5. luku

Hidas ja äänekäs matriisikirjoitin työnsi sisuksistaan lopputyön viimeisen sivun. Koulussa olisi ollut upouusi lasertulostin, mutta Salla ei ollut varma, miten tekstiasetukset toimisivat koulun koneessa. Kannatti pelata varman päälle, hän tuumasi, rei'itti paperipinkan ja asetti sen punaiseen kansioon. Työ oli valmis, ja huomenna sen saisi jättää käsistään opettajan tarkastettavaksi. Ensin oli kuitenkin kestettävä ravit. Lauantain tapahtumista huolimatta Salla halusi jatkaa raveissa käymistä, ja koska Merjakin oli kiinnostunut lähtemään, hän oli valmis kohtaamaan karun totuuden.

Merja saapui täsmällisesti isänsä autolla Toivasen pihaan, jossa Salla ja Joni jo odottivat. Viiden minuutin pyrähdys Teivoon oli hiljainen, vain radiosta kuului tuntemattoman esittäjän siirappinen laulu.

”Ihan kauheet sanat, ’I can’t live without knowing who you are’, miks sä annoit sen soida?” uteli Salla Merjalta heidän lähestyessään tallialueen porttia. Valvojat tunsivat heidät jo kaukaa, tervehtivät iloisesti, vaihtoivat heidän kanssaan pari sanaa. Merja vastasi Sallalle myöhemmin, ettei hänellä ollut yhtään kasettia mukanaan, eikä isän iskelmävarastoa voinut kuunnella nääntymättä.

”Ei kai niin”, Salla totesi, ”mutta miks tommonen laulu soi just kun mä en enää voi edes haaveilla — sä tiedät, kenestä? Mua ottaa tosissaan päähän, että mä menin aukaseen suuni Samulille. Nyt se vainoo mua, mä en siis voinut tajuta, että se olis noin likanen tyyppi. Nyt mä ainakin tiedän, kenestä ne huhut ravimiesten monista naisista on lähtösin. Meidän Samulista!” Viimeiset sanat olivat täynnä inhoa. Salla vilkaisi aidan viereen. Samuli seisoi juuri kohdalla, killitteli ruskeilla silmillään ja nuolaisi huuliaan muka vahingossa.

”Joo, terve”, sihahti Salla ja meni menojaan niin vilkkaasti kuin kävellen saattoi. Siinä paha missä mainitaan, ajatteli Merja, muttei puhunut mitään, juoksi vain Sallan perässä.

Sari yhytti heidät totohallin edessä. Hän oli lähtenyt raveihin Annen ja tämän mustan labradorinnoutajan Vekun kanssa. Vekku lieputti häntäänsä, nuoli Sallan ja Merjan kädet ja kasvot ja odotti silityksiä ja kehuja. Salla unohti vähitellen Samulin ja jutteli ja nauroi iloisesti muiden naisten kanssa. He asettuivat aidan viereen katselemaan radan tapahtumia.

Ella ei ajanut ennen kuin kolmannessa lähdössä, ja jostain syystä hänen ajamiaan hevosia lämmitti joku muu samanlaisessa ajopuvussa. Salla muisteli lukeneensa lehdestä, että Ellan talliin oli tullut uusi, kyvykäs ohjastajaoppilas, Kai Mattila, jonka nimi kuulosti jotenkin tutulta, mutta Salla ei saanut päähänsä, miksi. Tosiaan, mies oli merkitty sinä iltana useampaan lähtöön ajamaan Ellan tallin ykköshevosta. Ella oli päättänyt antaa nuorukaiselle mahdollisuudet useampaan voittoon niissä lähdöissä, joissa hevosten omistajat olivat suostuneet järjestelyyn.

Kolmas lähtö kuulutettiin esittelyyn juuri, kun ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat maahan. Esittelymarssi alkoi soida ja hevoset astelivat numerojärjestyksessä ylväästi pelikansan nähtäväksi. Ella ajoi Grace Meredith -nimistä upeannäköistä lämminveritammaa, jonka voittajakerroin oli jo ennen kilpailua pelattu lähelle yhtä. Hevoset lähestyivät, kaviot kumisivat, marssi kaikui Sallan korviin kuin hän olisi ollut tynnyrissä. Ensimmäinen valjakko ohitti hänet, toinen, kolmas... Ellan hevonen oli numero yhdeksän. Salla keskittyi ajattelemaan yhdeksikköä, jonka täysikuussa saattoi halutessaan nähdä. Yhdeksän oli jonkin itämaisen uskonnon mukaan tärkein luku, heidän mukaansa ilmansuuntiakin oli yhdeksän, ja yhdeksäs ilmansuunta oli kompassin keskellä ja osoitti ylöspäin.

 Sallaa hirvitti seistä aidan vieressä, mutta hän katsoi sitkeästi Ellaa ja tämän upeaa ajokkia. Hevonen lähestyi, Ella istui rattailla luontevasti kuten aina ja loi Sallaan katseen, jollaista tämä ei ollut odottanut. Silmistä näkyi, mitä mies ajatteli, Salla oli siitä vakuuttunut. Varovainen ilon tunne läikähti hänen sisällään. Ehkä hänellä oli sittenkin vielä mahdollisuus tutustua Ellaan.

Illan kuluessa tunne vahvistui. Ella ajoi useasti mahdollisimman läheltä aitaa, tarkasteli Sallaa pitempään kuin ennen. Jopa niin pitkään, että Anne tokaisi:

”Mitä toi yks Laine tuijottaa? Onks meillä muka liian kivaa?”

”Todennäkösesti on”, sai Salla sanottua. Hän toivoi, että muut eivät huomaisi enempää. Tästä jutusta hän ei halunnut joutua puhumaan kuin Merjalle.

Lumisade jatkui, maa muuttui hiljalleen valkeaksi. Naiset vertailivat hevosia, miettivät troikkalähdön maaliintulojärjestystä. Merjalle oli juuri selvinnyt, miksi troikkaa oli hankala pelata. Piti veikata oikein lähdön kolme ensimmäistä hevosta oikeassa järjestyksessä. Jos rivi oli yllättävä, oli kerroinkin komea.

”Sillä ekalla kerralla, kun Joni voitti ne tonninsa, se oli onnistunut just troikassa, jonka kerroin oli jotain neljäsataa. Sillon kahdella markallakin olis saanut yli kaheksansataa, ja Joni pelaa aina vähintään kympillä. Sekin on ammattipelureihin verrattuna tosi vaatimatonta”, Salla selitti.

Ennen illan viimeistä lähtöä Joni tupsahti yllättäen radan varteen. Hän laski käsivartensa Annen ja Sallan harteille ja kysyi, miten heillä meni. Hänen iltansa oli ollut huono, kaikki voittajat olivat olleet suosikkeja, joita hän ei useinkaan pelannut. Saldo oli muutaman kympin miinuksella, eikä viimeinen lähtökään vaikuttanut lupaavalta.

”Kun toi Ella on tänään pannut Kaitsun ohjaksiin, niin hommat on sujunu vähän liian luonnikkaasti. Salla kuule, muistakko ton Kaitsun? Se oli mun — niin ja Anne sun — luokalla vielä lukiossa, sit se häipy johonki Ypäjän hevostalouskouluun. Sillon me pidettiin sitä aika tyhmänä. Eipä tiedetty, että siitä tulee hyvä kuski. Sähän olit siihen vähän ihastunu, vai mitä?”

”Viittitki kiusotella. Olit säkin ihastunu Anneen”, sihahti Salla. Häntä harmitti, että Joni muistutti Kaitsusta muiden kuullen. Pahuksen veli, vaan saipahan samalla mitalla takaisin. Joni vaihtoi vikkelästi puheenaihetta, mutta ehti vilkaista Annea ja saada ujon punan poskilleen.

Jonin jutellessa Ella ajoi jälleen naisten edestä. Hän katsoi tiiviisti miestä, jota ei ollut ennen nähnyt, ja hänen silmissään käväisi omituinen ilme. Aivan kuin Ella olisi suuttunut. Sen jälkeen hän ei enää tullut etusuoralle, ennen kuin volttaus alkoi, eikä hän sittenkään vilkaissut Sallaa. Samuli sen sijaan tunnisti Jonin Sallan veljeksi, ajoi kerran niin läheltä, että saattoi tervehtiä huutamatta. Sallaa inhotti, eikä hän pystynyt hillitsemään kiukkuaan. Kun kilpailu oli juostu, hän lähti kohti pysäköintipaikkaa mitään puhumatta. Voi, miksi Jonin piti tulla heidän luokseen? Ella sai veljestä väärän käsityksen, eikä varmasti enää haluaisi mitään.

Kolmen tunnin aikana Salla oli vähitellen unohtanut synkät mietteensä, mutta nyt ne olivat palanneet entistä raskaampina. Ei hän voinut mennä selittämään Ellalle, että Joni oli vain hänen veljensä, kun koko juttu, joka ei ollut hetkeen tuntunut enää vain leikiltä, oli todennäköisesti muutenkin vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.