6. luku

Koti oli ylösalaisin kuten aina ennen joulua. Mari ryntäili ja motkotti, siirteli tavaroita, kantoi mattoja kasoiksi Mikaelin eteen ja lykkäsi piiskan tämän käteen.

”Tee säkin jotain äläkä vaan seiso siinä, kun sulla kerranki on aikaa auttaa mua! No voi helvetti, etkö sä ymmärrä puhetta? Pitäis sun ainaki piiskaa osata käyttää.”

Mikael veti syvään henkeä kireä ilme kasvoillaan. Hän katsoi parhaaksi olla vastaamatta, kantoi mattoläjät ulos ja antoi piiskan viuhua. Hevosia hän ei kuunaan lyönyt näin lujaa, vaikka jotkut ajajat niin tekivätkin. Matot kuuluivat eri luokkaan. Hän vihasi tätä puuhaa, mutta vielä enemmän hän vihasi pakollista joulustressiä ylettömine siivouksineen.

Ennen vanhaan siivottiin jouluksi, kun sitä ei muuten tehty, silloin oli arjessa enemmän puuhaa. Nykyään heilläkin siivottiin kunnolla joka viikko, ja koirankarvat imuroitiin usein. Mitä varten jouluksi piti siivota enemmän, kun se oli muutenkin vuoden kiireisintä aikaa? Ja sitten, kaiken kukkuraksi korkean olohuoneen keskelle kannettiin infernaalinen joulukuusi, johon hänen oli kiinnitettävä kuusikymmentäneljä kynttilää Marin määräämille oksille ja muutettava niiden paikkaa sata kertaa, kunnes vaimo oli tyytyväinen. Kuusi sotki vastapestyt lattiat ja taas piti huristaa keskuspölynimuria maailman tappiin saakka. Että Mikael inhosi tätä kaikkea. Voi, kunpa vaimo lähtisi, miten hän nauttisi! Itse hän ei halunnut lähteä, ei hänellä ollut paikkaa, minne mennä.

Samassa Mikaelin ilme kirkastui. Mikä häntä esti ostamasta itselleen vaikka ihan pientä asuntoa, jonne voisi tarpeen tullen paeta? Ei mikään. Vaimo ei puuttunut hänen rahoihinsa, kunhan ne eivät loppuneet. Kaisa tuli tallin suunnalta, tervehti Mikaelia iloisesti. Sukkela ajatus putkahti miehen mieleen.

”Kaisa, terve, onko sulla aikaa? Mä voisin maksaa sulle joulurahaa yhdestä palveluksesta”, aloitti Mikael, ja vastausta odottamatta kertoi ideansa aina iloiselle tytölle. Kaisa suostui muitta mutkitta, ja yhdessä he kantoivat matot sisään. Ne piti jättää eteiseen, muuten ne olisivat Marin tiellä.

”Mari, vaimokulta, mä lähen ny käymään Teivossa. Kaisa tuli sun avuksi, mä annan sille vähän joulurahaa. Riittääkö parisataa?”

Mikael jätti rahat pöydälle, veti nahkatakin ylleen ja meni.

Teivon tallin pihassa oli valkoinen pieni Corolla. Pikkuruisen toimiston ikkunasta näkyi kaksi miestä, Kaitsu ja joku toinen. Mikael ajoi Omegan tavalliselle paikalleen aivan ikkunan eteen, astui ovesta sisään. Tervehdys oli takertua kurkkuun. Toinen mies oli juuri se sama ihminen, joka oli kaulaillut Teivon ladyä, siis Salla Toivasta sinä marraskuisena tiistaina, jolloin Mikael oli pakottanut itsensä unohtamaan Sallan. Se oli vaikeaa, sillä nainen kävi yhä usein raveissa, seisoi ystäviensä kanssa sitkeästi aidan vieressä, kävi kahvilla Teivonlinnassa.

Mikael oli tarkkaillut tilannetta ja huomannut, että Salla katseli myös muita ohjastajia heidän ajaessaan radalla. Hän oli ohjaillut ajatuksensa väkisin siihen johtopäätökseen, että nainen ei ollut koskaan ollut kiinnostunut vain hänestä, vaikka ujot silmäykset olisi voinut siten tulkita, vaan että tätä kiinnostivat yleensä ravit. Viime aikoina Salla ei ollut edes erityisemmin viitsinyt katsella häntä. Pahimmalta hänestä tuntui, että ainakin Kuuralan Tommi ja Alavillamon Saku olivat uteliaisuuttaan alkaneet jututtaa Sallaa ja tämän ystäviä, eikä hän voinut tietää, kuinka hyvin he toisensa tunsivat. Itse hän ei voinut noin vain ryhtyä tervehtimään, ei semmoinen ollut hänen tapaistaan. Tutustumiseen piti olla jokin päivänvaloa kestävä syy, eikä ukkomiehen kiinnostuminen vieraasta naisesta sopinut määritelmään.

Mikael astui kohti tuntematonta miestä käsi ojossa. Hän tahtoi tietää tämän nimen, ja luontevin keino oli kätellä ja esittäytyä. Hänestä tuntui tavattoman typerältä, sillä miehen täytyi tietää, kuka hän oli. Vähintään yhtä typerältä tuntui, ettei hän voinut tehdä samoin Sallalle.

”Terve vaan, Toivasen Joni. Tää Kaitsu on mun vanha luokkakaveri, mä tulin sitä moikkaan, kun ei olla vuosiin nähty”, mies selitti.

Toivanen. Sama nimi kuin Sallalla, Mikael ilahtui. Mies oli siis Sallan veli. He keskustelivat hetken hevosista, niiden kunnosta ja pelaamisesta, ja jossain vaiheessa Mikaelin mieleen hiipi kalvava epäilys. Entä jos Joni olikin naimisissa Sallan kanssa? Hän pystyi vaivoin pitämään kasvonsa peruslukemilla. Onneksi hän oli tullut vain pikaisesti katsastamaan, missä kunnossa talli oli. Hän livahti sopivassa vaiheessa taputtelemaan hevosia.

Tallissa ei näkynyt muita, mutta takaovi oli auki. Kohta ovesta työntyivät likaiset kottikärryt.

”Jaa, sä oot paskahommissa”, tervehti Mikael Maaritin nähdessään. Nainen tyhjensi likaisia pahnoja ja vei tilalle puhtaita. Silloin tällöin Mikael teki samaa työtä, jottei totuus unohtuisi. Hevosten hyvinvointi oli hänen työnsä tärkein kulmakivi.

”Ella-murunen, kiva kun sittenki tulit”, liversi Maarit. ”Oliko Mari taas hermona? Mikset sä lähe käveleen, kun teillon aina niin kireetä?”

Mikael huokasi raskaasti. Tämäkin vielä. Joulukuu oli ollut hirveä, hän oli ollut pois tolaltaan. Sallaan kohdistuneet tunteet oli pitänyt nujertaa, eikä se ollut helppoa. Itse asiassa hän ei ollut vieläkään päässyt kokonaan kuiville, Jonin näkeminen todisti sen. Hän oli kaiken aikaa ärtynyt, ja Maarit, tuo tarkkanäköinen rempseä tallityttö oli kautta rantain saanut puristettua Mikaelista haluamansa totuuden esiin. Sallasta tämä tuskin tiesi, eihän heidän välillään koskaan ehtinyt oikeasti olla mitään, eivät he edes tunteneet toisiaan. Mutta Marista ja heidän ongelmistaan tyttö tuntui olevan paremmin selvillä kuin hän itse. Kuinka kummassa naiset pystyivät lukemaan miehen ajatukset oikean jalan asennosta? Maarit tuntui ainakin ymmärtävän puolesta sanasta kokonaisia tarinoita. Mikaelin avioliittoon liittyvissä asioissa tämä oli vieläpä osunut tuskallisen oikeaan.

Mikael vilkaisi Maaritia ja kauhistui. Tämän kasvoilta paistoi peittelemätön kiinnostus. Ei nyt, ajatteli Mikael, ei tässä vaiheessa. Mieluummin ei koskaan. Niin epätoivoinen hän ei saisi olla, että lankeaisi Maaritin kaltaiseen, ihan kivaan mutta jollakin lailla yksioikoiseen tyttöön. Maarit ei ollut hänen tyyppiään, eikä hän jaksaisi katsella naista enää työajan ulkopuolella. Mikaelia puistatti, mutta hän hymyili sanoessaan, että hänen oli mentävä ja että Maarit oli tehnyt työnsä kiitettävästi.

Kaitsu istui yksin toimistossa ja puhui puhelimessa, Joni oli jo lähtenyt. Mikael räpelsi hermostuneena pöydällä lojuvia papereita. Kun Kaitsu oli saanut ilmoitettua kilpailuvuoroiset hevoset Tapaninpäivän raveihin Jokimaan radalle, hän sulki puhelimen ja kysäisi:

”Ella kuule, onko sulla jotain mielessä? Mitä toi Maarit tuolla oikeen sulle sano?”

”Ei se yksin sitä ole. Maarit yrittää jotain, se kattoo ihan sairaan suoraan, mut perussyy on kyllä meillä kotona. Siä ei hommat oikeen tahdo sujua. On sun pitäny se tietää. Ja sitte toi sun luokkakaveri, se Joni...” Mikael hiljeni, haki oikeita sanoja. Hän oli lipsauttamaisillaan salaisuuden, jota ei halunnut muiden korviin.

”Niin tota, Joni näytti jotenki tutulta. Oonks mä voinu tavata sen jossain?”

”On se käyny aina varmaan raveissa. Se pelaa, ei kauheesti mut kumminki, ja sen sedällä oli joskus se Eevertti.”

Kaitsu jatkoi Jonin esittelyä, ja Mikael nyökkäili ja myönteli, vaikkei enää kuunnellut. Jonin sedällä Eevertti. Joni oli varmasti Sallan veli. Helpotus oli suunnaton, ja äkkiä Mikael keskeytti Kaitsun:

”Anteeks hei, muistin just että mä odotan puhelua autopuhelimeen. Mun pitää mennä. Kiitti kun hoidit ilmottautumiset.”

Hän juoksi autoon ja nosti luurin korvalleen ikään kuin olisi vastannut. Hän nojasi päänsä niskatukea vasten, hengitti syvään silmät suljettuina. Toivottavasti Kaitsu ei ollut huomannut värähdystä hänen äänessään. Mikael koetti rauhoittua ja onnistui lopulta. Yhtään kyyneltä ei päässyt ulos silmistä, mutta se oli ollut lähellä.

”Miks mun pitää olla näin sekasin? Menkööt kaikki naiset helvettiin, ne saa miehenki niin pois raiteiltaan että se melkein parkuu pahaa oloonsa!” puuskahti Mikael ääneen, käynnisti auton ja ajoi Kesoilille munkkikahville.

Pyyhkiessään sokeria suupielistään, sormistaan ja villapaidaltaan hän tiesi, mitä tekisi. Hän lähtisi puhumaan itselleen lainaa kaksion ostoon. Hänellä olisi oma pakopaikka vielä ennen vuodenvaihdetta. Kunpa vielä saisi tutustua Sallaan, sitten voisi olla tyytyväinen.