40. luku


Aamulla satoi, peltikatto ropisi ja ränneistä roiskui vesi. Salla hoiti talon aamutoimet, laittoi itsensä jonkinmoiseen kuntoon ja etsi auton avaimet käteensä. Viime hetkellä hän muisti puhelimen. Se oli syytä ottaa mukaan, jos vaikka joku soittaisi. Hän meni autotalliin, jossa Tapio piti hopeanhohtoista Mersuaan. Kuljettajan istuinta piti säätää monella tavalla, ennen kuin ajoasento tuntui hyvältä. P-vaihde silmään, peruutus tallista, ovet kiinni, N oli tuossa.
Vähän Sallaa hirvitti lähteä liikenteeseen näin kalliilla autolla, jonka käyttämiseen hänellä ei oikeastaan ollut edes lupaa. Mutta mieluummin hän Mersulla ajoi kuin vanhalla suurella pakettiautolla. Ja olihan hän sentään menossa hoitamaan Tapion asioita.
Tapio makasi valjun näköisenä sairaalan sängyssä. Hän ilahtui veljentyttärensä nähdessään, mutta varoi innostumasta. Salla istahti sängyn viereen tuolille ja tarttui setäänsä kädestä. Ensin he eivät sanoneet mitään.
”Salla”, kuului kohta hiljainen ääni, ”miten mun kullat voi siälä kotopualesa?”
Sallaa nauratti. Setä piti huolen hevosistaan, vaikka oli itse ollut kuoleman kielissä, eikä kunto edelleenkään ollut kehuttava. Salla kertoi, mitä oli tehnyt ja kysyi samaan hengenvetoon, muistaisiko ja jaksaisiko setä kertoa hänelle ohjeita muista päivistä.
”En mää ny oikeen jaksa, mutta ota siältä piironkin laatikosta vihree vihko, siälä on kaiki mitä sää tarvittet. Päiväohjelmat, rehut, eineet, kaiki oon sinne kirjannu. Kenkitykset hoitaa Suurolan Make, sen piti tänään tulla.”
”Make soitti eilen, että siirtyy huomiselle. Tapio, mä oon täällä ainaki siihen saakka kun sä pääset kotiin, ja sittenki vielä jos tarttee. Ja joku kloppi otetaan tekeen sulle töitä, sä et saa enää noita hommia tehdä. Ei me haluta että sä työhös kuolet.”
Tapio hymyili väsyneesti ja tokaisi:
”Kyl mar mää mialuummin saappaat jalasa kualisin, mutta josse niino, ettei mua päästetä rattaille, nii paree kai on ottaa apumiäs. Mikses sää Salla jäis, maksasin sulle palkan ja kaikki? Ei vais, leikkiähän mää. Tiarustele vaikka Makelta, se vois tiätää.”
Salla lupasi aloittaa siitä. Hän oli jo aikeissa lähteä, ettei väsyttäisi Tapiota liikaa, kun mies kuiskasi:
”Tuus tähän viäree, mää kerron sulle. Sää tiärät ettei mulla oo lapsia. Sää oot mun lähin ihminen, ja kun musta aika jättää, niin toi tila kaikkineen jää sulle. Mää jo kesällä sorvasin testamentin. Se on samasa laatikosa ku valmennusohjelma. Hualikko? Se olis semmone piäni kiitos sun mulle antamasta avusta.”
Sallan oli istuttava autossa pitkään, ennen kuin uskalsi lähteä ajamaan takaisin Salmiin. Setä oli pudottanut aikamoisen pommin. Toivasen kotitila hänelle? Mitä ihmettä isä sanoisi? Ja Joni? Entä Joonas? Salla kauhistui. Joonas ei ikinä, ei koskaan suostuisi muuttamaan maataloon. Ei ainakaan noin syrjään. Sallasta tuntui, että hänen suurin unelmansa oli hänen edessään, lähes käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan. Onneksi setä oli toipumassa, ja toivottavasti hän eläisi vielä pitkään. Sallalla olisi aikaa valmistaa Joonasta ajatukseen. Entä jos Joonas ei suostuisi? Mitä hän sitten tekisi?
Samassa auton etupenkillä lojuva puhelin alkoi piipata vimmatusti. Joku soitti. Salla poimi luurin käteensä ja oli pudottaa sen. Peukalo ei ensin tahtonut osua vastauspainikkeeseen, niin paljon hänen kätensä vapisivat.
”Toivasen Tapion puhelin, Salla tässä.”
Linjan toiseen päähän tuli hiljainen hetki.
”Niin Mikael tässä”, kuului ällistynyt ääni. ”Mä oon Tapion pihassa, eikä täällä o ketään. Mitä on tapahtunu?”
Sallan sydän takoi, kädet hikosivat ja poskia kuumotti. Mikaelin ääni tunkeutui hänen korvansa kautta vatsanpohjaan ja jäi sinne värisemään. Hän sai vaivoin äänensä kuulostamaan normaalilta selvittäessään tilanteen lyhyesti.
”Aijai. Kauheeta. Mun piti tänään ajaa lenkki molemmilla hevosilla. Pitääkös se nyt siirtää, talli on lukossa ja en mä taas ehdi ennen ens tiistaita paitti pimeellä, eikä se oikeen siellä korvessa käy...”
Kuin unessa Salla pudotteli suustaan sanoja. Hän tuli kertoneeksi koko tarinan Joonaksen suuttumista myöten, ennen kuin muisti, kenen kanssa oli puheissa. Jälleen Mikael jäi sanattomaksi. Uskomaton nainen. Mari ei ikipäivänä olisi suostunut moiseen, ei olisi tullut kuuloonkaan.
”Niin, mä oon tulossa takas Salmiin nyt. Mua helpottaa, jos sä jäät ajamaan. Mun piti vaan laittaa hevoset tarhaan tänään, paitsi että siinä Tapion vihkossa voi olla jotain parempaa osviittaa. Keitänkö kahvit sulle vai mitä teillä on ollu tapana tehdä kun oot käynyt hommissa?”
”Ajas ny tänne ensin ihan rauhassa. Mä ootan täällä.”
Äkkiä Salla muisti, että Tapio säilytti vara-avaimia talon kivijalassa olevassa pienessä tuuletuskolossa. Mikael saisi hakea ne ja aloittaa hommat saman tien. Sitten puhelu päättyi. Kauhistus, mikä tilanne. Salla yritti ajatella, että oli nykyiseen elämäänsä tyytyväinen, hän oli kihloissa, Joonas oli hyvä mies, ja että Mikael eli onnellisena perheensä kanssa Pirkkalassa ja että mitään ei tapahtuisi. Ei edes hänen sisällään.
Mikael seisoi Vollen kanssa pihamaalla Sallan kaartaessa pihaan. Salla nousi vikkelästi autosta ja sulki oven. Mikael näytti samalta kuin aina ennenkin. Kiusallisen vetävältä, salaperäiseltä, ryhdikkäältä. Näin etäältä ei erottanut silmien ilmettä, mutta Salla tiesi, miltä ne näyttivät. Pohjattomilta, valmiina vangitsemaan.
Mikael tuijotti Sallaa. Nainen oli muuttunut vain vähän, ja parempaan suuntaan. Aikuisemmaksi, naisellisemmaksi. Ja silti entinen reippaus oli tallella, tai tapahtuneesta päätellen sitä oli tullut roimasti lisää. Mikael taisteli itsensä kanssa. Salla oli maininnut miehensä. Joonas tai joku semmoinen. Salla ei sittenkään ollut enää sama kuin ennen. Tai ehkä kuitenkin. Perkele, suuttui Mikael itselleen, nyt piti pysyä rentona ja käyttäytyä neutraalisti. Miten ihmeessä hän pystyisi mokomaan?

Jälkeenpäin Sallasta tuntui omituiselta, että mitään ei sittenkään ollut tapahtunut. He olivat sopineet, että hevosten ohjelma jatkuisi sovitun mukaisena. Mikael tulisi joka toinen tiistai Salmiin ajamaan lenkin, ja joka toisen viikon torstaina olisi Teivon hiittien aika. Mikael kysyi, kuinka ne hoituisivat, ja he sopivat, että ainakin alkuun Salla pakkaisi hevoset mukaansa kärryineen ja ajaisi niiden kanssa Teivoon jo aamulla, ja Mikael tai sitten Kaitsu hoitaisi rataosuuden.
Salla oli viime hetkellä huomannut kysyä, kuka voisi käydä hoitamassa Tapion kullanmuruja sitten, kun mies pääsisi sairaalasta kotiin. Salla ei kuitenkaan voisi jäädä Salmiin, kouluun olisi palattava viimeistään kolmen viikon kuluttua. Mikael oli pudistanut päätään. Hänelle ei ollut tullut ketään sopivaa mieleen. Mikaelin mentyä Salla oli istahtanut keittiön pöydän ääreen ja unohtunut tuijottamaan vanhoja kukallisia tapetteja. Hänen tunteensa, ajatuksensa ja elimistönsä olivat perin sekaisin.

Tuntui hyvältä nähdä Golfin valot pihassa, kun Joonas perjantai-iltana viimein saapui. Salla juoksi ulos, hän halasi miestä lujasti. Vastuu ja väsymys itkettivät. Joonas silitti, lohdutti, otti Sallaa kädestä ja vei hänet sisään. He istuivat kamarin sohvalla vierekkäin, maistelivat siideriä, katselivat televisiota ja juttelivat. Joonas oli viettänyt viikon tehden kovasti töitä. Hän oli suunnitellut kahden kuukauden tunnit valmiiksi, jotta hänelle jäisi enemmän aikaa olla Sallan kanssa, kunhan tämä palaisi kotiin.
Salla kertoi, mitä kaikkea viikkoon oli mahtunut. Oli ollut ajamista, kengitystä, rehun sekoittamista, Tapion luona käymistä, laskujen maksamista, puheluita, hevosten hoidon järjestämistä. Kaksi tulevaa viikkoa Sallan piti vielä olla tilalla, sen jälkeen joku naapurin tuntema nuori, tunnollinen tallityöntekijä voisi ruveta auttelemaan Tapiota.
”Se on hyvä tietää, mun on helpompi olla kun tiiän mitä tulee tapahtumaan. Osaan asennoitua”, totesi Joonas silittäen Sallan hiuksia.
Rintaan hiipivä tyhjyyden tunne yllätti Sallan, niin että hänen oli keskityttävä, ettei vetäytynyt kauemmas. Mistä se oikein ilmestyi?
Salla ei tiennyt, että Joonas painiskeli samanlaisen tunteen kanssa. Vakuutteluistaan huolimatta miestä kalvoi Sallan suunnaton into auttaa Tapiota nimenomaan hevosasioissa. Joonas pelkäsi menettävänsä Sallan. Hän vaistosi tämän nauttivan aidosti työstä, jota oli auttaakseen lähtenyt tekemään. Joonas huokasi syvään. Salla havahtui heti kysymään, mikä häntä vaivasi. Joonas kohautti hartioitaan ikään kuin ei olisi ymmärtänyt kysymyksen tarkoitusta.
”Ei voi olla totta”, lipsahti Sallalta.
Joonaksen asento muuttui varautuneeksi. Nyt ei olisi ollut riidan aika, mutta Salla tapitti häntä tuiman näköisenä valmiina vaatimaan selitystä huokailulle. Hän alkoi hermostua. Tuo nainen vaati häntä tilille yhden vaivaisen huokauksen takia. Joonas kirosi mielessään, laski kymmeneen ja yritti kuulostaa rauhalliselta.
”Mä en oikeen tahdo kestää sitä, että sä, joka yleensä oot rauhallinen ja teet asioita järkevästi, ilman sen suurempaa intohimoa, yhtäkkiä rynnistät tekemään lähes kylmiltään hommaa, jota ainakaan mä en kuuna päivänä suostuis tekeen. Sun silmissäs on kiihkee palo, kun sä puhut näistä hevosista ja tästä talosta ja maista sen ympärillä. Sä oot yhtäkkiä kun eri ihminen, et se Salla, joka asuu mun kanssa ja josta tulee opettaja. Ei perkele, niinhän sä sillon kerran sanoit, että täällä sä tunnet eläväs. Etkö sä elä mun kanssa? Etkö sä halua semmosta normaalia elämää, siis sitä mitä meille tulis kun säkin oot valmistunu? Mua ahdistaa kun mä en tiedä, riudukko sä siellä vai et. Salla, sano, onko tää sun unelmas tää tila?”
Salla kuunteli hiljaa ja seurasi Joonaksen yltyvää kiukkua. Häntä kauhistutti ja mietitytti. Joonas oli täysin oikeassa. Puuttui enää, että mies kertoisi oman unelmansa, johon kaiketi kuuluisi älykäs ja sievä vaimo, joka ymmärtäisi jäädä kotiin lasten kanssa, nauttisi juhlien keskipisteenä olemisesta, pitäisi avioliittoa tavoiteltavana asiana. Eikä ollut niin innostunut hevosista, että olisi vaatinut saada oman. Näin tuumailtuaan Salla sanoi:
”Joonas, mä en tule koskaan olemaan sun unelmanaises. Jos sä haluat olla mun kanssa, sun täytyy hyväksyä se, että hevoset on mulle tärkeitä. Siis todella tärkeitä. Niitten hyvinvointi menee joskus kaiken muun edelle. Ja totta on, että mä en elä, jos en saa olla hevosten kanssa tekemisissä. Enkä mä haluais mennä naimisiin, mä inhoon juhlien keskipisteenä olemista, ja sitä paitsi se on ihan turha instituutio. Mitä avioliitolla tekee, kun tunne on tärkein?”
Joonas katseli hetken kamarin lautakattoa ja ajatteli, että oli niin väärässä paikassa kuin saattoi olla. Hevostilalla keskellä korpea naisen kanssa, joka täysin yllättäen oli ilmoittanut pitävänsä kaiken perustana olevia turvallisuutta tuovia, elämään järjestyksen aikaan saavia instituutioita turhina. Ainakin avioliittoa.
”Sä et oo tosissas, Salla”, aprikoi Joonas kylmän asiallisesti. ”Sä oot sekasin kun sun setäs on saattanu sut tämmöseen pulaan kun sillä ei ole ketään muuta auttajaa.”
Nyt oli Sallan vuoro katsella kattoa. Hänen kasvonsa punehtuivat vaarallisesti. Hänen kääntyessään katsomaan Joonasta silmistä paistoi raivo. Salla huusi, että Joonas ei todellakaan edes halunnut yrittää ymmärtää häntä, että tämä tila ja hevoset tulisivat aina olemaan hänelle tärkeintä. Sen hän kuitenkin jätti kertomatta, että Tapio oli testamentannut tilan irtaimistoineen ja eläimineen yksin hänelle.
Joonas ei sanonut enää mitään. Hän oli suunniltaan, mutta ymmärsi, että vastaaminen olisi turhaa. Riita ei loppuisi siihen. Niinpä hän meni pesemään hampaitaan. Aamulla hän lähtisi takaisin Hämeenlinnaan, pois täältä ahdistavasta maalaisympäristöstä. Sitten hän soittaisi Taijalle. Hän halusi tietää, vieläkö entinen tyttöystävä ajatteli asioista samalla tavalla kuin ennen.

Ei kommentteja: