses sää Salla jäis, maksasin
sulle palkan ja kaikki? Ei vais, leikkiähän mää. Tiarustele vaikka Makelta, se
vois tiätää.”
Salla lupasi
aloittaa siitä. Hän oli jo aikeissa lähteä, ettei väsyttäisi Tapiota liikaa,
kun mies kuiskasi:
”Tuus tähän
viäree, mää kerron sulle. Sää tiärät ettei mulla oo lapsia. Sää oot mun lähin
ihminen, ja kun musta aika jättää, niin toi tila kaikkineen jää sulle. Mää jo
kesällä sorvasin testamentin. Se on samasa laatikosa ku valmennusohjelma.
Hualikko? Se olis semmone piäni kiitos sun mulle antamasta avusta.”
Sallan oli
istuttava autossa pitkään, ennen kuin uskalsi lähteä ajamaan takaisin Salmiin.
Setä oli pudottanut aikamoisen pommin. Toivasen kotitila hänelle? Mitä ihmettä
isä sanoisi? Ja Joni? Entä Joonas? Salla kauhistui. Joonas ei ikinä, ei koskaan
suostuisi muuttamaan maataloon. Ei ainakaan noin syrjään. Sallasta tuntui, että
hänen suurin unelmansa oli hänen edessään, lähes käden ulottuvilla, mutta ei
kuitenkaan. Onneksi setä oli toipumassa, ja toivottavasti hän eläisi vielä
pitkään. Sallalla olisi aikaa valmistaa Joonasta ajatukseen. Entä jos Joonas ei
suostuisi? Mitä hän sitten tekisi?
Samassa auton
etupenkillä lojuva puhelin alkoi piipata vimmatusti. Joku soitti. Salla poimi
luurin käteensä ja oli pudottaa sen. Peukalo ei ensin tahtonut osua
vastauspainikkeeseen, niin paljon hänen kätensä vapisivat.
”Toivasen
Tapion puhelin, Salla tässä.”
Linjan toiseen
päähän tuli hiljainen hetki.
”Niin Mikael
tässä”, kuului ällistynyt ääni. ”Mä oon Tapion pihassa, eikä täällä o ketään.
Mitä on tapahtunu?”
Sallan sydän
takoi, kädet hikosivat ja poskia kuumotti. Mikaelin ääni tunkeutui hänen
korvansa kautta vatsanpohjaan ja jäi sinne värisemään. Hän sai vaivoin äänensä
kuulostamaan normaalilta selvittäessään tilanteen lyhyesti.
”Aijai.
Kauheeta. Mun piti tänään ajaa lenkki molemmilla hevosilla. Pitääkös se nyt
siirtää, talli on lukossa ja en mä taas ehdi ennen ens tiistaita paitti
pimeellä, eikä se oikeen siellä korvessa käy...”
Kuin unessa
Salla pudotteli suustaan sanoja. Hän tuli kertoneeksi koko tarinan Joonaksen
suuttumista myöten, ennen kuin muisti, kenen kanssa oli puheissa. Jälleen
Mikael jäi sanattomaksi. Uskomaton nainen. Mari ei ikipäivänä olisi suostunut
moiseen, ei olisi tullut kuuloonkaan.
”Niin, mä oon
tulossa takas Salmiin nyt. Mua helpottaa, jos sä jäät ajamaan. Mun piti vaan
laittaa hevoset tarhaan tänään, paitsi että siinä Tapion vihkossa voi olla
jotain parempaa osviittaa. Keitänkö kahvit sulle vai mitä teillä on ollu tapana
tehdä kun oot käynyt hommissa?”
”Ajas ny tänne
ensin ihan rauhassa. Mä ootan täällä.”
Äkkiä Salla
muisti, että Tapio säilytti vara-avaimia talon kivijalassa olevassa pienessä
tuuletuskolossa. Mikael saisi hakea ne ja aloittaa hommat saman tien. Sitten
puhelu päättyi. Kauhistus, mikä tilanne. Salla yritti ajatella, että oli
nykyiseen elämäänsä tyytyväinen, hän oli kihloissa, Joonas oli hyvä mies, ja
että Mikael eli onnellisena perheensä kanssa Pirkkalassa ja että mitään ei
tapahtuisi. Ei edes hänen sisällään.
Mikael seisoi
Vollen kanssa pihamaalla Sallan kaartaessa pihaan. Salla nousi vikkelästi autosta
ja sulki oven. Mikael näytti samalta kuin aina ennenkin. Kiusallisen vetävältä,
salaperäiseltä, ryhdikkäältä. Näin etäältä ei erottanut silmien ilmettä, mutta
Salla tiesi, miltä ne näyttivät. Pohjattomilta, valmiina vangitsemaan.
Mikael
tuijotti Sallaa. Nainen oli muuttunut vain vähän, ja parempaan suuntaan.
Aikuisemmaksi, naisellisemmaksi. Ja silti entinen reippaus oli tallella, tai
tapahtuneesta päätellen sitä oli tullut roimasti lisää. Mikael taisteli itsensä
kanssa. Salla oli maininnut miehensä. Joonas tai joku semmoinen. Salla ei
sittenkään ollut enää sama kuin ennen. Tai ehkä kuitenkin. Perkele, suuttui
Mikael itselleen, nyt piti pysyä rentona ja käyttäytyä neutraalisti. Miten
ihmeessä hän pystyisi mokomaan?
Jälkeenpäin
Sallasta tuntui omituiselta, että mitään ei sittenkään ollut tapahtunut. He
olivat sopineet, että hevosten ohjelma jatkuisi sovitun mukaisena. Mikael
tulisi joka toinen tiistai Salmiin ajamaan lenkin, ja joka toisen viikon
torstaina olisi Teivon hiittien aika. Mikael kysyi, kuinka ne hoituisivat, ja
he sopivat, että ainakin alkuun Salla pakkaisi hevoset mukaansa kärryineen ja
ajaisi niiden kanssa Teivoon jo aamulla, ja Mikael tai sitten Kaitsu hoitaisi
rataosuuden.
Salla oli
viime hetkellä huomannut kysyä, kuka voisi käydä hoitamassa Tapion kullanmuruja
sitten, kun mies pääsisi sairaalasta kotiin. Salla ei kuitenkaan voisi jäädä
Salmiin, kouluun olisi palattava viimeistään kolmen viikon kuluttua. Mikael oli
pudistanut päätään. Hänelle ei ollut tullut ketään sopivaa mieleen. Mikaelin
mentyä Salla oli istahtanut keittiön pöydän ääreen ja unohtunut tuijottamaan
vanhoja kukallisia tapetteja. Hänen tunteensa, ajatuksensa ja elimistönsä
olivat perin sekaisin.
Tuntui hyvältä
nähdä Golfin valot pihassa, kun Joonas perjantai-iltana viimein saapui. Salla
juoksi ulos, hän halasi miestä lujasti. Vastuu ja väsymys itkettivät. Joonas
silitti, lohdutti, otti Sallaa kädestä ja vei hänet sisään. He istuivat kamarin
sohvalla vierekkäin, maistelivat siideriä, katselivat televisiota ja
juttelivat. Joonas oli viettänyt viikon tehden kovasti töitä. Hän oli
suunnitellut kahden kuukauden tunnit valmiiksi, jotta hänelle jäisi enemmän
aikaa olla Sallan kanssa, kunhan tämä palaisi kotiin.
Salla kertoi,
mitä kaikkea viikkoon oli mahtunut. Oli ollut ajamista, kengitystä, rehun
sekoittamista, Tapion luona käymistä, laskujen maksamista, puheluita, hevosten
hoidon järjestämistä. Kaksi tulevaa viikkoa Sallan piti vielä olla tilalla, sen
jälkeen joku naapurin tuntema nuori, tunnollinen tallityöntekijä voisi ruveta auttelemaan
Tapiota.
”Se on hyvä
tietää, mun on helpompi olla kun tiiän mitä tulee tapahtumaan. Osaan
asennoitua”, totesi Joonas silittäen Sallan hiuksia.
Rintaan
hiipivä tyhjyyden tunne yllätti Sallan, niin että hänen oli keskityttävä, ettei
vetäytynyt kauemmas. Mistä se oikein ilmestyi?
Salla ei
tiennyt, että Joonas painiskeli samanlaisen tunteen kanssa. Vakuutteluistaan
huolimatta miestä kalvoi Sallan suunnaton into auttaa Tapiota nimenomaan
hevosasioissa. Joonas pelkäsi menettävänsä Sallan. Hän vaistosi tämän nauttivan
aidosti työstä, jota oli auttaakseen lähtenyt tekemään. Joonas huokasi syvään.
Salla havahtui heti kysymään, mikä häntä vaivasi. Joonas kohautti hartioitaan
ikään kuin ei olisi ymmärtänyt kysymyksen tarkoitusta.
”Ei voi olla
totta”, lipsahti Sallalta.
Joonaksen
asento muuttui varautuneeksi. Nyt ei olisi ollut riidan aika, mutta Salla
tapitti häntä tuiman näköisenä valmiina vaatimaan selitystä huokailulle. Hän
alkoi hermostua. Tuo nainen vaati häntä tilille yhden vaivaisen huokauksen
takia. Joonas kirosi mielessään, laski kymmeneen ja yritti kuulostaa
rauhalliselta.
”Mä en oikeen
tahdo kestää sitä, että sä, joka yleensä oot rauhallinen ja teet asioita
järkevästi, ilman sen suurempaa intohimoa, yhtäkkiä rynnistät tekemään lähes
kylmiltään hommaa, jota ainakaan mä en kuuna päivänä suostuis tekeen. Sun
silmissäs on kiihkee palo, kun sä puhut näistä hevosista ja tästä talosta ja
maista sen ympärillä. Sä oot yhtäkkiä kun eri ihminen, et se Salla, joka asuu
mun kanssa ja josta tulee opettaja. Ei perkele, niinhän sä sillon kerran
sanoit, että täällä sä tunnet eläväs. Etkö sä elä mun kanssa? Etkö sä halua
semmosta normaalia elämää, siis sitä mitä meille tulis kun säkin oot
valmistunu? Mua ahdistaa kun mä en tiedä, riudukko sä siellä vai et. Salla,
sano, onko tää sun unelmas tää tila?”
Salla kuunteli
hiljaa ja seurasi Joonaksen yltyvää kiukkua. Häntä kauhistutti ja mietitytti.
Joonas oli täysin oikeassa. Puuttui enää, että mies kertoisi oman unelmansa,
johon kaiketi kuuluisi älykäs ja sievä vaimo, joka ymmärtäisi jäädä kotiin
lasten kanssa, nauttisi juhlien keskipisteenä olemisesta, pitäisi avioliittoa
tavoiteltavana asiana. Eikä ollut niin innostunut hevosista, että olisi
vaatinut saada oman. Näin tuumailtuaan Salla sanoi:
”Joonas, mä en
tule koskaan olemaan sun unelmanaises. Jos sä haluat olla mun kanssa, sun
täytyy hyväksyä se, että hevoset on mulle tärkeitä. Siis todella tärkeitä.
Niitten hyvinvointi menee joskus kaiken muun edelle. Ja totta on, että mä en
elä, jos en saa olla hevosten kanssa tekemisissä. Enkä mä haluais mennä
naimisiin, mä inhoon juhlien keskipisteenä olemista, ja sitä paitsi se on ihan
turha instituutio. Mitä avioliitolla tekee, kun tunne on tärkein?”
Joonas katseli
hetken kamarin lautakattoa ja ajatteli, että oli niin väärässä paikassa kuin
saattoi olla. Hevostilalla keskellä korpea naisen kanssa, joka täysin yllättäen
oli ilmoittanut pitävänsä kaiken perustana olevia turvallisuutta tuovia,
elämään järjestyksen aikaan saavia instituutioita turhina. Ainakin avioliittoa.
”Sä et oo
tosissas, Salla”, aprikoi Joonas kylmän asiallisesti. ”Sä oot sekasin kun sun
setäs on saattanu sut tämmöseen pulaan kun sillä ei ole ketään muuta auttajaa.”
Nyt oli Sallan
vuoro katsella kattoa. Hänen kasvonsa punehtuivat vaarallisesti. Hänen
kääntyessään katsomaan Joonasta silmistä paistoi raivo. Salla huusi, että
Joonas ei todellakaan edes halunnut yrittää ymmärtää häntä, että tämä tila ja
hevoset tulisivat aina olemaan hänelle tärkeintä. Sen hän kuitenkin jätti
kertomatta, että Tapio oli testamentannut tilan irtaimistoineen ja eläimineen
yksin hänelle.
Joonas ei
sanonut enää mitään. Hän oli suunniltaan, mutta ymmärsi, että vastaaminen olisi
turhaa. Riita ei loppuisi siihen. Niinpä hän meni pesemään hampaitaan. Aamulla
hän lähtisi takaisin Hämeenlinnaan, pois täältä ahdistavasta
maalaisympäristöstä. Sitten hän soittaisi Taijalle. Hän halusi tietää, vieläkö
entinen tyttöystävä ajatteli asioista samalla tavalla kuin ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti