45. luku

Sallan maha oli jännityksestä ja alkoholista aivan kuralla. Mikael oli tulossa puolen tunnin kuluttua, hevoset piti valmistella. Päätäkin särki eikä ruoka mennyt alas. Kun Salla viimein uskaltautui ulos, Mikael ajoi pihaan. Hän heilautti iloisesti kättään autosta noustessaan. Tuntui kivalta nähdä Salla täällä taas. Vaikka Peten kanssa oli hyvä tehdä töitä, Sallan läsnäolo antoi Salmissa käynnille mukavaa lisäarvoa. Ei haitannut, että Salla oli kihloissa. Mikaelille riitti, että sai viettää hetken hänen lähellään.

”Sä oot kalpee ku lakana, mikäs sulla?” uteli Mikael tallissa.

Sallaa hermostutti ja väsytti. Hän mainitsi ottaneensa edellisenä iltana muutaman yömyssyn.

”En silti oikeen saanu nukuttua. En tiiä mikä on”, valehteli Salla.

”No, mä hoidan nää hevoset kokonaan. Sä voit vaikka mennä lepään jos tahdot. Pitäis kai kuitenki vähän jutella näitten hevosten kilpailuttamisesta, Hellulle olis sarjoja Teivossakin melkein joka kerta. Ja ton Vollen kaudenki vois alottaa, vai juoksutetaanko sitä enää vai meneekse siitokseen?”

Salla pyysi Mikaelia poikkeamaan sisällä vaikka kahvilla, kunhan olisi hoitanut ajamiset, kiitti kauniisti ja katosi sisään lepäämään. Olo oli sietämätön, eikä Salla tiennyt, johtuiko se enemmän krapulasta, syömättömyydestä vai siitä, että oli päättänyt kysyä, mitä Mikaelille oikeasti kuului.

Reilun tunnin kuluttua Mikael kuului kopistelevan ovella.

”Ajoin vähän kevyemmin tänään. Saavat hummat vähän joululepoa”, hän sanoi takkia riisuessaan.

Salla alkoi olla kuin tulisilla hiilillä, ja Mikael huomasi sen. Hän katseli naisen hermostunutta hyörintää kahvinkeittimen ja pöydän välillä. Jotakin tehdäkseen hän poimi puhelimensa pöydältä ja vei sen takkinsa taskuun. Lopulta hänen oli pakko kysyä:

”Hei, Salla, mikä sun on?”

Mikael kuulosti tyytymättömältä.

”Onko se sun mies tulossa tänne? Ei sun tartte mua pelätä. Mä en sotke teidän juttua. Mä voin mennäkin, jos se noin haittaa.”

Sallan täytyi istahtaa, häntä alkoi äkkiä huimata. Mikael pudisti päätään ja aikoi mennä.

”Älä, Mikael, oota, en mä siks ole hermostunu. Ei Joonas tänne tule.”

Mikael kääntyi katsomaan Sallaa. Hän näytti edelleen ärtyneeltä.

”Mun mielestä on ihan tarpeeks vaikeeta tulla tänne ajaan noita hevosia, kun vaikka musta on kiva nähdä sut, niin se, mitä meillä joskus oli kiusaa mua. Mä en osaa suhtautua tähän kahvitteluun mitenkään. Nytkin oli tarkotus sopia ne kisat joihin noi ilmotetaan, ja täällä sä saatana ravaat ees taas ihan ku olisit itte radalla! Mä en haluu kattella kun sulla on vaikeeta, on mullaki vittu vaikeeta ollu. Vaimo petti pahemmin kun mä sitä ikinä, kai sä senkin oot kuullu. Teki lapsen toisen kanssa ja uskotteli että se on mun, pilas tahallaan meidän jutun. Sut mä sillon olisin halunnu, ja sitte kävi niinku kävi. Sä lähdit pois, kyllä mä tajuun miks, älä ny sano mitään, löysit sen Joonaksen ja tulit onnelliseks. Tää sun sedän kuolema tietenki haittas, ja ny joudut käymään täällä. Mä en haluu sua kiusata, mä teen työni ja lähden, älä suotta keitä kahvia.”

”Mikael”, kuiskasi Salla, ”sä et kiusaa mua, mutta kun mä en tiedä mitä sun elämääs muuten kuuluu. Mä en osaa suhtautua.”

”Miten niin suhtautua? Sano ny sitte mitä sä tarkotat.”

Salla veti henkeä. Hänen kätensä vapisivat.

”Mä en osaa suhtautua suhun kun en tiedä mitä sulle kuuluu oikeesti. Mä kuulin vasta eilen Markkasen Hannalta, että sä oot eronnu. Mä en tienny sitä. Ja sitte...”

”Jaa siltä hienoperseeltä? Anteeks tää ilmaus, mutta mä en oikeen pidä siitä naisesta. Se sitte varmaan puhu Maaritistaki?” puuskahti Mikael. Hän hermostui lisää, tällä kertaa Hannan ja Maaritin takia.

Mikael kertoi Sallalle, miten oli ensin vuokrannut Tammelan asunnon Maaritille. Eron jälkeen Maarit oli alkanut piirittää häntä, ensin varoen ja vähitellen yhä läpinäkyvämmin, kunnes hän, epätoivon ollessa syvimmillään, oli sortunut käymään tämän luona kylässä. Koska naisen läheisyys tuntui hyvältä, lohdutti ja paransi, Mikael oli käväissyt Maaritin luona aika ajoin.

Se oli ollut vikatikki. Maarit oli innostunut pitämään tapailua seurustelusuhteena, kertonut kavereilleen, että oli Mikaelin kanssa kimpassa. Mikaelia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa koko asia, joten hän ei ollut välittänyt naisen puheista.

Vasta kun Alavillamon Saku oli tullut suoraan kysymään häneltä, oliko Maarit todella muuttamassa hänen luokseen Pirkkalaan, hän oli herännyt. Mutta koska muutakaan naista ei ollut näköpiirissä, eikä hän kenestäkään sen kummemmin piitannutkaan, hän oli yrittänyt olla diplomaattinen ja vastaillut Maaritille kiertäen ja kaartaen, kiireisiinsä vedoten, että ei tiennyt, koska olisi valmis uuteen tiiviiseen suhteeseen.

”Viime elokuussa mä sain tarpeekseni ja pamautin sille päin naamaa, että se ei ikinä ole ollut mun tyttöystäväni eikä koskaan tule olemaankaan. Ja että Pirkkalaan ei tartte tulla edes käymään, mutta saa jatkaa mulla töissä. Ja mä en muuten käsitä mitä varten mä näitä sulle kerron.”

Ilmapiiri oli omituinen. Salla tuijotti Mikaelia, joka katsoi pöydän ylitse takaisin.

”Sä siis asut yksin?” tiedusteli Salla.

Mikael nyökkäsi. Samassa hänen puhelimensa soi. Huokaisten hän vastasi.

”Sori, pakko mennä. Puhutaan ne hevoset ja juodaan kahvit myöhemmin.”

Mikael veti takin ylleen ja katosi pakkaseen. Hän oli edelleen vihainen, nyt myös itselleen. Minkä ihmeen takia hän oli vuodattanut kaiken Sallan päälle? Hänen asiansa eivät kuuluneet pätkän vertaa tuolle naiselle, jota hän edelleen kaipasi, mutta joka oli toisen oma. Häntä jäi mietityttämään vain se, minkä ihmeen takia Salla oli ollut niin hermostunut. Jotenkin se ei sopinut kuvaan. Mikael tuhahti itselleen. Melkoinen haihattelija. Miten hän muka edelleen viitsi kuvitella vielä joskus saavansa nauttia Sallan läheisyydestä muutoin kuin työn merkeissä? Kiukku kantoi läpi koko Teivon iltaravien.