Vielä muutama
veto, sitten sukiminen saisi riittää. Sallan käsiä särki, vaikka hän oli
harjannut Vollen ja Hellun vaikka kuinka monta kertaa. Olisi luullut lihasten
jo tottuneen, mutta voima tuntui kadonneen käsistä. Ja tuolta näkyi saapuvan
Mikael. Taas hän oli myöhässä, miten ihmeessä hän ei saanut pidettyä kiinni
aikatauluista?
Mikael riensi
talliin, kysyi kuulumisia. Sallalla oli iloista kerrottavaa. Tapio oli ollut
ensimmäistä kertaa niin pirteä, että jaksoi kävellä hänen kanssaan pitkin
käytäviä. Jokin lääke oli vaihdettu toiseksi, mikä oli poistanut liiallisen
väsymyksen.
”Ohjeistiko se
sua taukoomatta?” nauroi Mikael. Hän oli helpottunut. Tapiosta oli tullut
hänelle läheinen, eikä vähiten sen takia, että mies oli tukenut häntä vaikeina
aikoina.
Salla virnisti
vastaukseksi. Tuntui hienolta saada auttaa Tapiota, varsinkin nyt, kun sedästä
näki halun palata kotiin. Kaikki palaisi jotakuinkin kohdalleen. Paitsi ehkä
hänen ja Joonaksen avoliitto. Salla pudisti ajatuksen muualle. Nyt oli
keskityttävä valjastamiseen, pahnojen puhdistamiseen ja rehun sekoittamiseen.
Voi, miten hän nautti saadessaan hoitaa Vollea ja Hellua! Kuin huomaamattaan
hän hyräili jotakin Camembertin uusimman levyn kappaletta. Mikael tunnisti sen,
kertoi kuulleensa kappaleen radiosta useasti.
”Joonaksen
veli soittaa siinä kitaraa”, Salla mainitsi. Häivähdys ärtymystä käväisi
Mikaelin kasvoilla. Salla arveli, että jokin kohta ohjissa oli vinossa ja
unohti asian saman tien.
Sinä
myöhäissyksyn tiistaina, joka sattui olemaan lokakuun 28. päivä, Mikaelilla oli
aikaa jäädä auttamaan hevosten laittamisessa. Hänellä ei ollut ajokkeja ennen
kuin viidennessä lähdössä, mikä oli varsin poikkeuksellista. Sallan
toivomuksesta hän jopa jäi kahville. He juttelivat Sallan koulusta, jäljellä
olevasta reilun puolentoista vuoden ohjelmasta. Siihen sisältyi pari
harjoittelujaksoa, joista toinen oli lyhyt kenttäharjoittelu ja toinen pitkä
päättöharjoittelu sekä muutama kurssi, joita Salla ei ollut ehtinyt vielä tehdä.
Lopputyö piti myös laatia. Sitten Salla olisi valmis luokanopettaja.
”Ja mihin sä
sitten meet töihin? Hämeenlinnaan, Tampereelle vai Raumalle?”
Mikael tapitti
häntä tummine silmineen. Salla pudisti päätään. Hän ei tiennyt, mitä tekisi.
Hän ei edes tiennyt, halusiko ylipäätään opettaa. Neljä vuotta sitten hän oli
kuvitellut hakevansa unelma-ammattiinsa. Nyt hän ei ollut asiasta enää kovin
varma.
”Entäs se...”
Puhelin
keskeytti Mikaelin kysymyksen. Hän seurasi Sallaa katseellaan tämän nostaessa
käsipuhelimen korvalleen. Salla vastasi, kuunteli hiljaa, myönteli, varmisti.
Ilme muuttui kummalliseksi. Salla laski puhelimen takaisin keittiön
ikkunalaudalle liioitellun rauhallisesti. Hän jäi katsomaan ikkunasta ulos.
Keittiöön laskeutui hiiskumaton hiljaisuus. Mikael odotti sanaakaan sanomatta,
hievahtamatta, Sallan selkää tuijottaen. Kun Salla vei käden kasvoilleen, hän
tajusi, mitä oli tapahtunut.
Tapio oli
kuollut.
”Maasta sinä
olet tullut, ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman...”
Salla ei
kuullut papin sanoja. Hänen päässään pyöri kaikki se, mitä viimeisen
puolentoista viikon aikana oli tapahtunut. Ensijärkytyksen jälkeen hän oli
soittanut isälleen, joka oli luvannut hoitaa hautajaisjärjestelyt. Silloin isä
oli kysynyt ohimennen, oliko Tapio puhunut testamentistaan. Isä siis tiesi.
”Tapio kysyi
multa mitä mieltä olen, ja meille muille sopi hyvin tuo järjestely. Mutta jos
sä et huoli tilaa, se myydään, ei me muut sitä jakseta pitää.”
Salla ei ollut
epäröinyt hetkeäkään. Hän pitäisi tilan ja muuttaisi sinne heti kun
opiskelultaan pääsisi. Seuraavaksi oli pitänyt soittaa Joonakselle töihin.
Salla oli mennyt makuukamariin, sulkenut oven ja puhunut pitkään. Keittiöön
palatessaan hän oli nähnyt Mikaelin istuvan kumarassa asennossa pöydän ääressä
puoliksi juotu kupillinen kahvia edessään. Salla oli hiipinyt miehen viereen,
koskettanut käsivartta. Mikael oli noussut pöydästä, siepannut Sallan syliinsä
ja huokaissut:
”Tapio oli
aina mun tukena. Nyt ei ole ketään enää.”
Miten niin ei
ollut ketään? Salla ei silloin ollut ajatellut asiaa sen enempää, mutta nyt hän
juuttui miehen sanoihin. Sitä paitsi Mikael oli itkenyt, nyyhkyttänyt kasvot
kyynelistä märkänä.
Salla vilkaisi
vieressään istuvaa Joonasta Siuron kirkon penkissä. Joonas oli sanonut, että
jos Salla halusi pitää tilan, hän ei estelisi. Mutta hän ei halunnut muuttaa
Salmiin. Jos Salla ryhtyisi hoitamaan taloa, maita ja hevosia, heidän tiensä
eroaisivat. Salla oli jo päätöksensä tehnyt, eikä Joonaksen sanoilla ollut
merkitystä. Ei tässä asiassa. Joonas taas halusi Raumalle. Sallan puolesta mies
oli vapaa muuttamaan minne tahtoi, jos tämä ei ollut valmis seuraamaan häntä
paikkaan, joka oli aina kuulunut hänen unelmiinsa.
Muistotilaisuudessa
he päättivät hoitaa asian samoilla itkuilla. Muiden huomaamatta he ottivat
sormukset sormistaan ja antoivat ne toisilleen Jonin lukiessa:
”Tapio
Toivasen omaisille. Olen ikuisesti kiitollinen Tapiolle hänen minua kohtaan
osoittamastaan lämmöstä ja isällisestä ystävällisyydestä. Hänen optimistinen
elämänasenteensa tarttui ja kantoi monen harmin yli. En koskaan unohda hänen
iloisia silmiään. Elän mukana suuressa surussanne. Mikael Laine.”
Silloin Salla
ei enää pystynyt pidättämään itkua, hän nojautui Joonasta vasten ja antoi
tulla. Joonas jäi siihen uskoon, että Salla suri heidän ratkaisuaan. Hän
seurasi adressien lukemista vakavana, kädet lämpimästi Sallan ympärillä.
Jostakin kumman syystä tyhjä kohta hänen sisällään alkoi hitaasti kutistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti