Merjan
levoton uni keskeytyi puhelimen terävään ääneen. Hän katsoi kelloa, se oli
muutamaa minuuttia vaille yhdeksän. Oli hyvä, että hänen huoneessaan oli
puhelin, hän ei olisi yön juhlinnan jälkeen voinut nousta vuoteesta vielä
vähään aikaan.
”Niin?” hän
urahti saatuaan kuulokkeen korvalleen. Linjalta kuului rahinaa ja napsuntaa ja
Sallan ääni:
”Hyvä
vastaus, Merja. Voinko mä tulla sinne? Tällä kyydillä ei voi mennä kotiin.”
Merja oli
hetkessä hereillä.
”Mitä
tapahtu?” häneltä lipsahti, ennen kuin tajusi, ettei Salla tietenkään aikonut
kertoa yön tapahtumista Ellan kuullen.
”Mä sanoin
Ellalle et sä asut täällä ja tiedät missä mä olen ja kenen kanssa ja että mun
olis pitäny olla yö täällä. Mä tuun kohta. Pääsetsä ovelle? Onks sun siskot
heränny?”
”Joo ja ei
kai. Ei ne ainakaan keittiössä kolistele, ajakaa rauhassa ovelle vaan.”
Merja riensi
keittiöön, jonka ikkunoista näki etupihalle. Ellan auto ilmestyi autotallin
kulman takaa ja pysähtyi. Auton ovet pysyivät tiiviisti kiinni. Merjan ei
tarvinnut miettiä, mitä niiden takana tapahtui. Hän myhäili tietäväisenä,
suorastaan omahyväisenä, olihan hän alun epäröinnin jälkeen osunut arveluissaan
hyvin lähelle oikeaa. Asiat näyttivät kulkevan vääjäämättä kohti hänen
ennustamaansa lopputulosta, mutta näin nopeaan kehitykseen hänkään ei ollut
uskonut. Merja ei tiennyt, mitä kaikkea Salla ja Ella olivat puhuneet tai
tehneet, mutta hän toivoi hartaasti, ettei kumpikaan katuisi tapahtunutta tai
tuntisi ajautuneensa tilanteeseen pakon edessä.
Ulkoa kuului
moottorin murahdus. Ella oli lähdössä, Salla riensi kohti ulko-ovea. Merja
hiipi vikkelästi avaamaan, kuiskasi ystävälleen sisarten olevan yhä unten
mailla. Salla näytti onnelliselta, hymy ulottui korviin saakka. Merjan
huoneessa hän pujahti yöpaitaansa, veti peiton päälleen. Hän ei halunnut Merjan
sisarten huomaavan, ettei ollut yöpynyt talossa.
”Mäkin tulin
niin myöhään, että ne nukku jo. Se Miika, Jonten kaveri, se oli pojilla kuskina
ja heitti mut tänne.”
Merjalla
olisi ollut muutakin kerrottavaa, mutta hän antoi Sallan aloittaa. Tämä ei
olisi kiihtymykseltään kyennyt kuuntelemaan.
Salla maalasi
ystävänsä eteen Mikaelin askeettisen kaksion, poimi välähdyksiä yön
tapahtumista. Hän tiesi, että hänen ei tarvinnut kertoa läheskään kaikkea, että
Merja pystyisi helposti päättelemään, mistä hän häveliäästi vaikeni.
”Tää kaikki
tuntuu niin uskomattomalta, mitkään sanat ei riitä kuvaileen mun sisällä
riehuvaa tunteitten sekamelskaa. Sä et voi tietää — tai oikeestaan, ehkä sä
voitkin”, korjasi Salla. Merja nyökytti päätään. Sallan kasvoilta pystyi
lukemaan yhtä ja toista, ja loput oli helppo kuvitella. Mikael oli toivonut,
että juttu pysyisi Merjaa lukuun ottamatta salassa muilta, sillä hänen
tallissaan oli kaikenlaisia ihmisiä töissä, myös niitä, jotka eivät olisi
pitäneet Sallan astumisesta miehen elämään, ja jos heidän suhteensa kiirisi
Marin korviin, tämä julistaisi varmasti avoimen sodan, jossa kaikki osapuolet
saattaisivat hävitä. Enempää Mikael ei ollut perheestään kertonut, eikä Salla
kysynyt. He eivät olleet jutelleet jatkosta kuin sen, että molemmat halusivat
tavata uudestaan, ehkä ravintolassa, ehkä Pohjolankadulla, mutta Mikael ei
ollut vielä tiennyt, milloin se olisi mahdollista. Seuraavat viikot hän tulisi
todennäköisesti työskentelemään vuorotta, eikä Sallan auttanut muuta kuin
tyytyä odottamaan.
”Silti, tää
on ihan ylihienoo, mä odotan viime yön avulla vaikka puoli vuotta, kun mä
tiedän, mitä on tapahtunu. Yks juttu vaan”, kuiskasi Salla, ”mä en tiä miten me
voidaan raveissa olla niin ettei kukaan huomaa, kun Mikaelin naama säihkyy
kilometrin päähän, enkä mäkään saa tätä typerää virnistystä mitenkään pois. Ja
meidän kaverit on aina paikalla. Ja niin joo, mä en osaa sanoo sitä enää Ellaks
nyt kun mä tunnen sen, se ei oo mulle se sama tyyppi kun se ajopukunen
ohjastaja. Merja, viä yks asia mun täytyy kertoo: sillon ihan upeet kädet.”
”Nukuitteks
te yhtään?” halusi Merja tietää.
”Joo, kai
tommoset kolme tuntia pätkissä”, Salla nauroi. ”Entä sä? Koska se Miika heitti
sut kotiin?”
Merjan
kasvoille tupsahti erikoinen ilme.
”Haluutsä
kuulla koko jutun?” hän uteli, ja vastauksen saatuaan alkoi kertoa, mitä
kaikkea oli sattunut. Jonin seurue sekä Merja olivat notkuneet monien metrien
pituisessa jonossa, josta pääsi yökerhoon muutama ihminen kerrallaan. Puolen
tunnin seisoskelun jälkeen he olivat päättäneet lähteä jatkoille Kivimäen
Markon, Jonin kaverin kämpille Mikontaloon.
”Ajeltiin
siinä Hervantaan Miikan autolla, Joni tunki mun viereen ja alko supattaa ihan outoja.
Se tunnusti…”
”Jaa meiän
Jonte? Mitä se sulle sano?”
”Arvaa. Et
usko! Se sano, että se on ollu muhun lätkässä jo kauan, ja ny se sitte kysy,
voitasko me ruveta oleen tiiviimmin yhdessä, ihan noin kokeeks.”
Salla ei
saanut sanaa suustaan. Joni ja Merja? Hän pidätteli naurunpyrskähdystä, ettei
herättäisi seinän takana nukkuvaa Riinaa.
”No just
nii”, puuskahti Merja. ”Mä sitte selitin sille ihan noin ystävällisesti, että
sori vaan, en mä pysty ajatteleen sitä muuna kun kaverina. Se ei tunnu
semmoselta, että mä voisin elää sen kanssa tai edes olla ihastunu. Joni otti
sen tyynesti, korkkas vaan yhen kaljan Markon luona, sano sitte, että se oli
arvannu tän, muttei olis saanu rauhaa, jos ei olis kertonu. No, sitte se kerto
Mattilan Kaitsusta.”
Merja piti tauon.
Salla ei pitänyt hänen ilmeestään, sen takana piili jotakin.
”Nehän on
nykyään aika hyvät kaverit Jonin kanssa, sen sä varmaan tiesit. Joskus joulun
aikaan Joni kävi talleilla, ne oli jutellu kaikenlaista jotain tunnin. Kaitsu
oli kysyny, ootko sä se joksi se sua luulee”, Merja aloitti. Salla pyysi häntä
jatkamaan, vaikka arveli jo tietävänsä, mitä saisi kuulla. Kaitsu tunsi
Mikaelin ja oli varmasti huomannut jotakin, tai sitten — vielä karmivampaa —
mitä, jos Mikael olikin maininnut hänestä vaikka vahingossa?
”Nyt sä luulet
tietäväs, mitä seuraa. Mutta tätä sä et kyllä usko, ja sä oot vielä pulassa tän
jutun kanssa. Kaitsu on ihastunu suhun ihan päättömästi, ja Joni on siitä tosi
innoissaan! Se touhus teitä jo mielessään yhteen asumaan ja hirnu, että olis
hyvä kun sais tulevan huippuohjastajan perheeseen.”
”Voi paskat”,
pääsi Sallalta. Hänen päässään myllersi täydellinen kaaos. Jos Mikael ei olisi
ollut hänestä kiinnostunut, hän olisi riemuinnut kuulemastaan. Olihan hän
joskus haaveillut Kaitsusta, kuvaillut päiväkirjaansa, miten heidän tarinansa
alkaisi. Tämä ei saanut olla totta, miten hän nyt pystyisi menemään raveihin,
Kaitsuhan saattaisi tulla juttelemaan, kysymään, haluaisiko hän aloittaa
seurustelun. Mitä hän voisi vastata? Että ei voinut, kun hänellä sattui olemaan
salainen suhde naimisissa olevan miehen kanssa? Miten ihmeessä hän kykenisi
luovimaan tilanteen niin, ettei torjuisi toista ikuisiksi ajoiksi tai saisi
vihamiestä? Ja mitä Mikael tekisi, jos huomaisi? Kaamea ajatus lävisti Sallan
tajunnan. Entä, jos Kaitsu puhuisi asiasta Mikaelille? Häntä alkoi hirvittää
tämän puolesta.
”Siis miks
miehet aina saa asiat jotenki solmuun? Ne on niin suorasukasia ja
ajattelemattomia, etten mä kestä!”
”Joo joo, ja
just eilen sä päivällä tuskailit Mikaelista, että se ei tee mitään eikä
varmasti sanois mitään suoraan, ja että se aattelee ihan liikaa sitä mitä sä
haluut”, naurahti Merja vastaukseksi.
”Olkoon mitä
vaan, mut mä oon nyt tosi syvässä liemessä. Apua, miten mä selviän?”
Salla veti
peiton päänsä yli. Mikaelin tapaaminen tuntui edelleen uskomattomalta, mies oli
saanut hänet onnesta pyörryksiin. Yö alkoi naisesta muistuttaa yhä enemmän
jonkinlaista tuhkimotarinaa, etenkin nyt, kun satulinna oli vaarassa romahtaa.
Sallan
huokaillessa peiton alla Merja mietti edellistä iltaansa. Jonin tunnustus ei
jättänyt häntä rauhaan. Hänellä ei yleensä ollut tapana suunnitella
tulevaisuuttaan kovinkaan syvällisesti, hän otti vastaan sen, mitä kohtalo
tarjosi. Hänestä oli luonnollista tarttua jokaiseen vastaantulevaan tilaisuuteen,
koskivat ne sitten työtä, ihmissuhteita tai mitä hyvänsä. Hän ei tavannut
vaivata päätään turhilla murheilla kuten sillä, mitä muut hänestä ajattelivat.
Pääasia oli, että hän itse suunnilleen tiesi, mitä oli tekemässä.
Jonin sanat
olivat pysäyttäneet Merjan pohtimaan elämäänsä. Hänen mieleensä palasi
välähdyksiä edellisen kesän vapauttavimmasta mutta samalla raskaasta
ratkaisusta, kun neljättä vuotta kestänyt tiivis suhde vanhaan koulukaveriin
päättyi. He olivat suunnitelleet muuttoa opiskelija-asuntoon. Kun hakemus oli
täytetty ja toimitettu, Merja oli alkanut epäillä, oliko poikaystävä sittenkään
ihminen, jonka kanssa haluaisi asua. He olisivat päässeet muuttamaan heinäkuun
alussa Lukonmäkeen mukavaan luhtitaloon, mutta kun tieto asunnosta oli kolahtanut
Talvelan postilaatikkoon, Merja oli mielessään päättänyt, ettei halunnut
jatkaa. Periaatteessa suhteessa ei ollut mitään vikaa, mutta neljän vuoden
kuluessa Merja oli alkanut aavistaa, ettei heidän mukava yhdessäolonsa
välttämättä vastannut hänen odotuksiaan kahden aikuistuneen ihmisen
rakkaussuhteesta.
Alkutalven
aikana hän oli viimeistään vakuuttunut, että oli tehnyt oikean ratkaisun.
Sallan ja Mikaelin väkevien tunteiden karuselli oli saanut hänet ymmärtämään,
miten voimakasta ihastuminen saati rakkaus saattoi parhaimmillaan — ja pahimmillaan olla. Hän ei itse uskonut
voivansa joutua moiseen pyöritykseen, sillä hänen arvomaailmansa oli perin
realistinen ja ajattelutapansa järkeen perustuva. Salla keskeytti hänen vakavat
pohdintansa yllättävällä kysymyksellä:
”Onks sun
mielestä Jumalaa olemassa?”
”Häh?” kuului
kohtelias vastaus. Ystävä taisi olla täysin pois tolaltaan. ”No, jos haluut
tietää, niin kyllä mä kai johonki uskon, mutten mihkään semmoseen, josta kirkko
saarnaa. Mun mielestä jokaisella on tavallaan oma jumala, semmonen, kun itse
kokee. Enkä mä tätä ole oikeesti pohtinu kovin paljon, tää on vaan tämmönen
heitto. Miks sä kysyit?”
”Katos kun”,
huokasi Salla, ”mun on pakko varmaan alkaa uskoo johonki, enkä mä tiedä, onko
kohtaloo olemassa. Mikä tän kaiken tekee, miks mä joudun koko ajan tämmöseen
vuoristorataan? Että ensin kannetaan eteen jotain upeeta kultalautasella ja
sitte päälle kaadetaan karvas kastike?”
Merja pudisti
päätään. Hänellä ei ollut aavistustakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti