43. luku

Maanantaiaamu Hämeenlinnassa. Kurssikaverien kysymykset risteilivät ilmassa lähes yhtä kärkkäästi kuin Jonin ja Mian tai vanhempien utelut. Sormusta ei enää ollut, suhde oli päättynyt. Setä oli kuollut, tila tulossa Sallalle, kunhan perunkirjoitus saataisiin hoidettua. Isä oli luvannut järjestellä siihen liittyvät asiat. Salla ei olisi jaksanut kuunnella kysymyksiä. Hän ei pystynyt keskittymään luentoihin ja lähti kesken päivän kotiin.

Asunto tuntui autiolta. Joonas oli vienyt omat huonekalunsa, nojatuolin ja jalkalampun, ja samalla kuitannut yhteiselon päättyneeksi. Salla oli jälleen yksin. Keittiössä oli siistiä, vain kahvikuppi muistutti aamupalasta. Vaatehuoneessa oli tilaa, eteisen naulakko näytti liian siistiltä. Kitara oli kadonnut, samoin suurin osa levyistä. Ja stereot. Pieni kannettava stereomankka kökötti niiden paikalla television vieressä.

Salla istahti sohvalle. Hänellä oli kummallinen olo, ikään kuin Joonas olisi pyyhkiytynyt hänen elämästään kokonaan. Ikään kuin he eivät olisi koskaan asuneetkaan yhdessä, järjestäneet juhlia, eläneet opiskelijan arkipäivää. Vain Merja ja Anttoni muistuttivat siitä, että jotakin semmoista oli joskus saattanut olla. Merja ymmärsi tapahtuneen. Hän ei ollut kysynyt muuta kuin:

”Joko sä tiedät mitä Mikaelille kuuluu?”

Salla ei tiennyt. Hän oli nähnyt miehen säännöllisesti työn merkeissä vähintään kerran viikossa. He olivat kuitenkin onnistuneet ohittamaan Mikaelin yksityiselämää sivuavat aiheet suvereenisti. Merja oli kertonut kuulleensa Hannalta joskus aiemmin, että Mikael olisi nähty tallityttönsä Maaritin seurassa ravintolassa. Salla oli kohauttanut hartioitaan. Mitä hän teki moisella tiedolla? Mikaelilla oli oikeus viettää aikaansa kenen kanssa lystäsi.

Salla havahtui sekavista mietteistään, kun puhelin soi. Äiti tahtoi tietää, mitä hänen tyttärelleen kuului.

”Kun sulla on ollut niin paljon surua nyt. Pärjääksä varmasti, pitäiskö sun ottaa vähän lomaa ja tulla tänne kotiin, ettei sun tarvittis olla yksin?”

Salla kieltäytyi kohteliaasti. Ainakin tällä hetkellä hän kaipasi eniten omaa rauhaa, aikaa selvittää ajatuksiaan, lepoa vastuusta, jota oli joutunut yllättäen kantamaan. Onneksi Pete, Tervolan Petteri oli olemassa. Mies kävi päivittäin hoitamassa hevoset ja teki samalla lumityöt tarvittaessa, kantoi postin sisään ja tarkisti, että kiinteistö oli kunnossa.

Viikonloppuisin Pete piti vapaata, näin oli sovittu. Salla oli suunnitellut ajavansa Salmiin perjantaisin ja lähtevänsä vasta maanantaina aamuvarhaisella takaisin. Koettelemuksistaan uupuneenakin Salla piti kunnia-asianaan hoitaa Tapion tiluksia niin hyvin kuin taisi. Muuhun hänen voimansa eivät oikein tuntuneet riittävän. Sitä paitsi hän nautti hevosten kanssa touhuamisesta ja Tapion talon ilmapiiristä. Hänestä oli tärkeää, että Tapion ei tarvitsisi olla mistään huolissaan.

Tapion huolissaan? Kuolleen miehen? Sydän heitti kuperkeikan, Sallan tuli äkkiä hiki. Hänen oli istahdettava takaisin sohvalle. Jotenkin tuntui mahdottomalta kokonaan käsittää, että Tapion tila oli käytännössä hänen.

”Siis Tapio on kuollut, se paikka siirtyy mulle,” hän sanoi kokeeksi ääneen. Jospa sen siten saisi vähitellen taottua alitajuntaan saakka.

Kuluneiden viikkojen vastuu, huoli, suru ja mitä erilaisimpien asioiden hoitaminen oli tuntunut raskaalta. Nyt kun tilanne näytti selvältä ja vakaalta ja kun tulevaisuudensuunnitelmat levittyivät eteen kuin peltomaisema pitkän, pimeän tunnelin jälkeen, Salla pystyi antamaan itselleen luvan rentoutua. Hän tajusi, miten väsynyt oli niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän tiesi, että sielun ja mielen toipuminen veisi pitkään, mutta että fyysinen väsymys olisi helpompi hoitaa. Sinä iltana hän meni nukkumaan ennen yhdeksää, eikä pannut herätyskelloa soimaan.

Joululomaan saakka Salla keskittyi huolehtimaan itsestään. Hän pyrki nukkumaan riittävästi, ulkoilemaan päivittäin, syömään kunnolla. Sen lisäksi hän hoiti opiskelun niin hyvin kuin jaksoi, turhia pingottamatta. Viikonloppuisin hän ajeli setävainaansa Mersulla Salmiin, jossa hoiti hevoset, tutki postin ja maksoi laskut. Vaikka töitä oli paljon, Salla tunsi levänneensä ajellessaan maanantaisin kohti Hämeenlinnaa.

Vähitellen Salla jaksoi itsekin soitella ystävilleen, ja viimeisellä viikolla ennen joululomaa hän kutsui Merjan luokseen yöksi.

”Kai sä tuut meidän uudenvuodenbileisiin?” Merja kysyi heidän istuessaan iltapalalla.

”En tiiä vielä, kun jos toi Joonas tulee niin mä en tiedä miten päin mun pitäis olla. Se voi kumminki tehä vielä liian kipeetä. Mä varmaan vietän uuden vuoden Salmissa, se on mun pakopaikka. Oonksmä sanonu, että se tila jää mulle?”

Merja ei hämmästynyt uutista. Hän oli kuullut Joonakselta, että Salla muuttaisi asumaan setänsä tilalle, ja oli arvellut taustalla olevan jotakin tällaista.

”Ooksä sitten Mikaelia tavannu?”

Salla kertoi puhuneensa miehen kanssa puhelimessa muutaman kerran, mutta tavanneet he eivät olleet. Niin oli parempi, Salla ei tällä hetkellä ollut niin tasapainoinen, että olisi pystynyt käyttäytymään asiallisesti.

”Täytyy myöntää, että se vetää mua puoleensa ihan tajuttomasti, siis ne kerrat kun me on nähty, mullon ollu tekemistä etten olis vaatinu sitä tuleen kylään. Ja hautajaisten jälkeen me ei olla nähty. Tiedäkkö, se Mikaelin adressi sai mut ulvomaan ääneen, se sano siinä niin kauniisti, ettei unohda ikinä sedän iloisia silmiä. Vieläkin siitä liikuttuu”, huokasi Salla silmiään pyyhkäisten.

”Soita sille”, sanoi Merja. ”Soita ja kysy, mitä sille oikeesti kuuluu.”

”Miks?”

Merja ei suostunut vastaamaan. Sallaa mietitytti, tiesikö ystävä jotakin, mitä hän ei tiennyt, vai aavistiko tämä vain jotakin. Merjan aavistukset olivat usein osuneet kohdalleen. Pitäisikö hänen todella kysyä Mikaelilta? Tai ainakin mainita olevansa taas yksin?

”En mä viitti sille mitään sanoo. Tulee vaan turhia odotuksia ja lisää harmia. Mä en enää naimisissa olevaan lankea, en, vaikka olis viistoistakertasesti Mikael. Sitä paitsi mulle riittää ihan tasan tarkkaan toi Tapion tila ja sen hoitaminen. Enempää en tartte tässä tilanteessa. Kun se Mersukin ja kännykkä jäi mun käyttöön. Ne olis kai pitäny mennä isälle, mutta se totes, ettei haluu naapurikateuden aiheuttajaa pihaansa. Se ottaa sitte pari arvotaulua ja sen kustavilaiskaluston, ku semmosesta ne on haaveillu. Joni saa kai sitte sen metsän, mitä siä Salmissa on. Se lupas, ettei myy sitä millekään Ensolle tai Metsä-Serlalle. Mä en tee nyt mitään tyhmää, en jaksais kantaa seurauksia. Mut otetaas siiderit ja puhutaan muusta. Mitä siä Camembertin Saksanreissulla tapahtu?”