9. luku


Merjan levoton uni keskeytyi puhelimen terävään ääneen. Hän katsoi kelloa, se oli muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Oli hyvä, että hänen huoneessaan oli puhelin, hän ei olisi yön juhlinnan jälkeen voinut nousta vuoteesta vielä vähään aikaan.
”Niin?” hän urahti saatuaan kuulokkeen korvalleen. Linjalta kuului rahinaa ja napsuntaa ja Sallan ääni:
”Hyvä vastaus, Merja. Voinko mä tulla sinne? Tällä kyydillä ei voi mennä kotiin.”
Merja oli hetkessä hereillä.
”Mitä tapahtu?” häneltä lipsahti, ennen kuin tajusi, ettei Salla tietenkään aikonut kertoa yön tapahtumista Ellan kuullen.
”Mä sanoin Ellalle et sä asut täällä ja tiedät missä mä olen ja kenen kanssa ja että mun olis pitäny olla yö täällä. Mä tuun kohta. Pääsetsä ovelle? Onks sun siskot heränny?”
”Joo ja ei kai. Ei ne ainakaan keittiössä kolistele, ajakaa rauhassa ovelle vaan.”
Merja riensi keittiöön, jonka ikkunoista näki etupihalle. Ellan auto ilmestyi autotallin kulman takaa ja pysähtyi. Auton ovet pysyivät tiiviisti kiinni. Merjan ei tarvinnut miettiä, mitä niiden takana tapahtui. Hän myhäili tietäväisenä, suorastaan omahyväisenä, olihan hän alun epäröinnin jälkeen osunut arveluissaan hyvin lähelle oikeaa. Asiat näyttivät kulkevan vääjäämättä kohti hänen ennustamaansa lopputulosta, mutta näin nopeaan kehitykseen hänkään ei ollut uskonut. Merja ei tiennyt, mitä kaikkea Salla ja Ella olivat puhuneet tai tehneet, mutta hän toivoi hartaasti, ettei kumpikaan katuisi tapahtunutta tai tuntisi ajautuneensa tilanteeseen pakon edessä.
Ulkoa kuului moottorin murahdus. Ella oli lähdössä, Salla riensi kohti ulko-ovea. Merja hiipi vikkelästi avaamaan, kuiskasi ystävälleen sisarten olevan yhä unten mailla. Salla näytti onnelliselta, hymy ulottui korviin saakka. Merjan huoneessa hän pujahti yöpaitaansa, veti peiton päälleen. Hän ei halunnut Merjan sisarten huomaavan, ettei ollut yöpynyt talossa.
”Mäkin tulin niin myöhään, että ne nukku jo. Se Miika, Jonten kaveri, se oli pojilla kuskina ja heitti mut tänne.”
Merjalla olisi ollut muutakin kerrottavaa, mutta hän antoi Sallan aloittaa. Tämä ei olisi kiihtymykseltään kyennyt kuuntelemaan.
Salla maalasi ystävänsä eteen Mikaelin askeettisen kaksion, poimi välähdyksiä yön tapahtumista. Hän tiesi, että hänen ei tarvinnut kertoa läheskään kaikkea, että Merja pystyisi helposti päättelemään, mistä hän häveliäästi vaikeni.
”Tää kaikki tuntuu niin uskomattomalta, mitkään sanat ei riitä kuvaileen mun sisällä riehuvaa tunteitten sekamelskaa. Sä et voi tietää — tai oikeestaan, ehkä sä voitkin”, korjasi Salla. Merja nyökytti päätään. Sallan kasvoilta pystyi lukemaan yhtä ja toista, ja loput oli helppo kuvitella. Mikael oli toivonut, että juttu pysyisi Merjaa lukuun ottamatta salassa muilta, sillä hänen tallissaan oli kaikenlaisia ihmisiä töissä, myös niitä, jotka eivät olisi pitäneet Sallan astumisesta miehen elämään, ja jos heidän suhteensa kiirisi Marin korviin, tämä julistaisi varmasti avoimen sodan, jossa kaikki osapuolet saattaisivat hävitä. Enempää Mikael ei ollut perheestään kertonut, eikä Salla kysynyt. He eivät olleet jutelleet jatkosta kuin sen, että molemmat halusivat tavata uudestaan, ehkä ravintolassa, ehkä Pohjolankadulla, mutta Mikael ei ollut vielä tiennyt, milloin se olisi mahdollista. Seuraavat viikot hän tulisi todennäköisesti työskentelemään vuorotta, eikä Sallan auttanut muuta kuin tyytyä odottamaan.
”Silti, tää on ihan ylihienoo, mä odotan viime yön avulla vaikka puoli vuotta, kun mä tiedän, mitä on tapahtunu. Yks juttu vaan”, kuiskasi Salla, ”mä en tiä miten me voidaan raveissa olla niin ettei kukaan huomaa, kun Mikaelin naama säihkyy kilometrin päähän, enkä mäkään saa tätä typerää virnistystä mitenkään pois. Ja meidän kaverit on aina paikalla. Ja niin joo, mä en osaa sanoo sitä enää Ellaks nyt kun mä tunnen sen, se ei oo mulle se sama tyyppi kun se ajopukunen ohjastaja. Merja, viä yks asia mun täytyy kertoo: sillon ihan upeet kädet.”
”Nukuitteks te yhtään?” halusi Merja tietää.
”Joo, kai tommoset kolme tuntia pätkissä”, Salla nauroi. ”Entä sä? Koska se Miika heitti sut kotiin?”
Merjan kasvoille tupsahti erikoinen ilme.
”Haluutsä kuulla koko jutun?” hän uteli, ja vastauksen saatuaan alkoi kertoa, mitä kaikkea oli sattunut. Jonin seurue sekä Merja olivat notkuneet monien metrien pituisessa jonossa, josta pääsi yökerhoon muutama ihminen kerrallaan. Puolen tunnin seisoskelun jälkeen he olivat päättäneet lähteä jatkoille Kivimäen Markon, Jonin kaverin kämpille Mikontaloon.
”Ajeltiin siinä Hervantaan Miikan autolla, Joni tunki mun viereen ja alko supattaa ihan outoja. Se tunnusti…”
”Jaa meiän Jonte? Mitä se sulle sano?”
”Arvaa. Et usko! Se sano, että se on ollu muhun lätkässä jo kauan, ja ny se sitte kysy, voitasko me ruveta oleen tiiviimmin yhdessä, ihan noin kokeeks.”
Salla ei saanut sanaa suustaan. Joni ja Merja? Hän pidätteli naurunpyrskähdystä, ettei herättäisi seinän takana nukkuvaa Riinaa.
”No just nii”, puuskahti Merja. ”Mä sitte selitin sille ihan noin ystävällisesti, että sori vaan, en mä pysty ajatteleen sitä muuna kun kaverina. Se ei tunnu semmoselta, että mä voisin elää sen kanssa tai edes olla ihastunu. Joni otti sen tyynesti, korkkas vaan yhen kaljan Markon luona, sano sitte, että se oli arvannu tän, muttei olis saanu rauhaa, jos ei olis kertonu. No, sitte se kerto Mattilan Kaitsusta.”
Merja piti tauon. Salla ei pitänyt hänen ilmeestään, sen takana piili jotakin.
”Nehän on nykyään aika hyvät kaverit Jonin kanssa, sen sä varmaan tiesit. Joskus joulun aikaan Joni kävi talleilla, ne oli jutellu kaikenlaista jotain tunnin. Kaitsu oli kysyny, ootko sä se joksi se sua luulee”, Merja aloitti. Salla pyysi häntä jatkamaan, vaikka arveli jo tietävänsä, mitä saisi kuulla. Kaitsu tunsi Mikaelin ja oli varmasti huomannut jotakin, tai sitten — vielä karmivampaa — mitä, jos Mikael olikin maininnut hänestä vaikka vahingossa?
”Nyt sä luulet tietäväs, mitä seuraa. Mutta tätä sä et kyllä usko, ja sä oot vielä pulassa tän jutun kanssa. Kaitsu on ihastunu suhun ihan päättömästi, ja Joni on siitä tosi innoissaan! Se touhus teitä jo mielessään yhteen asumaan ja hirnu, että olis hyvä kun sais tulevan huippuohjastajan perheeseen.”
”Voi paskat”, pääsi Sallalta. Hänen päässään myllersi täydellinen kaaos. Jos Mikael ei olisi ollut hänestä kiinnostunut, hän olisi riemuinnut kuulemastaan. Olihan hän joskus haaveillut Kaitsusta, kuvaillut päiväkirjaansa, miten heidän tarinansa alkaisi. Tämä ei saanut olla totta, miten hän nyt pystyisi menemään raveihin, Kaitsuhan saattaisi tulla juttelemaan, kysymään, haluaisiko hän aloittaa seurustelun. Mitä hän voisi vastata? Että ei voinut, kun hänellä sattui olemaan salainen suhde naimisissa olevan miehen kanssa? Miten ihmeessä hän kykenisi luovimaan tilanteen niin, ettei torjuisi toista ikuisiksi ajoiksi tai saisi vihamiestä? Ja mitä Mikael tekisi, jos huomaisi? Kaamea ajatus lävisti Sallan tajunnan. Entä, jos Kaitsu puhuisi asiasta Mikaelille? Häntä alkoi hirvittää tämän puolesta.
”Siis miks miehet aina saa asiat jotenki solmuun? Ne on niin suorasukasia ja ajattelemattomia, etten mä kestä!”
”Joo joo, ja just eilen sä päivällä tuskailit Mikaelista, että se ei tee mitään eikä varmasti sanois mitään suoraan, ja että se aattelee ihan liikaa sitä mitä sä haluut”, naurahti Merja vastaukseksi.
”Olkoon mitä vaan, mut mä oon nyt tosi syvässä liemessä. Apua, miten mä selviän?”
Salla veti peiton päänsä yli. Mikaelin tapaaminen tuntui edelleen uskomattomalta, mies oli saanut hänet onnesta pyörryksiin. Yö alkoi naisesta muistuttaa yhä enemmän jonkinlaista tuhkimotarinaa, etenkin nyt, kun satulinna oli vaarassa romahtaa.
Sallan huokaillessa peiton alla Merja mietti edellistä iltaansa. Jonin tunnustus ei jättänyt häntä rauhaan. Hänellä ei yleensä ollut tapana suunnitella tulevaisuuttaan kovinkaan syvällisesti, hän otti vastaan sen, mitä kohtalo tarjosi. Hänestä oli luonnollista tarttua jokaiseen vastaantulevaan tilaisuuteen, koskivat ne sitten työtä, ihmissuhteita tai mitä hyvänsä. Hän ei tavannut vaivata päätään turhilla murheilla kuten sillä, mitä muut hänestä ajattelivat. Pääasia oli, että hän itse suunnilleen tiesi, mitä oli tekemässä.
Jonin sanat olivat pysäyttäneet Merjan pohtimaan elämäänsä. Hänen mieleensä palasi välähdyksiä edellisen kesän vapauttavimmasta mutta samalla raskaasta ratkaisusta, kun neljättä vuotta kestänyt tiivis suhde vanhaan koulukaveriin päättyi. He olivat suunnitelleet muuttoa opiskelija-asuntoon. Kun hakemus oli täytetty ja toimitettu, Merja oli alkanut epäillä, oliko poikaystävä sittenkään ihminen, jonka kanssa haluaisi asua. He olisivat päässeet muuttamaan heinäkuun alussa Lukonmäkeen mukavaan luhtitaloon, mutta kun tieto asunnosta oli kolahtanut Talvelan postilaatikkoon, Merja oli mielessään päättänyt, ettei halunnut jatkaa. Periaatteessa suhteessa ei ollut mitään vikaa, mutta neljän vuoden kuluessa Merja oli alkanut aavistaa, ettei heidän mukava yhdessäolonsa välttämättä vastannut hänen odotuksiaan kahden aikuistuneen ihmisen rakkaussuhteesta.
Alkutalven aikana hän oli viimeistään vakuuttunut, että oli tehnyt oikean ratkaisun. Sallan ja Mikaelin väkevien tunteiden karuselli oli saanut hänet ymmärtämään, miten voimakasta ihastuminen saati rakkaus saattoi parhaimmillaan — ja  pahimmillaan olla. Hän ei itse uskonut voivansa joutua moiseen pyöritykseen, sillä hänen arvomaailmansa oli perin realistinen ja ajattelutapansa järkeen perustuva. Salla keskeytti hänen vakavat pohdintansa yllättävällä kysymyksellä:
”Onks sun mielestä Jumalaa olemassa?”
”Häh?” kuului kohtelias vastaus. Ystävä taisi olla täysin pois tolaltaan. ”No, jos haluut tietää, niin kyllä mä kai johonki uskon, mutten mihkään semmoseen, josta kirkko saarnaa. Mun mielestä jokaisella on tavallaan oma jumala, semmonen, kun itse kokee. Enkä mä tätä ole oikeesti pohtinu kovin paljon, tää on vaan tämmönen heitto. Miks sä kysyit?”
”Katos kun”, huokasi Salla, ”mun on pakko varmaan alkaa uskoo johonki, enkä mä tiedä, onko kohtaloo olemassa. Mikä tän kaiken tekee, miks mä joudun koko ajan tämmöseen vuoristorataan? Että ensin kannetaan eteen jotain upeeta kultalautasella ja sitte päälle kaadetaan karvas kastike?”
Merja pudisti päätään. Hänellä ei ollut aavistustakaan.

Ei kommentteja: