Rautatieasema.
Portaat alas ja toiset ylös, laukku painoi taas kuin synti. Ilta oli
pimentynyt, taivas valutti räntää, tiellä oli jään päällä vettä. Kotiin oli
matkaa vajaa kilometri, ja tällä kertaa Salla otti taksin. Hämeenlinnan
keskustassa oli hiljaista, vaikka aika lauma ihmisiä oli poistunut junasta.
Sunnuntai-ilta oli täällä aina yhtä rauhallinen.
Salla katseli
tilavaa kerrostalokaksiotaan. Hassua, että kahden viikon joululoman aikana ehti
unohtaa, miten viihtyisää siellä oli. Salla kiitti onneaan, ettei ollut
löytänyt kelvollista yksiötä. Olihan asunto hieman kallis, mutta Sallalla oli
säästöjä. Hän pärjäisi mainiosti ainakin kesään saakka. Hän asetti takin
naulakkoon, kengät kuramatolle, äidin mukaan tunkemat ruoat jääkaappiin.
Seuraavaksi Salla kaivoi uuden seinäkalenterin esiin. Vuosi 1995 oli alkanut.
Hän oli juhlinut sitä Merjan luona isoissa bileissä.
Hanna oli
poikennut paikalla reilun vuoden ikäisen poikansa Einon kanssa. Eino oli
samanlainen suloinen suklaasilmä kuin isänsä. Jotenkin kummasti Hanna oli
ilmeisesti saanut Samulin rauhoitettua, sillä ainakin hänen sanojensa mukaan
heillä meni mukavasti. Sitä paitsi toinen lapsi oli jo tulossa.
Tiensuun
Anttoni oli taas kuvioissa mukana. Merjan ja Anttonin suhde oli ollut kiihkeä
ja myrskyisä, he olivat olleet välillä yhdessä ja välillä erossa. Anttoni oli
käynyt armeijan ja aikoi hakea Tampereen yliopistoon lukemaan valtiotiedettä
tai kotimaista kirjallisuutta, ehkä molempia. Hän oli ollut vuodenvaihteeseen
saakka töissä jossakin pizzeriassa Raumalla, mutta aikoi nyt keskittyä
valmistautumaan pääsykokeisiin. Sallasta vaikutti siltä, että Anttoni oli
muuttamassa Merjan kaksioon. Kitaransa mies oli jo ainakin tuonut, ja
pyykkikorissa oli ollut hänen vaatteitaan.
Sallan
asunnossa ei ollut kenenkään toisen tavaroita. Puolentoista vuoden takaiset
tapahtumat olivat vieneet häneltä mielenkiinnon parinmuodostusta kohtaan.
Mikael oli täyttänyt hänen ajatuksensa kuukausia sen kaamean kolaripäivän
jälkeen. Hän oli ollut todella alamaissa, raahautunut väkisin töihin. Onneksi
Kristina oli tajunnut tilanteen ja ohjannut hänet hoitamaan pääosin muita kuin
asiakaspalvelutehtäviä.
Tapio oli
osoittautunut korvaamattomaksi tueksi sinä syksynä, sen jälkeen kun työ
matkatoimistossa oli päättynyt. Setä oli kirjaimellisesti hakenut Sallan kotoa,
vaatinut muuttamaan joksikin aikaa luokseen terveeseen maalaisympäristöön,
kuten mies silmiään vilkuttaen oli sanonut. Salla oli suostunut sillä ehdolla,
ettei joutuisi kohtaamaan Mikaelia. Tapio oli luvannut yrittää hoitaa asian
niin hyvin kuin taisi.
Setä oli
osunut oikeaan kuten aina. Kuusi kuukautta Vollen ja Hellun hoitamista oli
Sallalle juuri oikeanlaista terapiaa. Raveihin Tapio ei Sallaa kuitenkaan
saanut lähtemään. Ei varsinkaan, kun Merja oli kertonut käyneensä pari kertaa
Teivossa ja nähneensä molemmilla kerroilla Laineen Marin työntämässä
lastenvaunuja.
Kerran Salla
oli törmännyt Mikaeliin setänsä pihamaalla. Tapio oli lähtenyt käymään
Tampereella asioilla ja unohtanut, että mies oli tulossa ajamaan Vollen kanssa
testikierroksen nähdäkseen, missä kunnossa hevonen hänen mielestään oli. Mikael
oli pysähtynyt Sallan eteen, katsonut tätä vakavana. Sietämätön ahdistava olo
oli painanut rintakehässä. Molemmilla. Sanat olivat takertuneet kurkkuun, vesi
kihonnut silmiin.
”Mun oli
pakko”, oli Mikael kuiskannut.
”Tiedän,
tiedän”, oli Salla sihahtanut. ”Ei se silti tätä tuskaa auta.”
Mikael oli
nyökännyt ja kysynyt, tiesikö Salla Tapion aikataulusta. Salla oli todennut,
ettei setä ainakaan ennen neljää tulisi, koska tämä oli sopinut menevänsä
vakuutusyhtiöön juttelemaan hevostensa vakuutuksista kello viideltätoista.
Kumpikaan ei
tiennyt, miksi silloin kävi niin kuin kävi, ei sillä edes olisi ollut heille
mitään merkitystä. Siitä hetkestä jäi molemmille hyvä olo, kuukausia heidän
ajatuksiaan kiusannut asia oli tuntunut sen jälkeen helpommalta kestää. He
olivat ladanneet toisiinsa tunteidensa koko kirjon, he olivat rakastaneet,
himoinneet, itkeneet, nauraneet, tunteneet syvemmin kuin aikoihin sitä ennen —
tai sen jälkeen.
Siitä oli nyt
melkein vuosi aikaa. Vuodessa oli tapahtunut paljon. Joni ja Mia olivat menneet
naimisiin ja ostaneet vanhan talon Siivikkalasta ja remontoineet sitä innolla.
Salla oli eksynyt tekemään lyhyitä luokanopettajansijaisuuksia ja niistä
innostuneena päättänyt hakea Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitokseen ja
päässyt. Elokuussa hän oli muuttanut asuntoon, jossa nyt istui nojatuolissa
miettimässä. Takana oli puoli vuotta opettajuuden pohtimista,
tutustumiskäyntejä kouluihin, harjoittelua, luentoja, pianonsoittoa, joka ei
oikein sujunut, edessä vielä muutama vuosi opintoja.
Kesällä Salla
oli tavannut Joonaksenkin ohimennen. Jotakin oli liikahtanut vatsanpohjassa,
mutta koska Anttoni oli tiennyt kertoa veljensä seurustelevan jonkun
raumalaisen tytön kanssa, Salla oli unohtanut koko jutun. Hänelle sopi hyvin
elää yksin, opiskelu vaati paljon energiaa. Tentteihin lukeminen ja
harjoitustöiden kirjoittaminen täytti illat, ja viikonloppuisin tuntui
mukavalta istahtaa junaan ja matkustaa Niemen kautta Salmiin hoitamaan hevosia.
Tällä hetkellä Salla ei kaivannut elämäänsä muuta.
Salla lämmitti
itselleen kupillisen kaakaota mikrossa, selasi hetken päivän Aamulehteä, jonka
oli napannut kotoa mukaansa. Loppuillan hän katseli televisiota ja keräili
maanantaina koulussa tarvittavia kansioita reppuun. Kymmenen tienoilla hän
siirtyi makuuhuoneeseen, sammutti valot ja nukahti heti.
Aamulla satoi
lunta. Maisema oli vaihtunut ankean mustasta postikorttimaiseksi näkymäksi.
Salla käveli kouluun. Käytävillä käytiin vilkasta keskustelua, vaihdettiin
lomakuulumisia. Luennot alkoivat, ja puolen päivän tietämissä oli tunti aikaa
käydä lounaalla. Ensimmäisen koulupäivän piristykseksi Salla päätti lähteä
kolmen kurssikaverinsa kanssa kaupungille pizzalle. Heillä oli alusta saakka
ollut hauskaa yhdessä, tällä porukalla he olivat kolunneet Hämeenlinnan kaikki
juottolat ja juhlineet vuorotellen kunkin kämpillä.
Naiset
kävelivät lähimpään pizzeriaan. Lumisade oli yltynyt, ja hiutaleet tarttuivat
hiuksiin ja silmäripsiin. Salla kiinnitti huomiota kadun toisella laidalla
tummansinistä Volkswagen Golfia puhdistavaan mieheen. Mies oli jotenkin tutun
oloinen. Salla hymähti. Näytti Joonakselta. Joonas oli kuitenkin Raumalla, mies
oli valmistunut datanomiksi muutama vuosi sitten ja laati ohjelmia raumalaisen
paperialan suuryrityksen palveluksessa. Ei hän Hämeenlinnaan eksyisi.
Tilaukset
tehtyään naiset kokosivat noutopöydästä salaatit ja istahtivat syömään
iloisesti jutellen. Salla nauroi katketakseen Sillanpään Katjan kertomukselle
tämän siskon koiran tempauksista, kun samainen Joonaksen oloinen tyyppi astui
pizzerian ovesta sisään, pudisteli lunta harteiltaan ja käveli suoraan Sallan
luokse. Mies oli Joonas, Tiensuun Joonas. Sallan ruokahalu katosi.
Joonas odotti
Sallaa autossaan ja ihmetteli, kuinka elämä heitteli pientä ihmistä miten
tahtoi. Hän itse oli kyllästynyt ainaiseen tietokoneruudun tuijottamiseen ja
päättänyt vaihtaa alaa. Hän oli miettinyt pitkään, mitä haluaisi tehdä ja
päätynyt siihen, että jo kertynyttä ammattitaitoa kannatti kuitenkin hyödyntää.
Äiti oli heittänyt idean ryhtyä tietotekniikan opettajaksi johonkin aikuisia
kouluttavaan oppilaitokseen, ja Joonas oli selvittänyt, miten semmoinen
onnistuisi.
Samoihin
aikoihin seurustelusuhde vanhan luokkakaverin kanssa oli alkanut hiipua, ja
koko tuttavapiiri tiesi, että Taija oli lopulta lähtenyt toisen miehen matkaan.
Vaikka heidän suhteensa oli jo jonkin aikaa ollut melko viileä, naisen tempaus
kirpaisi ja antoi Joonakselle tarvittavan sysäyksen lähteä ainakin joksikin
aikaa toiselle paikkakunnalle.
Hämeenlinnassa
toimi Ammatillinen opettajakorkeakoulu, joka nimensä mukaisesti koulutti monen
alan opettajia ammatillisiin oppilaitoksiin. Sen periaatteisiin kuului, että
koulutuksen saattoi suorittaa joko lähi- tai monimuoto-opetuksena. Puolentoista
tai kahden vuoden mittainen koulutus siten, että voisi käydä samalla töissä,
kuulosti Joonaksesta juuri oikealta ratkaisulta. Koska hänellä ei ollut
korkeakoulututkintoa, hän oli pyrkinyt erikoistapauksena työkokemukseensa
vedoten ja päässyt.
Puolen vuoden
ajan Joonas oli käynyt Raumalla töissä ja asunut lähiopetusjaksot
Hämeenlinnassa. Ainainen reissaaminen oli kuitenkin alkanut rasittaa, ja Joonas
oli etsinyt osa-aikaista työtä Hämeenlinnan seudulta ja päätynyt Turenkiin
pieneen perheyritykseen, joka suunnitteli ja toteutti tietokantoja
yritysasiakkaille. Hän oli aloittanut työt heti vuodenvaihteen jälkeen, ja
tänään oli ollut vuoden ensimmäinen lähiopetuspäivä.
Sallan
kohtaaminen täällä oli yllättänyt Joonaksen. Hänellä oli hämärä mielikuva
siitä, että Anttoni olisi saattanut mainita Sallan hankkeista, mutta silloin he
olivat tainneet olla yhdessä viihteellä, ja asia oli mennyt ohi korvien. Joonas
oli nähnyt Sallan näköisen naisen kadun toisella puolella, ja vaikka hänen
olisi pitänyt kiirehtiä koululle, hän ei voinut olla seuraamatta tätä. Hänen
oli ollut pakko varmistaa, oliko nähnyt oikein. Onneksi hän oli kerrankin
kuunnellut vaistoaan.
Joonas
terästäytyi. Ovista purkautui ryhmä naisia. Oikein, Salla oli yksi heistä.
Nainen etsi tummansinisen Golfin ja suunnisti sitä kohti ripein askelin. Häntä
jännitti suloisesti. Hyvänen aika, hänhän oli ihastunut! Tältä hänestä oli
tuntunut viimeksi Merjan tupaantuliaisissa. Silloinkin kohde oli ollut Joonas.
Mikael oli vielä siihen aikaan niin vahvasti mukana kuvioissa, että hän ei
ollut tajunnut olevansa oikeasti ihastunut. Tuntui ihmeelliseltä saada kokea
uudestaan jotain näin kiehtovaa. Salla henkäisi syvään ennen kuin avasi auton
oven. Siinä istui Joonas. Mies, erilainen kuin Mikael. Hyvällä tavalla
erilainen. Niin Salla tunsi.
Joonas kulki
Sallan perässä portaat ylös. Eteisessä hän tahtoi auttaa takin Sallan yltä. Hän
järjesti kenkänsä Sallan kenkien viereen ja tuppasi reppunsa puhelinpöydän
alle. Salla pujahti vessaan, ja sillä välin Joonas ehti etsiä kaapista kaksi
lasia. Niihin hän kaatoi puoliksi pullon makeaa omenasiideriä, jonka oli
käväissyt ostamassa ennen kuin Sallan koulupäivä oli päättynyt.
Hän tassutteli
lasien kanssa pienen sohvan eteen, kutsui katseellaan Sallan viereensä. Hänen
mielestään tätä yhteensattumaa oli syytä ihan pikkuisen juhlistaa. Salla oli
samaa mieltä. He istuutuivat sohvalle, ja puhetulva yllätti molemmat. Parin
vuoden kokemukset, ensin mukavat, sitten vähitellen vakavammat soljuivat toisen
tietoon. Kun Joonas kysyi hirvikolarista, josta oli ohimennen kuullut, Salla
vavahti.
”Sen pahempaa
mulle ei ole sattunut, se sotki mun kaikki suunnitelmat. Siitä mä en olis
halunnu puhua, mutta menköön nyt sekin sitte samalla”, hän puuskahti.
Koko tarina
piirtyi elävänä Joonaksen mieleen. Tätä hän ei ollut Sallasta tiennyt. Naisen
suhde Mikaeliin oli tähän saakka pysynyt täysin salassa. Joonas näytti perin
vakavalta, kun Salla päätti kertomuksensa vuoden takaiseen tapahtumaan setänsä
kotona.
”Nyt kuulit
ihan kaiken. Tätä en ole kellekään kertonut. Merja tietää kaiken muun paitti
ton viimetalvisen. Sä tiedät nyt enemmän kuin se. En ole mikään kiltti tyttö,
kaukana siitä. Mua ei haluttanu kertoo tätä, mutta kun kysyit siitä
kolarista...”
Joonas vaiensi
Sallan selittelyn.
”Ei mua
haittaa mitä sä olet tehnyt. Mä toivon vaan, että sä oot toipunut tosta. Se vei
varmaan tosi kauan. Vieläkö sä kaipaat?”
Siihen Salla
ei osannut vastata. Hän ei yleensä enää ajatellut asiaa, koska sille ei voinut
mitään. Tunteet Mikaelia kohtaan eivät koskaan olleet kuolleet, ja Marin
mainitseminen sai hänet vihaiseksi. Mutta ei hän enää menetettyä suhdetta
itkenyt. Sitä paitsi arjen ongelmat olisivat olleet niin suuret, että tuskin
hän olisi kestänyt niitä. Suhde olisi todennäköisesti jo lopussa, jos se olisi
toden teolla päässyt alkamaan. Niin suuri intohimo oli kuluttavaa, tuskin sitä
olisi kumpikaan vuotta kauempaa jaksanut. Sitä paitsi Mikael ei olisi kuitenkaan
koskaan ollut paikalla.
Joonaksen syli
oli lämmin, välittävä, hänellä oli pehmeät huulet ja vaativa suu ja uteliaat
sormet. Salla antautui miehen pehmoisen napakkaan käsittelyyn ja ihmetteli
uudenlaista onnen tunnetta, joka hänet valtasi. Joonas oli omanlaisensa, vapaa,
huomaavainen, luonteva. Ongelmattoman tuntuinen, luotettavan oloinen. Kaikkea
sitä, mitä hän oli tuskaisesti Mikaelilta odottanut, kunhan he saisivat
toisensa... Sen illan jälkeen Salla ei enää uskonut kaipaavansa mitään.
34. luku
Parin viikon
kuluessa Joonas oli järjestänyt vähät tavaransa Sallan asuntoon ja sen
kaappeihin. Nojatuoli, pari taulua, kitara, matkatelevisio, stereot ja
halogeenijalkalamppu olivat ilmestyneet ovesta sinä viikonloppuna, kun Salla
oli poikennut Tampereella. Tilanne tuntui molemmista luonnolliselta. Olivathan
he tunteneet toisensa jo lähes kaksi vuotta. Kumpikin kaipasi kumppania, jonka
kanssa jakaa arki ja juhla. Molemmat olivat pettyneet aikaisempiin
suhteisiinsa, ja sen vuoksi he ajattelivat tuntevansa itsensä paremmin.
Joonas oli
vuokrannut tammikuun alusta lähtien Raumalla sijaitsevan kolmionsa kalustettuna
vanhalle luokkakaverilleen, koska Anttonikaan ei sanojensa mukaan tarvinnut
ylimääräistä tukikohtaa. Äidin talo riitti, jos piti poiketa kotikaupungissa.
Joonas oli suunnitellut vuokraavansa yksiön tai pienen kaksion Hämeenlinnasta,
mutta asuntopulan vuoksi hän joutui edelleen asumaan koulun asuntolassa, jonka
pienessä soluasunnossa oli peruskalustus: sänky, työpöytä ja tuoli. Senkin
takia hän oli enemmän kuin innokas muuttamaan Sallan kanssa saman katon alle.
Salla huomasi
usein ihmettelevänsä, miten mutkatonta Joonaksen kanssa oli elää. Riitoja ei
syntynyt oikein mistään, ja vaikkei hän pitänyt sinihomejuuston hajusta
jääkaapissa ja vaikka Joonasta ärsytti hänen tapansa tuulettaa kaikki
vuodevaatteet torstai-iltapäivänä oli sää mikä tahansa, niihinkin tottui
vähitellen. Joonakselle tuntui sopivan kaikki, mitä hän ehdotti, ja jotenkin
Joonas osasi asettaa sanansa siten, että Salla myöntyi helposti myös hänelle
entuudestaan outoihin tempauksiin kuten yllättäville bändikeikoille lähtemiseen
tai purjeveneen oston suunnitteluun.
”Vietetään
kesät Raumalla, siellä on meri”, haaveili Joonas ääneen.
”Kunhan ehdin
käydä katsomassa Vollea Salmissa silloin tällöin”, huokasi Salla vastaukseksi.
Raveihin
Joonasta ei olisi saanut lähtemään. Hän ei nähnyt mitään hohtoa siinä, että
katseltiin muutaman hevosen juoksua kymmeneen otteeseen illan aikana ja
yritettiin veikata, kuka tulee ensimmäisenä maaliin. Vakiota mies silti pelasi
ja katseli televisiosta kaikki jalkapallopelit. Huvinsa kullakin, tuumasi Salla
ja oli tavallaan tyytyväinen, ettei olisi kehdannut edelleenkään mennä käymään
raveissa. Ei vielä. Hänet kuitenkin muistettaisiin yhä.
Laskiaisen
tienoilla Salla kutsui ystäviään luokseen iltaa istumaan. Merja ja Anttoni,
Joni ja Mia, Anne ja Tero sekä Sari olivat tulossa paikalle. Hanna ei päässyt
lastensa mahataudin vuoksi, ja Miika oli sen illan ajamassa isänsä taksia.
Yhteisestä sopimuksesta Salla ja Joonas olivat pitäneet suhteensa salaisuutena.
He halusivat nähdä vieraiden ilmeet näiden huomatessa asioiden nykyisen laidan.
Anttoni oli tiedustellut, tulisiko Joonas ja oliko Salla ylipäätään nähnyt
hänen veljeään, johon Salla oli vastannut, ettei ollut ihan varmaa, pääsisikö
tämä tulemaan.
Sari, Anne ja
Tero tulivat junalla. He aikoivat palata yöksi Tampereelle. Sari oli käynyt
Sallan luona syksyllä, ja osasi tien perille. Salla sattui vilkaisemaan
ikkunasta pihaan juuri kun kolmikko saapui talon ulko-ovelle.
”Nyt tulee
porukkaa”, hihkaisi Salla Joonakselle, joka touhusi keittiössä
jauhelihapiirasta uuniin.
”Ne on ne
junalla tulleet, kerranki se ei ollu myöhässä. Noni, kello on varttia vaille
neljä. Vartin yli pitää ottaa piiras uunista, ettei se pala”, evästi Joonas.
”Mä vähän siivoon tätä tiskipöytää.”
Salla ei
lakannut ihmettelemästä Joonasta. Hän ei ollut tottunut siihen, että miehet
huomaisivat siivota jälkiään. Tai toisten jälkiä. Hän hymyili tyytyväisenä.
Parempaa miestä ei olisi voinut sattua hänen polulleen. Aikamoista sattumaa, että
hän oli joutunut Raumalle töihin. Kaikella tuntui olevan tarkoituksensa.
”Ai täällon
Joonaski”, ilahtui Sari heti sisään päästyään.
”Joo, mä
opiskelen täällä kans, ja olin joutilas autteleen. Ja velikin tulee tänne,
sitäkin on kiva nähdä.”
Salla virnisti
Joonakselle, niin etteivät muut huomanneet. Itse asiassa Joonas oli tehnyt
melkein kaiken, sillä hänen itsensä oli ollut pakko kirjoittaa jälleen yksi
pohtiva essee. Niitä tulvi jo korvista ulos. Sopi toivoa, että ne vähitellen
olisi kaikki kirjoitettu.
Anne tahtoi
tietää, ketä muita tulisi paikalle, ja samassa soi puhelin. Joni soitti
autosta, että he saapuisivat puolen tunnin kuluttua. Heille oli sattunut
matkalla jokin viivästys, mutta että ongelmia ei ollut. Taustalta kuului
iloista naurua, Merja ja Anttoni taisivat olla Jonin ja Mian uuden
farmari-Corollan kyydissä.
Salla päätti
tarjota tervetuliaisdrinkit vasta, kun kaikki olisivat saapuneet, ja pyysi
vieraita asettumaan taloksi. Tero tutki heti Sallan levyvalikoiman ja ihmetteli
hieman, mistä sinne oli ilmestynyt saksalaista heavyä sekä laaja valikoima
progressiivista rockia. Joonas pelasti tilanteen keksimällä, että levyt olivat
häneltä lainassa. Anne puuttui keskusteluun huomauttamalla, että Teron olisi
ehkä parasta valita jotakin kaikkiin uppoavaa musiikkia, eikä esimerkiksi
kaikkein mahdottominta progea. Niinpä Tero valitsi Rushin ”Roll the Bones”
–cd:n.
Ennen
autokyytiläisten saapumista Salla viimeisteli salaatin. Joonas ja Tero olivat
uppoutuneet keskusteluun musiikkimaailman hienoimmasta ilmiöstä eli
sähkökitaroiden ja bassojen virtuoosimaisesta soittotaidosta. Kunnon heavy
metalia saati trashia ei kuulemma pystynyt tekemään, elleivät sormet tanssineet
soittimen kaulalla niin nopeasti, että niitä tuskin näki.
”Anttoni,
velipoika, osaa soittaa kitaraa aika lähelle sitä mitä pitäis. Se soittaa
muutamassa bändissä, joista pari keikkaileekin”, kuuli Salla Joonaksen
kertovan.
”Harmi, ettei
täällä ole skittaa, se olis voinu näyttää”, vastasi Tero.
Joonas oli
vähällä lipsauttaa, että olihan hänelläkin kitara, mutta muisti samassa, ettei
heidän itsensä ollut tarkoitus antaa minkäänlaisia vihjeitä. Kunhan Anttoni
saapuisi paikalle, asia selviäisi kaikille melko nopeasti.
Sari ilmestyi
keittiöön kysymään, olisiko hänestä apua jossakin. Salla totesi, että astioiden
esiin ottamisen lisäksi kaikki muu oli valmista paitsi piiras, ja että sekin
pitäisi tuota pikaa ottaa uunista. Sari katseli ympärilleen tutkivasti, seurasi
tovin Sallan touhuja ja kysäisi kuin ohimennen, mistä Salla oli saanut päähänsä
hankkia vihreäkankaisen nojatuolin, kun asunnossa kaikki muu oli sinisävyistä.
”Mä sain sen
yheltä kaverilta vähän niinku sijotukseen, kun sille ei mahtunu”, keksi Salla.
Sari näytti kuin ei olisi täysin uskonut, muttei kuitenkaan kysellyt enempää.
Ovikellon
soidessa Joonas kiirehti keittiöön avaamaan kuohuviiniä. Heitä oli yhdeksän,
joten pulloja piti avata saman tien kaksi. Salla puolestaan avasi oven. Anttoni
tunki sisään ensimmäisenä. Hän kurkisti olohuoneeseen ennen kuin oli saanut
edes takkia yltään ja huudahti oitis:
”Salla, mitä
hemmettiä Joonaksen nojatuoli tekee sun kämpässä?”
Salla
purskahti iloiseen nauruun. Hän vilkaisi merkitsevästi Saria, joka oli ollut
huomaavinaan jotakin olevan tekeillä.
”Se muutti
tänne, ja Joonas sen mukana”, hihitti Salla.
”Mä aavistin”,
virnisti Sari.
”Mitä sä
sanoit?” kysyi Merja ja rutisti saman tien Sallaa. ”Lievä yllätys, vähänkö oon
sun puolesta ilonen!”
”Ei voi olla”,
hämmästyi Tero. ”Siis nää levytkin...”
”Saakelin
pikkusisko, meille et ole kertonu mitään! Selkääs sietäsit saada”, kuului Jonin
kiusoitteleva kommentti. Anttoni ei osannut kuin nauraa.
”Ihan totta,
millon se tänne... Ei kukaan pysty oleen sanomatta... Asuukse oikeesti...”
Joonas
purjehti keittiön ovelle tarjottimen kanssa.
”Saisko
herrasväelle olla vähän kuohuvaista?”
Salla pyysi
Joonasta odottamaan sen verran, että hämmästyksen sekoittamat vieraat saisivat
ulkovaatteet yltään.
”Siirtykää
vähän että mä saan tän oven kii, rappu kaikuu aika lailla”, toimitti Mia.
Oven
suljettuaan Mia ojensi Sallalle suuren laatikollisen tuoreita laskiaispullia
mainiten, että niitä ei ollut tahtonut löytyä mistään, ja että heidän
myöhästymisensä johtui niistä.
”Ja Joonas, mä
ottasin alkoholitonta kun oon kuski.”
”Mitä väliä
sillä on kun me mennään vasta huomenna takas?” ihmetteli Anttoni.
Joni vilkaisi
vaimoaan ilkikurisesti hymyillen.
”No kun kerran
on alotettu nää paljastukset, niin mä voin kertoo että on sillä toinenki syy,
ja se syntyy keskikesällä.”
Mia punehtui,
vaikka vauvauutisen kertomisesta oli sovittu jo kotona. Jonin ja Sallan
vanhemmat olivat kuulleet asiasta jo aamupäivällä heidän poiketessaan hakemaan
paria patjaa yöpymistä varten.
He kohottivat
maljan Sallan ja Joonaksen uudelle suhteelle, Jonin ja Mian vauvauutiselle ja
vielä laskiaiselle. Joonas veisteli, ettei tästä enää puuttunut kuin
hääuutinen, jolloin Merja vetäisi juomaa henkitorveen ja alkoi yskiä vedet
silmistä vuotaen. Hän nauroi ja yski yhtä aikaa. Anttoni takoi Merjaa selkään,
ja kun tämä viimein pystyi taas hengittämään yskimättä, Joonas hihkaisi:
”Ei jumalauta.
Anttoni, et säkään kaikkea ole kertonu. Kattokaa, niillä on sormukset!”
”Hehee, niin
taitaa olla. Viikko sitte käytiin ostamassa ja ne kaiversi ne saman tien”,
Anttoni selvitti.
”Ja mä en
huomannu mitään”, päivitteli Anne, joka yleensä aina katsasti ensimmäisenä
kaikkien vasemman nimettömän.
Niin
kohotettiin malja vielä tuoreelle kihlaparille. Sallalla oli epätodellinen olo.
Niin paljon oli tapahtunut, niin paljon uutta ja iloista. Tuntui siltä, että
hänenkin tarinassaan oli alkanut uusi luku. Onnellisempi kuin tähän saakka. Hän
toivoi sydämestään olevansa vihdoin oikealla tiellä.
Salla ja Merja
istuivat keittiössä juttelemassa pitkään sen jälkeen kun muut olivat
nukahtaneet, Tiensuun veljekset vierekkäin Sallan ja Joonaksen sänkyyn ja Joni
ja Mia olohuoneen sohvasta loihditulle vuoteelle. Sallan ja Merjan oli määrä
nukkua patjoilla, joista toinen oli olohuoneessa ja toinen makuuhuoneessa.
Junalla saapuneet olivat ehtineet niukin naukin viimeiseen Tampereen kyytiin ja
suunnitelleet jatkavansa juhlimista ensin ravintolavaunussa ja lopulta vielä
Ilveksen yökerhossa.
”Aika jännää
tää elämä”, Salla totesi kaataessaan fantaa laseihin.
”Joo, ei
uskois ellei olis nähny. Aattele nyt, me seurustellaan veljesten kanssa, jotka
on kotosin Raumalta. Ja sä tutustuit niihin sattumalta, kun se sun työkaveri
sai sut vihdoin houkuteltua Hennan kans kylille.”
”Niin, ja
sitte tää, että kaikki kertoo asioistaan yhtä aikaa. Tuli aika vinkee olo, kun
ekaks me päätettiin ettei puhuta mitään vaan pidetään bileet ja katotaan, kuka
huomaa ekana. Tietty Anttoni tajus kun se tuntee Joonaksen kamat, mutta
kuitenkin. Ja sitte Jonte kerto niitten vauvasta, vähän hienoo, mulla meni
kylmät väreet selässä. En mä sillä, mä en haluis lasta, en vielä enkä tiedä
koska. Ainaki mä haluun opiskelut johonki malliin. Kun on näin vanhana lähteny
kouluttautuun uusiks, ei paljon viittis viivästyttää. Mä oon kolmekymppinen
ennenku saan täältä paperit! Mutta siis musta tulee täti, se tuntuu jotenki
hauskalta. Mistä te sitte saitte päähänne mennä kihloihin?”
Merjaa
nauratti. Hän ja Anttoni olivat olleet yhdessä ja eronneet varmaan seitsemän
kertaa, mutta armeijasta päästyään Anttoni oli päättänyt muuttaa Tampereelle
Merjan luokse, ja siitä lähtien heidän suhteensa oli jollakin tavalla
tasaantunut. Anttoni näköjään tarvitsi yhden asuinpaikan ja kaikki omat
tavaransa ympärilleen, ennen kuin pystyi rauhoittumaan. Olihan Joonaksen
pikkuveli nuori sitoutumaan, mutta kun kerran molemmista ajatus oli tuntunut
kaikin puolin hyvältä, he olivat edellisen viikon perjantaina kävelleet
kultasepänliikkeeseen ja valinneet suhteensa näköiset villit, rosoiset
sormukset.
Merja antoi
sormuksen Sallan käteen tutkittavaksi. Siinä luki Anttonin nimi ja
kihlautumispäivä. Salla pyöritteli esinettä sormissaan. Näkisikö hän koskaan sitä
päivää, että omassa nimettömässä kiiltelisi sormus? Vieläkään, vaikka Joonas
oli asettunut hänen luokseen asumaan, hän ei pystynyt täysin uskomaan, että hän
jonakin päivänä voisi olla niin varma tunteistaan, että uskaltaisi lupautua
toiselle. Edes kuvaannollisesti. Salla ei ollut varma siitäkään, halusiko
yleensä ostaa kihlat tai mennä naimisiin vain sen takia, että niin oli tapana
tehdä. Vahva tunneside oli monin verroin tärkeämpi kuin mikään ulkoinen merkki
sitoutumisesta.
Merja huomasi,
ettei ollut vielä kuullut, miten Joonas oli päätynyt Sallan luo asumaan. Salla
innostui kertomaan, ja Merja sai jälleen ihmetellä, miten pienistä asioista
elämän suuret tapahtumat saattoivat kehittyä. Samantekevää, oliko vain sattumaa
vai onnellinen kohtalon oikku, että naiset olivat päättäneet mennä ulos
lounaalle ja että Joonas sattui olemaan juuri samalla hetkellä kadun toisella
puolella ja vielä tullut vilkaisseeksi naisjoukkoa. Tai ylipäätään, että sekä
Salla että Joonas olivat hakeutuneet opiskelemaan samalle paikkakunnalle ja
viettäneet siellä puoli vuotta toisistaan tietämättä, ennen kuin jokin oli
saanut heidät kohtaamaan.
”Jos mä olisin
lähteny Jonen kelkkaan jo sun tupareissa, Mikael olis sotkenu ne kuviot aika
varmasti. Ja Joonas ei olis kokenu sitä yhtä suhdetta, se olis yhtä karua mutta
kasvattavaa kokemusta köyhempi. Näin sen kai sitte piti mennä”, huokasi Salla.
Merja nyökkäsi
ja haukotteli leveästi. Häntä väsytti aika tavalla, sillä hän oli joutunut
heräämään aamulla ennen kuutta viimeistelemään hieman keskeneräistä
mainosjulistetta, joka piti lähettää eteenpäin heti maanantaiaamuna. Salla
totesi kellon olevankin jo puoli neljä. Hän toivotti Merjalle hyvää yötä, nousi
pöydästä tämän kanssa yhtä aikaa, venytteli, siisti keittiötä sen verran, että
siellä voisi aamulla kuvitella nauttivansa aamiaista. Aamuksi oli jäänyt vielä
yksi pullo Kultakavaljeeria. Se oli hyvä, he saisivat kuohuviiniaamiaisen.
35. luku
Hiihtolomalla
Salla vei Joonaksen Salmiin tapaamaan setäänsä. Tapio oli juuri ajamassa Vollen
kanssa ripeää lenkkiä, kun he kaartoivat pihaan. Salla selitti innoissaan, mitä
kaikkea Volle oli uransa aikana saavuttanut. Joonas oli jo alkanut tottua
siihen, että Sallaa kiinnosti raviurheilu ja hevoset, ja hän muisti
kohteliaasti hämmästellä hevosen voittoja. Ehkäpä hänkin joskus tajuaisi, mitä
hienoa hyvän hevosen omistamisessa, valmentamisessa ja hoitamisessa oli. Toki,
täytyi myöntää, Tapion uutuuttaan hohtava kokonaan maksettu coupé-mallinen
Mersu S 500 teki jonkinlaisen vaikutuksen. Sekin oli kuulemma ostettu
voittorahoilla.
”No terve,
nuaret, mää ajan tän Vollen talliin ni saatte kaffetta. Viittikkö Salla käyrä
avaamasa ton tallin oven ni mää ajaa suhautan suaraan sisään”, toimitti Tapio.
Salla seurasi
valjakkoa talliin. Hän veti Joonaksen mukaansa, ja tämä seurasi kiltisti
perässä. Toden totta, mies ihmetteli, hevonen näytti ilahtuvan Sallan
nähdessään. Salla rapsutteli ja taputteli Vollea, tarjosi pari sokeripalaa,
sitten hän siirtyi Hellun karsinan luokse. Joonas katseli ovelta. Hän ei
osannut suhtautua hevosiin luontevasti. Enemmänkin isot eläimet pelottivat
häntä. Tottumuskysymys, oli Salla kuitannut tunteen.
Joonas
tarkkaili Sallan olemusta. Nainen oli jollakin tavalla erilainen.
Luonnollisempi ehkä, jotenkin levollisempi. Kuin olisi palannut kotiin. Joonas
yritti ravistaa epämiellyttävän aavistuksen pois mielestään. Totta kai Salla
näytti siltä, että oli kotona. Tapio oli sentään Sallan setä, ja täällä nainen
oli sanonut viettäneensä päivän jos toisenkin.
Tapiosta
Joonas piti heti ensi näkemältä. Lupsakka maalaismies, rento ja luonteva. Ja
leipoi parempaa pullaa kuin mikään hänen maistamansa siihen mennessä. Tapion
jutut olivat sitä paitsi aivan omaa luokkaansa. Heidän ajaessaan kohti Niemeä
Joonas totesi, ettei ollut vähään aikaan nauranut niin paljon kuin sinä
päivänä. Salla hymysi tyytyväisenä. Hän oli saanut esiteltyä tärkeän osan
elämäänsä asuinkumppanilleen. Joonas piti saada ymmärtämään, että ilman
jonkinlaista kosketusta hevosiin Salla olisi vaillinainen.
Seuraavan
viikon Joonas huomasi tarkkailevansa Sallan käytöstä. Hän tunsi olonsa jollakin
tavalla epämukavaksi, ja Salla huomasi sen. Perjantai-iltana heidän
valmistautuessaan lähtemään junalla Tampereelle Pakkahuoneen klubille
kuuntelemaan Anttonin Camembert-bändin helposti nieltävää progea Salla
tuskastui Joonaksen huokailuihin ja sai kysyttyä, mikä miestä oikein vaivasi.
Joonas väitti kaiken olevan kunnossa ja huokasi raskaasti sen sanottuaan. Salla
kimmastui.
”Siis sä
huokailet ja kattelet mua surullisin silmin, et naura millekään, oot poissaoleva
ja ajatuksissas. Siis vaikka oot paikalla. Mikä nyt on? Mä en lähe ennen kun
tää on selvitetty.”
Joonas huokasi
jälleen ja mietti, miten kehtaisi sanoa ajatuksensa ääneen.
”Sä vaivaat
mua”, hän tokaisi lopulta.
”Miten niin?”
Salla alkoi kiehua.
”Se kun oltiin
siä Salmissa...” Joonas sai viimein koottua itsensä. ”Sä olit ihan erilainen
niitten hevosten kans. Ihan kuin sä kuuluisit sinne, ja täällä susta on
paikalla vaan kuori. Siis tältä musta tuntuu, älä ny enempää suutu, ei tää tän
kummempaa ole. Mä vaan tulin siitä surulliseks, kun en voi osallistua siihen
hevoshommaan. Mä pelkään niitä enkä ikinä opi oleen niitten kans. Mun elämään
kuuluu musiikki, jalkapallo ja veneet. Ja sä.”
Salla oli
sanaton. Näin heille oli käynyt pari kertaa aikaisemminkin. Jokin asia oli
häirinnyt Joonasta, ja kun Salla oli viimein hermostunut toisen alakuloon, hän
oli suutahtanut ja saanut Joonaksen puhumaan. Tämän jälkeen he halaisivat,
sopisivat asian ja se unohtuisi. Tavallaan se tuntui hyvältäkin, turvalliselta.
Oli rauhoittavaa tietää, että Joonaksen mieli toimi tällä tavalla.
”Joonas, mä
tunnen eläväni siellä tallissa. Se on totta. Mutta se ei ole mun koko elämäni,
eikä siitä semmosta tu. Mun vaan täytyy aika ajoin päästä sinne, ei edes
määräajoin vaan joskus. Ehkä kesäsin olis kiva voida olla vaikka viikko siellä,
mutta en mä sua sinne pakota mukaan. Oikeesti, mun on sun kanssa hyvä olla. Sä
tajuut kun sulle selittää.”
Kuten Salla
oli aavistanut, Joonaksen olo parani huomattavasti.
”Mulle vaan
tuli semmonen olo, että sä et oikeesti viihdy muualla kun siellä. Nyt mä
varmaan osaan paremmin suhtautua”, huoahti Joonas ja pyysi Sallan luokseen
levittämällä kätensä. Salla riensi syleilyyn, joka vei heidät makuuhuoneen
kautta suihkuun.
He ehtivät
kahdeksan junaan. Vajaan tunnin matka Tampereelle taittui ravintolavaunussa,
jossa Salla ehti kumota pari siideriä, Joonas joi lonkeroa. Aamulehden toiseksi
viimeisellä aukeamalla oli huomiota herättävä Pakkahuoneen mainos, jossa
suitsutettiin Anttonin bändiä. Joonas luki ääneen:
”Suomen tämän
hetken parasta progea tänään Klubilla, lavalla Camembert. Liput 45 mk. Meille
on muuten ovella vipit, Anttoni hommas ne.”
”Niin
tietenki, meillähän on jotain epämääräsiä suhteita bändiin”, kikatti Salla.
Juna saapui
asemalle, jossa Merja jo odotti heitä. Hyytävä tuuli sai heidät juoksemaan
portaat alas ja lämpimän asematunnelin kautta suoraan Klubille. Merja kiinnitti
Sallan ja Joonaksen huomion keikan mainokseen. Se oli hänen laatimansa.
”Niin
tietenki, kas kun ei tullu mieleen”, nauroi Salla. ”Lehdestä jo katteltiin,
että onpa tehokas ja tyylikäs huomionkiinnittäjä.”
Baaritiskillä
oli vielä varsin väljää, sillä lämmittelybändinkin oli määrä aloittaa
soittaminen vasta tunnin kuluttua. Joonas oli jo maksamassa ensimmäisiä juomia,
kun Anttoni pölähti heidän luokseen, kiepautti Merjan syliinsä reippaaseen
tapaansa ja huikkasi tarjoilijoille, että näille kolmelle piti tarjota bändin
piikkiin koko ilta. Asia oli sillä selvä, heidän oli vain muistettava mainita tilatessaan "homejuusto".
Anttoni
herätti kommentillaan ansaittua huomiota muiden baaritiskin lähellä olevien
keskuudessa. Loppuillan erityisesti Merja, mutta myös Salla ja Joonas näkivät
ylen ystävällisiä hymyjä näiden ihmisten kasvoilla.
”Hassu juttu”,
mietti Salla ääneen, ”en mä tajunnu että noitten homejuustobändillä olis
näinkin paljon innokasta yleisöö.”
Merja tiesi
kertoa, että Camembert julkaisisi pian toisen levynsä ja että siitä oli
levy-yhtiön mukaan ennakkotilauksia jo toista tuhatta. Pojat olivat koemielessä
esittäneet viime aikoina keikoillaan myös uutta materiaalia. Se oli tyyliltään
enemmänkin progressiivisesta rockista vaikutteita saanutta perusrockia, joka
helpomman kuunneltavuutensa takia todennäköisesti myös myisi paremmin. Merja
oli huvikseen heittänyt kerran bändin poikien läsnä ollessa, että jos porukka
alkaisi menestyä, hän voisi ryhtyä heidän managerikseen. Anttoni oli sanonut
muiden ottaneen Merjan sanat tosissaan.
”Niin että jos
ne menestyy, musta voi tulla keikkojen järjestelijä ja palkkioiden ja
sopimusten säätäjä”, Merja virnisti huomattavan tyytyväisen näköisenä.
”Kaikkeen sitä voi joutua kun möläyttelee mitä sattuu. Että tuleva homejuuston
manageri tässä, hauska tutustua.”
Salla nauroi
ja katsahti samalla Joonakseen. Mies näytti mietteliäältä.
”Pidä Merja
ton Anttonin jalat maan pinnalla”, Joonas totesi äkkiä. ”Se voi yhtäkkiä kohota
viiteen metriin, ja sieltä on kivilattialle aika karua pudota. Meidän isä meni
sillä tavalla. Viina vei. Muusikko sekin oli ja vitun hyvä vielä.”
Merja
vakavoitui ja kertoi, että aiheesta oli puhuttu paljonkin. Anttoni oli
tavallaan pyytänyt Merjalta samaa.
”Sitte ollaan
hyvillä vesillä”, huojentui Joonas ja jätti mainitsematta, että nuorempana veli
ei olisi välttämättä tajunnut.
”Haetaas lisää
juotavaa, ne alottaa kohta”, huomautti Salla. ”Oo kulta huoleti, Merja on
tiukka täti. Se on varmaan parasta mitä Antsulle on tapahtunu.”
Joonas veti
Sallan tiukasti itseään vasten ja suuteli pitkään kiitokseksi. Hänellä oli
ihana tyttöystävä, upea nainen. Ja niin tuntui veljelläkin olevan. He molemmat tarvitsivat
vahvan naisen, toisenlaisen kuin äitinsä, joka oli kovin herttainen, vaan
isälle ei riittävän napakka. Heillä oli onneksi toisin.
36. luku
Salla sai
kesäksi töitä Raumalta samaisesta matkatoimistosta, jossa oli kaksi vuotta
aikaisemmin työskennellyt. Hän muutti Joonaksen kanssa tämän kauniiseen
kolmioon, josta käsin Joonas hoiti osan töistään. Parina päivänä viikosta
Joonaksen oli kuitenkin ajettava Turenkiin, sillä hänellä ei ollut
ohjelmistojen testaamiseen tarvittavaa testauslaboratoriota.
Vapaa-aikoina
pariskunta teki pitkiä kävelyretkiä merenrantaan. Kesä oli lämmin ja
suurimmaksi osaksi poutainen, ja merivesikin lämpeni mukavaksi uida. Joonas vei
silloin tällöin Sallan ajelulle enonsa suurella moottoriveneellä, jolla he
tekivät viikonloppuretkiä Turkuun ja Yyteriin. Joskus tyynellä säällä,
jollaisia sinä kesänä oli harvinaisen usein, he ankkuroivat veneen vain
jonnekin ja pulahtivat kannelta mereen.
Muutaman
kerran he kutsuivat Merjan ja Anttonin mukaansa. Silloin he matkasivat aina
Yyteriin ja mellastivat rannalla yöhön saakka, nukkuivat aamun tunnit veneessä
ja palasivat sunnuntai-iltapäivänä takaisin Raumalle.
Salla nautti
merestä, sen tuoksusta ja äärettömyydestä. Merellä hän tunsi itsensä vapaaksi,
mutta samalla osaksi maailmankaikkeutta. Joonas puolestaan piti aaltojen
keinunnasta, niiden rytmikkäästä loiskunnasta nopean veneen kyljissä ja
vauhdista, joka tuntui parhaiten jonkun muun ohjatessa. Silloin saattoi antaa
tuulen sekoittaa hiukset ja viiman tyhjentää päästä kaiken turhan stressin.
Veneretkien jälkeen molemmista tuntui, että elämästä ei puuttunut mitään.
Heinäkuun
alussa Salla vietti pari viikkoa Tampereella. Joonaskin oli suurimman osan
aikaa paikalla, ja Sallan käydessä Vollea hoitamassa hän kierteli kaupungilla
joko Anttonin kanssa tai itsekseen. Sää suosi terasseja, joita ilmaantui
jalkakäytäville sinä kesänä enemmän kuin aikaisemmin. Erityisesti Joonas
viihtyi Suvi-laivalla, eikä tuopissa tarvinnut olla olutta tai siideriä. Vesi
kelpasi yhtä hyvin. Pääasia oli saada viettää aikaa ihmisiä katsellen tai
ystävien kanssa jutellen.
Miltei joka
ilta Salla ja Joonas pujahtivat kaupungin kuumaan kesäyöhön, kävivät pari
kertaa elokuvissakin, kun sattui sille kesälle harvinainen sateinen sää. Joni
ja Miakin lähtivät yhtä elokuvaa katsomaan, mutta seuraavalla kerralla Mia oli
sairaalassa liki nelikiloisen hahtuvapäisen äijän kanssa, kuten Joni vauvaa
kuvaili. Mia joutui olemaan osastolla viikon verran, sillä kohtuun oli jäänyt
kalvonpalasia ja hänelle jouduttiin tekemään kaavinta. Muuten kaikki oli
sujunut jopa leppoisasti, ja vauva tuntui olevan rauhallinen.
Salla keksi
käydä siivoamassa veljensä talon ennen kuin Mia palasi kotiin. Sen parempaa
lahjaa Mia ei sanojensa mukaan olisi osannut edes toivoa. Oli upea tunne tulla
taloon, joka tuoksui raikkaalta ja oli kattolistoja myöten pölytön. Ja
luonnonkukkia maljakoissa.
Seuraava
lukuvuosi kului yllätyksittä. Sallan ja Joonaksen yhteiselo oli tasaisen
mukavaa, työn ja opiskelun sekä opetusharjoittelun rytmittämää. Camembertin
rockahtavan uutuuslevyn nousu suoraan albumilistan kakkoseksi toi aihetta
juhlaan ja entistä enemmän säpinää Merjan ja Anttonin hektiseen elämään. Joonas
kantoi huolta Anttonin menestyksestä rasittavuuteen saakka, mikä aiheutti hänen
ja Sallan seesteiseen suhteeseen hieman rosoa. Sallaa rasitti Joonaksen tapa
huolehtia mahdollisista negatiivisista vaikutuksista etukäteen. Riidat
loppuivat siihen, kun rankan, pitkälle aamuyöhön kestäneen juhlinnan jälkeen
Anttoni oli aamukahdeksalta ajokunnossa ja lähdössä Raumalle konsultoimaan
äitiään autonvaihtoasioissa. Joonas vääntäytyi sinä lauantaina väkisin sängystä
vasta kahden maissa ja oli vielä illallakin huonovointisen näköinen.
”Kannattais
varmaan pitää ittestään parempaa huolta, anteeks Salla että mä oon näin tyhmä”,
kuittasi Joonas.
Sen jälkeen
aiheeseen ei tarvinnut palata.
Lukuvuoden
päättyessä toukokuussa Joonas tuli valmistuneeksi ammatillisten aineiden
opettajaksi, pääaineenaan tietotekniikka. Hänelle oli tiedossa töitä
muutamastakin eri paikasta. Turenkilainen perheyritys olisi halunnut palkata
hänet kokoaikaiseksi suunnittelijaksi, vanhaan työpaikkaan Raumalle olisi
päässyt kouluttajaksi, Hämeenlinnassa oli paikka ammattikorkeakoulun
opettajana.
Pitkään
pohdittuaan Joonas valitsi opetustyön, siihenhän hän oli kouluttautunut, ja
lisäksi hän saattoi asua Sallan kanssa samassa osoitteessa, mikä tietenkin
tuntui mukavalta. Varmistaakseen selustansa hän kävi kuitenkin pitkiä
keskusteluja entisen esimiehensä kanssa ja sai puhuttua itselleen sopimuksen,
jonka mukaan saattoi vuoden aikana milloin vain siirtyä vanhaan
kotikaupunkiinsa paperitehtaalle atk-kouluttajaksi ja koordinaattoriksi.
Salla sai
jälleen kesätöitä matkatoimistosta Raumalta, jonne Joonaskin lähti enemmän kuin
mielellään. Enon vene oli edelleen lainattavissa, tosin veneilysää ei ollut
yhtä auvoisa kuin edellisenä kesänä. Kun Sallan koulu jälleen alkoi, alkoi myös
kuukauden mittainen hellejakso. Esseiden kirjoittaminen ei tahtonut sujua, kun
illat teki mieli istua rannalla ja kulkea Hämeenlinnan puistoissa ja poiketa
terasseilla.
Kuin
huomaamatta sää liukui syksyiseksi. Joonas oli päivät töissä, tuli kaupan
kautta kotiin, halasi Sallaa ja luki lehden. Salla lähti aamuisin kouluun ja
palasi iltapäivällä tekemään kirjallisia töitä tai tuntisuunnitelmia. Harjoittelut
piristivät tasaista arkea, mutta ne myös väsyttivät. Kotona oleminen oli
mukavaa, seesteistä, liki riidatonta, rauhallista lukuun ottamatta muutamia
bileitä ja Anttonin bändin keikkoja, joilla silloin tällöin piti käydä.
Sallasta Joonas tuntui mukavalta, lähellä oleminen tuntui mukavalta, suudelmat,
rakasteleminen, yhdessä ulos lähteminen, kaikki tuntui mukavalta, turvalliselta
ja tutulta.
Tammikuun
pakkaset turruttivat sormet ja aivot, helmikuu antoi aavistuksen keväästä.
Maaliskuussa Merja kertoi alustavista hääsuunnitelmistaan. Se ikään kuin
herätti Sallan horroksesta, sysäsi hänet miettimään omaa elämäänsä. Hänellä oli
kaikki hyvin. Oli mielekäs opiskelupaikka, mukava koti, luotettava ja
huomaavainen mies, suhteessakaan ei ollut mainittavia ongelmia. Rahasta ei
ollut pulaa, vaikkei sitä tuhlattavaksi asti ollut. Joskus ehti tervehtimään
sedän hevosia, kesäisin pääsi meren ääreen.
Merja
tarkkaili Sallan ilmeitä tämän kertoessa muutamalla lauseella, minkälaista
elämää eli. Niihin mahtui koko hänen vähän kolmatta vuotta kestänyt suhteensa.
Merja oli hetken vaiti ja sanoi sitten tuumivaisena, että jostakin syystä Salla
kuulosti innottomalta.
”Sun elämästä
puuttuu syke, kipinä, yllätyksellisyys. Sä tiedät tasan tarkkaan, mitä tapahtuu
huomenna, ens viikolla, ens kesänä, ens vuonna. Pitemmän päälle se käy
tylsäksi.”
Salla kohautti
hartioitaan. Ei hän ajatellut asioista noin. Mikaelin jälkeen kaikki epävarmat
asiat olivat saaneet hänet kananlihalle. Salla oli varsin tyytyväinen siihen,
että tiesi, miten Joonas reagoi asioihin, hänelle sopi hyvin, ettei joutunut
yllättävien tunteiden valtaan, ei positiivisten eikä negatiivisten. Ylipäätään
kaikki ylenpalttisuus oli tuntunut kestämättömältä. Tuntui mukavalta voida
ennakoida tulevat tapahtumat.
Sen verran
Merjan sanat jäivät askarruttamaan, että Salla alkoi miettiä, pitäisikö hänen
vihdoin suostua Joonaksen varovaisesti esittämään ehdotukseen käydä ostamassa
kihlat torin laidalla olevasta kultasepänliikkeestä. Semmoiset leveät ja
sileät, ja Sallan sormukseen olisi upotettu seitsemän pikkuruista timanttia
Otavan muotoon. Sitten voisi pitää isot juhlat vaikka Raumalla Tiensuiden
kotitalossa meren rannalla. Niitä suunnitellessa saisi toteuttaa itseään mielin
määrin.
Salla jutteli
suunnitelmasta Joonakselle heti samana iltana. Joonas repesi riemusta. Tätä hän
oli odottanut melkein kaksi vuotta, voi, miten upeaa, hän olisi rynnännyt
kauppaan vaikka siltä istumalta. Hän vetäisi Sallan sohvalta ja tanssitti
ympäri olohuonetta, rokkasi makuuhuoneeseen ja tahtoi Sallan kanssaan sänkyyn.
Heti.
Salla ei
saanut unta pitkään aikaan. Hän kertasi illan tapahtumia, oli iloinen Joonaksen
yllättävästä riehaantumisesta. Hän oli nauttinut miehen uudestaan virinneestä
kiihkosta. Se oli tuntunut mukavalta.
37. luku
Joonas olisi
tahtonut järjestää kihlajaisjuhlat jo ennen kesää. Kesäkuun alku sopi kuitenkin
sekä Sallan opiskelun että hänen työnsä puolesta paremmin, ja sääkin saattaisi
olla ulkoilmajuhlimista ajatellen sopivampi. Joonas olisi halunnut ostaa
sormukset saman tien ja pujottaa ne paikalleen, mutta toisaalta olisi hienoa
yllättää ystävät paljastamalla juhlan aihe vasta paikan päällä.
Lopulta
yllätysidea vei voiton, ja niin kihlasormuksiin kaiverrettiin 7.6.1997, joka
sattui olemaan lauantai. Joonaksen äiti suostui mielihyvin antamaan kotinsa
käyttöön nuorten kesänaloitusjuhlia varten, kuten Merja niitä kutsui, tarjoutui
jopa auttamaan järjestelyissä, mikäli hänen apunsa kelpaisi. Kuullessaan, että
Merjan vanhemmatkin kutsuttaisiin juhlien alkupuolelle kahville muiden lähisukulaisten
kanssa, hän suorastaan innostui. Hän oli tavannut Merjan vanhemmat pari kertaa
ja viihtynyt erinomaisesti heidän seurassaan.
Kahvihetki
tulisi olemaan kello viisitoista, säästä riippuen joko puutarhassa pitkän
kumipuisen pöydän ääressä tai sisällä valoisassa ruokasalissa. Sen jälkeen
olisi vapaata oleskelua ja vimmattua järjestelemistä, kunnes illaksi
kutsuttavat vieraat saapuisivat noin kello 19. Kun Anttoni kuuli juhlista, hän
pyysi saada kutsua Camembertin pojat mukaan, ja he saivat luvan jopa soittaa.
Vieraita ei
kutsuttu paljon, vaikka tilaa olisi ollut. Salla ja Joonas olivat molemmat sitä
mieltä, että raja kannatti vetää siihen joukkoon, joiden juhlimistavat olivat
jotakuinkin tiedossa, siten varmistettaisiin kaikkien viihtyminen. Se etu
juhlien järjestämisestä isossa talossa oli, että kaikki saattoivat halutessaan
yöpyä, jos eivät päärakennuksessa, niin ainakin vanhassa luhtiaitassa, joka oli
entistetty alkuperäiseen 1780-luvun asuunsa. Sinne mahtui helposti kymmenen
ihmistä nukkumaan.
Kesken järjestelyjen
Sallaa alkoi epäilyttää, mahtoivatko he olla puuhaamassa liian suureellisia
kutsuja pelkkien kihlojen vuoksi, mutta Joonas vakuutti, että ihmiset tulivat
juhlimaan kesän alkamista, ja että olihan heillä ennenkin ollut tapana
järjestää vastaavanlaisia bileitä, vaikkei aivan näin suuressa mittakaavassa.
Niihin oli kuitenkin totuttu.
Kesäkuun alun
tietämissä Sallaa alkoi ahdistaa. Hän ei ensin käsittänyt, miksi oli niin
kiukkuinen, tiuski ja hätäili, tuskastui pikkuasioista ja oli varma, että juhlat
menisivät piloille. Joonas kesti Sallan kiukuttelun, lohdutti, että syy oli
varmasti sama kuin hänen äidillään. Tuntui pelottavalta olla itse juhlien
keskipisteenä. Järjestäminen vielä meni, mutta olla samaan aikaan juhlinnan
kohde saattoi tuntua ahdistavalta. Salla tyytyi Joonaksen selitykseen ja sieti
sen jälkeen kummaa oloa jonkin verran paremmin. Kokonaan se ei silti kadonnut.
Juhlapäivä
koitti. Satoi vettä kuin aisaa. Puolille päivin näytti siltä, että kaiken piti
pakon sanelemana tapahtua sisällä. Se ei sinänsä haitannut, mutta tuntui
harmilliselta joutua jättämään kaunis puutarha käyttämättä. Viisi yli
kaksitoista pilvipeite äkkiä repesi, ja koko loppupäivän aurinko paistoi
harvinaisen lämpimästi liki pilvettömältä taivaalta. Sallaa jännitti ja hermostutti,
hän hiihteli talossa edestakaisin, siirteli esineitä, pyörähti auttamaan
tulleiden Merjan pikkusiskojen Jaanan ja Riinan luona keittiössä tavan takaa
katsomassa, että kaikki sujui.
Kahville oli
kutsuttu Sallan vanhemmat, Joni ja Mia sekä pikku Väinö ja tietenkin Anttoni ja
Merja. Pöytä oli katettu tuoksuvien, vaaleanviolettien sireenipensaiden
keskelle, joiden lomasta väikkyi meri. Jaana ja Riina sipsuttelivat pöydän
ympärillä kuin pitopalvelutarjoilijat ikään, kaatoivat kahvia, teetä ja mehua ja
huolehtivat, että kaikkea oli riittävästi.
Jo ensimmäisen
kupillisen aikana Joonas kilisytti kahvikuppiaan ja nousi seisomaan. Tämä olisi
juhlan virallinen osuus, josta Salla ei olisi niin kovin perustanut. Joonas
osasi tarvittaessa olla ärsyttävän virallinen.
”Tervetuloa
kesän aloittajaisjuhlaan tänne meidän lapsuudenkotiimme. Saimme upean sään,
merikin kimmeltää kutsuvana. Mukava nähdä teitä täällä kerrankin kaikkia yhtä
aikaa. Minulla on ilo saada kiittää rakasta äitiäni...”
Onneksi kaikki
tunsivat Joonaksen, silti hänen ei olisi tarvinnut pitää noin livertelevää
puhetta. Sallaa jännitti vietävästi, ja jotenkin hänen olonsa oli epämukava.
Juhlimisen kohde... Niin Joonas oli selittänyt. Jos hän joskus aikoi naimisiin,
tämä piti kestää. Vaikka hammasta purren.
”...mutta
jotta juhla olisi täydellinen, siinä pitää olla jokin yllätys. Tällä kertaa
yllätys piilee tässä rasiassa”, virnisti Joonas kaivaen samalla sormusrasian
taskustaan, ”me Sallan kanssa päätimme mennä tänään kihloihin tässä kesken
kahvihetken. Salla, ojennapa kätesi.”
Salla nousi
seisomaan. Hän ei uskaltanut katsoa äitiään, hän tiesi tämän itkevän silmiä
päästään jo nyt. Kauheaa, mitä ihmettä häissä tulisikaan tapahtumaan? Sormukset
solahtivat nimettömiin, oli suukon aika. Kahvipöydässä istuvat onnittelivat,
hämmästelivät ja ihastelivat, ja Sallan isä tokaisi, että oli aika ovela veto
kutsua väki kylään muuten vaan, eipä tullut rumia vaaseja lahjaksi. Silloin
Salla rentoutui hieman. Isä osasi aina lohkaista jotakin hänen huumorintajuunsa
sopivaa.
Merja katseli
tietäväisen näköisenä tuoretta kihlaparia. Hän oli arvannut juhlan aiheen heti,
kun tilaisuudesta oli alettu puhua. Hän pyysikin puheenvuoroa ja nousi
seisomaan.
”En puhu
pitkään, mutta sitäkin tehokkaammin. Salla ja Joonas, minua ette huijanneet.
Sen vuoksi, täysin omavaltaisesti, hankin teille lahjan. Vastoin tahtoanne,
otaksun. Siihen ovat osallistuneet kaikki tämän pöydän ääressä istuvat. Tässä,
olkaa hyvät. Tämän esineen käytön jakaminen panee teidän suhteenne testiin.”
Merja veti
pöydän alta esiin uusimman nokialaisen GSM-puhelimen.
”Te kun
reissaatte Tampereen, Rauman ja Hämeenlinnan väliä, on ihan kiva saada toisensa
kiinni. Tällä Nokian kolmeykskympillä voi soittaa heti, täällä pitäis olla
kenttääkin. Kokeillaanpa. Anttoni.”
Anttoni kaivoi
taskustaan samanlaisen kojeen ja soitti lahjapuhelimeen. Puhelu yhdistyi, ja
Merja työnsi luurin Sallan ja Joonaksen eteen. Salla nappasi sen ja vastasi:
”Onpa tää
pieni ja kevyt! Kiitos, Merja, sua en ole ennenkään pystynyt huijaamaan. Kiitos
teille kaikille. Ja nyt jos saan pyytää, jatketaan kahvia.”
Salla istahti
huoahtaen. Pahin oli ohi, nyt alkoi jo vähän helpottaa.
”Ai niin, yks
pyyntö vielä”, toimitti Joonas, ”älkää kertoko muille. Annetaan niitten ite
huomata.”
Kaverit olivat
iloisesti yllättyneitä huomatessaan Sallan ja Joonaksen sormukset. Sari sanoi
odottaneensa jotakin vastaavaa jo pitkään, Anne taas hämmästeli, miten ei heti
alkuun tullut huomanneeksi mitään, kun yleensä hän aina katsoi heti kaikkien
nimettömät.
”Ton oon
ennenki kuullu”, kiusasi Anttoni. ”Sä et huomaa mitään kun on kyse meistä
Tiensuun pojista, meitä sä katot aina vaan syvälle silmiin ja huumaannut.”
Jaana ja
Riinakin pääsivät keittiöpuuhista, ja he heiluivat rentoina muiden mukana.
Bändin pojat päättivät pystyttää soittovehkeet salin nurkkaan, ja jonkin ajan
kuluttua Anttoni kuulutti mikrofoniin, että ilta alkaisi perinteisillä
humppatansseilla. Kuulutus aiheutti hämmästyneen kohahduksen vieraiden
joukossa, minkä johdosta Anttoni jatkoi:
”Kaikki joutuu
joskus soittaan tanssilavoilla, vähintään tuuraan kaverin kaveria jossain Arja
Korisevan tai muun vastaavan bändissä. Me osataan mitä vaan, sen tuutte tänä
iltana kuulemaan. Ja volyymi pidetään sisätiloihin sopivana.”
Niin Camembert
soitti valsseja, humppaa ja jenkkaa, iskelmiä, ikivihreitä ja Suomi-popin
suosikkeja Mambasta Eppuihin, Elviksen ja Smokien kappaleita, Bryan Adamsin ja
Bruce Springsteenin sävellyksiä. Ja tietenkin Marillionia, Rushia ja tanakan
setin omia kappaleitaan. Ja ihmiset tanssivat niin että vettä kului enemmän
kuin boolia.
Ilta oli
ihmeen tyyni, ja meren rannalla oli ajoittain jopa ruuhkaa. Salla kulki
rannassa monen vieraan kanssa, esitteli sormustaan, joka herätti ansaittua
ihastusta, kertoi kesäsuunnitelmistaan, jotka eivät poikenneet edellisten
kesien ohjelmasta juurikaan. Hyvin myöhään, yksin merta katsellessaan hän
mietiskeli elämäänsä, sitä, mitä lähivuosina tulisi tapahtumaan. Hänen koulunsa
kestäisi vielä pari vuotta, sen jälkeen alkaisi vimmattu työnhaku. Siinä olivat
hänen elämänsä päälinjat, tulevaisuus oli selvä. Jossain vaiheessa avioon, ehkä
jopa lapsia, ja jos Joonaksen saisi suostumaan, ehkä hevonen tai pari.
Salla huokasi
huomaamattaan. Tämä oli hänen osansa. Tasainen, sovinnainen, mukava. Ei huolia,
ei ongelmia. Toki niitä kertyisi matkan varrella, mutta lähtökohta oli hyvä.
Sen hevosen hän kuitenkin halusi. Se täyttäisi tyhjän kohdan hänen sisällään,
sen, josta hän oli kevään aikana vähitellen tullut tietoiseksi. Se oli
olemassa, se ilmoitteli itsestään aina välillä. Nyt se tuntui taas, kun hän oli
yksin meren kanssa. Tällä kertaa se melkein teki kipeää.
38. luku
Merjan ja
Anttonin lokakuun yhdentenätoista pidettävien häiden ajankohtaa ei saanut
kertoa kenellekään. Varmuuden vuoksi. Silti joku Iltalehden toimittaja oli
saanut urkituksi, että suuren suosion saavuttaneen Camembertin kitaristi
vihittäisiin joskus lokakuussa jossakin Tampereen seudulla. Toimittaja oli
onneksi pitänyt suunsa supussa sensaation toivossa. Tämänkin varalle oli
kehitetty suunnitelma. Kirkon ja juhlapaikan varaukset tehtiin Jaanan
poikaystävän nimiin. Hääpäivän aamuna Jaana ajoi Merjan ja Anttonin auton
Pirkanmaan musiikkiopiston eteen. Ja tietenkin oli tehty viime hetken
valevaraus Viinikan kirkkoon. Siihen täkyyn toimittaja lienee mennyt, sillä
sunnuntain Iltalehdessä oli kyllä oikeat paikat, Kangasalan kirkko ja Tampellan
juhlatalo ja jopa maininta siitä, että vieraat kuljetettiin bussilla
Rosendahlin pihasta kirkkoon, juhlapaikkaan ja takaisin Rosendahliin, mutta
kuvia oli vain jatkoilta, jotka oli pidetty Rosendahlin yökerhossa. Camembert
oli soittanut siellä yllätyskeikan, kitaristina tuore aviomies.
Salla lueskeli
Iltalehteä vanhempiensa kotitalossa ja vilkuili samalla kelloa. Joonas oli
järjestelemässä juhlapaikkaa luovutuskuntoon ja oli luvannut tulla seitsemän
maissa takaisin. Puolen tunnin kuluttua siis. Sen jälkeen piti pakata tavarat
autoon ja lähteä Hämeenlinnaan. Edessä oli työntäyteinen viikko, Sallan piti
mennä kolmeksi viikoksi harjoittelemaan pieneen kyläkouluun ja Joonaksella oli
ylimääräisiä tunteja jonkin projektin takia.
Sallan
ajatukset palasivat edelliseen iltaan. Hääjuhla oli ollut tavallaan
perinteinen, mutta maustettu villisti uudella tavalla, ja ohjelmanumerot varsin
hauskoja. Camembertin pojat toimivat orkesterina, kuinkas muuten, ja hääparin
toivomuksesta häävalssi, vuodenajan mukainen ”Metsäkukkia”, soitettiin raskain
heavytaustoin. Anttonin nahkainen puku ja Merjan sieltä täältä nyöritetty,
miehustasta tummanvihreä ja muuten luonnonvalkoinen metsänneitopuku täydensivät
performanssia. Kauhukseen Merjakin pantiin bändin solistiksi laulamaan
rockversiota Leif Wagerin ”Romanssista”. Jännitys oli kuitenkin lauennut heti
ensimmäisten sointujen jälkeen, kun Rane, kitaristi hänkin, oli ottanut
wah-wah-pedaalin käyttöön. Esitys oli sujunut mallikkaasti, ja yleisöllä oli
hauskaa.
Merjalla oli
villisti sidottu lähinnä vihreäsävyinen hääkimppu, jossa oli koristeena
lyhtykoison palavanoransseja kukkia. Hiuksissa hänellä oli kaisloista kiedottu
koriste. Hänen hääkimppuunsa oli liitetty pieni, sievä heittokimppu, joka heti
sukkanauhan viskaamisen jälkeen irrotettiin. Sukkanauhan sai joku Sallalle
tuntematon Anttonin kaveri, mutta heittokimppu tupsahti suoraan Sallan syliin.
Luonnollisesti, oli Merja sanonut. Sallan ja Joonaksen häitä odotettiin
seuraavaksi, vaikka niistä ei ollut vielä puhuttu sanaakaan.
Merjan ja
Anttonin hääjuhla oli ollut niin hauska kokemus, että sen puolesta Salla olisi
voinut alkaa järjestää omia häitään vaikka heti. Mutta taustalla häiritsi
ajatus kesäisten kihlajaisten paniikinomaisesta ahdistuksesta ja erityisesti
käsittämättömästä tyhjyyden tunteesta, joka hänet oli yöllä vallannut. Siitä
lähtien samainen tyhjä olo oli hiipinyt hänen rintaansa aina silloin tällöin.
Hän oli ollut huomaavinaan, että se tuli erityisen pahana aina hänen
ajatellessaan tulevaisuuttaan. Hän ei edelleenkään tiennyt, oliko syynä
epävarmuus tulevasta asuinpaikasta vaiko se, että kaikki tuntui ehkä olevan
liiankin selvää. Ammatti, työpaikka, lapsia. Isompi asunto, uusi auto, vene.
Ehkä se hevonen. Tai useampi. Jos Joonas suostuisi.
Puhelimen
vaativa ääni katkaisi Sallan mietteet. Koska talo oli tyhjä, Salla kiiruhti
vastaamaan. Puhelimesta kuului hengästyneen oloinen miehen ääni, joka sai
Sallaan vauhtia:
”Mua ottaa
niin syrämmestä Salla, mää en pääse tästä, ampulanssin mää jo tilasin, Nokialle
vievät...”
Joonas tuli
ovissa vastaan.
”Tapio on
saanu infarktin ja se viedään Nokian terveyskeskukseen ja mä meen sinne
kattoon. Voi olla etten lähe tänään kotiin, se kuulosti pahalta.”
”Kai sun
pitää, tuunko mukaan?”
Joonas lähti
kuljettamaan Sallaa Nokialle. Moottoritien alussa heidän GSM-puhelimensa
hälytti. Tapio oli saanut kerrottua Sallan numeron ambulanssin kuljettajalle,
joka ilmoitti, että setä vietäisiin suoraan Tampereelle.
”Vittu”,
sihahti Salla Joonakselle, ”se onki vakavampi juttu. Tees uparit tossa Tesoman
liittymässä, ny mennäänki Tayssiin. Apua, miks sille noin... Joonas, mitä jos
se ei selviä tosta? Miten jumaliste ne hevoset pärjää?”
”Älä ny niistä
saatanan elikoista huolehdi, sun setäs tässä tärkeempi on.”
”Ja sä et tajuu mitään, ne hevoset taas
on tärkeintä mitä Tapiolla on! Eihän sillä ole muuta. Jos se selviää, sen
suurin huoli on satavarmana et kuka hoitaa sen hevoset. Jos se ei selviä, ei
niitä sittekään voi sinne yksin jättää. Sulla ei o mitään tajua siitä, mitä
hevosihminen aattelee!”
Joonas
hermostui. Kyllä sentään oman sedän olisi pitänyt olla tärkeä. Sallan
arvomaailma oli selvästi päälaellaan. Joonaksen raivo kasvoi kilometri
kilometriltä, kunnes ensiavun ovien edessä Sallan noustessa autosta hän
tiuskaisi:
”Jää sitte
tänne niitä elikoitas hoitaan perkele, mä en haluu kattella kun sä kuitenki
vaahtoisit niistä koko ens viikon.”
”Niin jäänki”,
huusi Salla vastaan. ”Enkä tiiä koska tuun takasi. Tapio on sentään mun setä ja
mä oon ainoo joka pystyy meistä sitä auttaan. Lähe sä vaan, mä pärjään kyllä!”
Salla uteli
Tapion tilaa tämän saavuttua ensiapuun. Välitöntä hengenvaaraa ei ollut, mutta
tehohoitoa mies tarvitsi. Hänet kärrättiin suoraan teholle. Salla ryhtyi
selvittämään setänsä taustatietoja niitä kysyneelle sairaanhoitajalle, joka
näpytteli tiedot koneelle.
Tapio oli
leskimies, ei lapsia, lähin omainen Sallan isä. Ei aikaisempia infarkteja,
tehnyt maatilan töitä ja valmentanut kahta hyvää hevosta.
”Kiitos,
näillä me pärjätäänkin. Voitte soitella väliaikatietoja tästä numerosta.
Tehohoitojakson jälkeen setänne siirretään oman kunnan terveyskeskuksen
vuodeosastolle ja aikanaan kotiin. Mutta taitaa tuo tarvita tästä lähtien apua
jos meinaa maatilaa pitää.”
Silloin Salla
tajusi tilanteen. Tapion piti joko myydä tila tai palkata sinne työntekijä.
Rahaa olisi, mutta kaiken järjestäminen veisi aikaa. Ja Volle ja Hellu
tarvitsivat hoitoa viimeistään seuraavana aamuna. Sallan oli oikeasti itse
pakko mennä Salmiin, ei sinne näin äkkiä ketään saisi. Onneksi hän oli tullut
asuneeksi Tapion luona silloin aikanaan, hän tiesi aika tarkkaan, mitä hevosten
kanssa piti tehdä. Eikä Tapio ollut hänen tietääkseen muuttanut hyväksi
havaitsemaansa valmennusohjelmaa. Kouluviikko saisi jäädä väliin.
Harjoittelukouluun oli muistettava soittaa, nyt oli pakkotilanne.
Joonasta Salla
ei huomannut edes ajatella, ennen kuin oli lähdössä sairaalasta pois. Hänellä
ei ollut autoa, ei rahaa, ei edes kolikoita taskussa. Takki sentään oli.
Puhelinkin oli jäänyt autoon. Salla painui takaisin ensiapuun kysymään, saisiko
soittaa itselleen kyydin. Tilanteen selitettyään hän sai luvan. Äiti oli
onneksi jo palannut kyläreissulta.
”Jäikö sun
laukku, tossa on eteisessä tommonen sininen...”
”Ei, äiti,
annas mä kerron. Tapio soitti, se on nyt sairaalassa, Joonas toi mut tänne ja
lähti ite kotiin. Mun on pakko jäädä setviin sedän asioita, siellon ne hevoset
ja kaikki. Tarttisin kyydin kotiin, mulla ei o rahaa mukana, kun en kiireessä
muistanu ottaa.”
Salla
keskeytti äidin ”mikä-sillä-tapiolla-ja-miks-se-joonas-sillä-tavalla-meni”
-päivittelyn sanomalla, että hän kertoisi sitten ja että äidin olisi parasta
lähteä heti matkaan.
39. luku
Volle antoi valjastaa
itsensä temppuilematta kuten tavallisesti. Yhdeksänvuotias ori kilpaili yhä,
setä oli vasta kesällä alkanut miettiä sille päätoimista siitosoriin uraa. Se
oli tuloksellisesti astunut lähitilalla asuvan tamman keväällä, pikkutamma kun
oli loukkaantunut kevätjäillä sen verran, ettei kilpailu-uraa kannattanut
aloittaa.
Tottuneesti
Salla kiinnitti kärryt paikalleen, talutti valjakon ulos ja kiipesi kyytiin.
Hän pujautti ohjien päät takapuolensa alle ja ohjasi Vollen hyväkuntoiselle
radalle. Setä oli ojittanut ja muutenkin pohjustanut harjoitusradan uudestaan
pari vuotta aikaisemmin, ja kosteasta ja kuraisesta syksystä huolimatta rata
tuntui hyvältä. Salla vilkuili hevosen jalkoja, askellus oli hyvä. Hän lisäsi
vauhtia. Tänään olisi kevyen mutta pitkän kestävyyslenkin vuoro, huomenna voisi
tehdä intervalleja, keskiviikkona tarhaa, torstaina hiitille Teivoon.
Tarhapäivinäkin piti kyllä huolehtia juoksutuksesta. Ratsastusretki
lähiympäristöön saattaisi tehdä hyvää. Ja sama ohjelma Hellun kanssa, ettei
menisi sekaisin.
Toivottavasti
Tapio toipuisi pikaisesti siihen kuntoon, että pystyisi antamaan ohjeita,
vaikka kirjoittamaan valmennusohjeet paperille ja ravintolisät ja
rehuannostukset, ettei vain tulisi töpättyä, mietti Salla ajaessaan ensimmäistä
kierrosta kilometrin mittaisella radalla. Toisella kierroksella hän huomasi,
miten kaunis päivä tästä maanantaista olikaan tulossa, valopilkku keskelle
sateista syksyä, ja kolmatta kierrosta aloitellessaan Salla tajusi nauttivansa
ajamisesta, hevosen tuoksusta, luonnosta. Kymmenen kierroksen jälkeen Salla
ajoi talliin, seurasi Vollea hetken nähdäkseen, pitikö eläin viedä suihkuun vai
ei.
Vollen
hoidettuaan hän valjasti Hellun. Siinä olikin tekemistä, ettei saanut kavion
kuvaa kylkeensä. Hellu ei lainkaan pitänyt valjastamisesta, vaikka täydessä
tällingissä se tuntui taas rauhoittuvan. Lenkin tehtyään Salla huolehti
hevosille vettä ja heinää ja mietti, että pilttuutkin piti varmaan puhdistaa
vielä ennen iltaa. Otukset vain tarhaan ja talikko käteen.
Kuuden aikaan
illalla Salla oli aivan lopussa. Hän oli yrittänyt muistella, mitä kaikkea
maanantaipäivisin oli tapana tehdä, ja varmuuden vuoksi hoitanut myös
askareita, joita ei tarkemmin ajatellen olisi tarvinnut. Hänellä oli suunnaton
nälkä, joten hän suunnisti keittiöön tutkimaan sedän komeroita. Jääkaapista
löytyi selvästi itse tehtyä silakkalaatikkoa. Salla inhosi silakkalaatikkoa,
mutta koska hän ei ollut syönyt koko päivänä aamiaisen jälkeen mitään ja oli
nääntyä nälkään, suuri annos upposi hänen vatsaansa nopeasti. Salla hämmästyi
huomatessaan, että laatikko itse asiassa oli maistunut mainiolta. Taisi johtua
laittajasta.
Syötyään Salla
päätti juoda vielä kahvit. Keittimen vieressä oli GSM-puhelin. Kas vain,
hymähti Salla itsekseen, setä oli viimeinkin taipunut nykyajan kotkotuksiin.
Salla otti banaaniksi kutsutun Nokian 8110-puhelimen käteensä, liu’utti
kansiläpän auki ja huomasi, että Tapiolle oli yritetty soittaa. Kolme puhelua
tullut. Salla tuijotti hetken, sitten hän tajusi, että hänen oli pakko katsoa,
kuka oli soittanut. Eihän hän tiennyt, koska Tapio pääsisi edes pois
teho-osastolta.
Ensimmäinen
puhelu näytti tulleen jostakin lankanumerosta. Sitä ei ollut puhelimen
muistissa, mutta se näytti tutulta. Aivan, sairaalan numero. Setä oli siis sen
verran kunnossa, että oli saanut kerrottua oman numeronsa. Salla soitti siltä
seisomalta takaisin, ja pitkän ajan kuluttua numero vastasi. Salla sai tietää,
että Tapio oli iltapäivällä siirretty Nokialle, kriittinen vaihe oli ohitse.
Setää saisi käydä katsomassa, ja hän viipyisi tarkkailussa ehkä viikon verran.
Puhelun loputtua Salla laski luurin kädestään. Hän vapisi, ja helpotuksen
kyyneleet valuivat poskille. Setä paranisi vielä kotikuntoon!
Salla päätti
jäädä yöksi Salmiin. Hän oli tajunnut ajatella asiaa jo kotona, ja eteisessä
lojunut sininen kassi oli tullut otettua mukaan. Äiti oli tuonut hänet
ihmetellen, miten Salla pääsisi takaisin, johon tämä oli vastannut:
”Onhan
Tapiolla auto. Kakskin, se paketti ja sitte se uus Mersu. Osaan mä automaattia
ajaa, älä ny huolehdi.”
Kahvi oli
jäänyt keittämättä, huomasi Salla. Hän päätti korjata tilanteen ja oli juuri
saanut napsautettua keittimen päälle, kun Tapion matkapuhelin soi. Soittajan
nimi oli outo, mutta Salla katsoi velvollisuudekseen vastata. Asia koski
hevosten kengitystä, naapurin isäntä oli sopinut Tapion kanssa tiistai-illasta,
mutta se ei kuulemma käynytkään. Salla selvitti tilanteen ja he sopivat
kengityksen keskiviikkoaamuun. Naapuri pahoitteli tapahtunutta ja toivotti
Sallalle hyviä vointeja.
Ennen kuin
laski luurin takaisin pöydälle, Salla muisti, että puhelimeen oli tullut kaksi
muutakin soittoa. Hän vilkaisi numeroita. Toinen oli ollut tämä samainen
naapurin isäntä, toinen oli — kauhistus sentään — Mikael. Tämäkin vielä. Ensin
kengitys, sitten Mikael. Mitä ihmettä hänen piti tehdä, soittaako vai antaa
miehen soittaa uudestaan?
Samassa
lankapuhelin soi. Yhtä puhumista, huokasi Salla itsekseen ja riensi vastaamaan.
”Ai, Joonas,
moi”, hämmästyi Salla. Voi kamala, hän oli onnistunut unohtamaan oman miehensä
kokonaan. Joonas oli pahoillaan, pyyteli anteeksi käytöstään, sanoi, että
tapahtuma oli varmaan saanut hänen järkensä sumenemaan hetkeksi.
Salla
rauhoitti miestä, hänen mielestään Joonaksen vihastuminen oli ollut ihan
aiheellista. Sitä paitsi Sallasta tuntui, että moinen tulistuminen oli
piristävää.
”Niin kai
sitte”, Joonas myönsi. ”Mutta en mä oikeesti halua tommosia riitoja, niistä jää
paha olo pitkäks aikaa. Salla, jää sinne just niin moneks päiväks tai viikoks
kun sun tarvii, mä tuun sua sinne kattomaan viikonloppuna. Mitä sille Tapiolle
kuuluu?”
Salla selosti
sen, mitä tiesi. Hän sanoi myös päättäneensä käydä heti tiistaina Nokialla
ainakin katsomassa setäänsä, ehkä jopa kysymässä neuvoja ja ohjeita.
”Katos kun
ainaki se tarttee apua. Tästä lähin se ei saa itte tehä mitään raskaita töitä.
Sen pitää saada joku joka käy hoitamassa hevoset ja pellot. Onneks syystyöt on
tehty, helpompi on löytää hevosenhoitaja kun joku, joka hoitas kynnöt, kylvöt,
niitot ja korjuut. Ja onneks Tapion tilalla on kaikki viimesen päälle kunnossa,
se harjotusratakaan ei ole kurassa, aattele millanen syksy on ollut. Mä luulen
että mun pitää hoitaa nää käytännön jutut. Ja siihen saakka kunnes saadaan joku
hevosmies, mun on tehtävä se homma.”
Joonas oli
sanaton. Tunsihan hän kihlattunsa, mutta tämän kaltaista päättäväisyyttä ja
pyyteetöntä toimeen tarttumista hän ei olisi osannut odottaa. Ja kyse oli vielä
raskaista ja likaisista töistä.
”Salla, mä
arvostan sua todella. Anna anteeks se mitä sanoin eilen. Musta tuntuu
kamalalta, että sanoin niin. Sä et ajatellu ittees ollenkaan, vaan sun setää.
Siis vaikka mä sanoin että niitä hevosia. Tule kotiin sitten kun voit, mä pidän
sun puolen sängystä lämpimänä.”
Joonas oli
jälleen oma itsensä. Sallasta tuntui mukavalta laskea kuuloke ja mennä vihdoin
juomaan kahvia. Kaapista löytyi pari pullaa, jotka hän söi. Samalla hän juuttui
miettimään Joonaksen sanoja. Tälle, aivan päinvastoin kuin Sallalle, näytti
jäävän paha olo riidoista. Totta kai riitely tuntui pahalta, mutta kun asia oli
sovittu, tilalle ilmestyi raikas, helpottunut olo. Sallan mielestä riitely
puhdisti ilmaa. Joonas ahdistui riitelystä, meni lukkoon pitkiksi ajoiksi. Ja
Sallaa ahdisti, kun ei voinut riidellä tuoreesti, kun toinen oli heti pois
tolaltaan. Salla havahtui. Häntä siis ahdisti, kun Joonaksen kanssa ei voinut
riidellä niin, ettei tämä ahdistuisi. Kuulosti järjettömältä.
Tiskattuaan
Salla päätti katsella tovin televisiota. Kakkoselta tuli jokin romanttinen
komedia, jossa oltiin välillä taivaissa ja välillä maan raossa. Suuria, väkeviä
tunteita, elämän makua tulvi ruudusta Sallan ulottuville. Kaikessa
ylenpalttisuudessaan elokuva kosketti. Se kouraisi vatsanpohjasta, se sai
Sallan kyyneleet vuotamaan.
40. luku
Aamulla satoi,
peltikatto ropisi ja ränneistä roiskui vesi. Salla hoiti talon aamutoimet,
laittoi itsensä jonkinmoiseen kuntoon ja etsi auton avaimet käteensä. Viime
hetkellä hän muisti puhelimen. Se oli syytä ottaa mukaan, jos vaikka joku
soittaisi. Hän meni autotalliin, jossa Tapio piti hopeanhohtoista Mersuaan.
Kuljettajan istuinta piti säätää monella tavalla, ennen kuin ajoasento tuntui
hyvältä. P-vaihde silmään, peruutus tallista, ovet kiinni, N oli tuossa.
Vähän Sallaa
hirvitti lähteä liikenteeseen näin kalliilla autolla, jonka käyttämiseen
hänellä ei oikeastaan ollut edes lupaa. Mutta mieluummin hän Mersulla ajoi kuin
vanhalla suurella pakettiautolla. Ja olihan hän sentään menossa hoitamaan
Tapion asioita.
Tapio makasi
valjun näköisenä sairaalan sängyssä. Hän ilahtui veljentyttärensä nähdessään,
mutta varoi innostumasta. Salla istahti sängyn viereen tuolille ja tarttui
setäänsä kädestä. Ensin he eivät sanoneet mitään.
”Salla”,
kuului kohta hiljainen ääni, ”miten mun kullat voi siälä kotopualesa?”
Sallaa
nauratti. Setä piti huolen hevosistaan, vaikka oli itse ollut kuoleman
kielissä, eikä kunto edelleenkään ollut kehuttava. Salla kertoi, mitä oli
tehnyt ja kysyi samaan hengenvetoon, muistaisiko ja jaksaisiko setä kertoa
hänelle ohjeita muista päivistä.
”En mää ny
oikeen jaksa, mutta ota siältä piironkin laatikosta vihree vihko, siälä on
kaiki mitä sää tarvittet. Päiväohjelmat, rehut, eineet, kaiki oon sinne
kirjannu. Kenkitykset hoitaa Suurolan Make, sen piti tänään tulla.”
”Make soitti
eilen, että siirtyy huomiselle. Tapio, mä oon täällä ainaki siihen saakka kun
sä pääset kotiin, ja sittenki vielä jos tarttee. Ja joku kloppi otetaan tekeen
sulle töitä, sä et saa enää noita hommia tehdä. Ei me haluta että sä työhös
kuolet.”
Tapio hymyili
väsyneesti ja tokaisi:
”Kyl mar mää
mialuummin saappaat jalasa kualisin, mutta josse niino, ettei mua päästetä
rattaille, nii paree kai on ottaa apumiäs. Mikses sää Salla jäis, maksasin
sulle palkan ja kaikki? Ei vais, leikkiähän mää. Tiarustele vaikka Makelta, se
vois tiätää.”
Salla lupasi
aloittaa siitä. Hän oli jo aikeissa lähteä, ettei väsyttäisi Tapiota liikaa,
kun mies kuiskasi:
”Tuus tähän
viäree, mää kerron sulle. Sää tiärät ettei mulla oo lapsia. Sää oot mun lähin
ihminen, ja kun musta aika jättää, niin toi tila kaikkineen jää sulle. Mää jo
kesällä sorvasin testamentin. Se on samasa laatikosa ku valmennusohjelma.
Hualikko? Se olis semmone piäni kiitos sun mulle antamasta avusta.”
Sallan oli
istuttava autossa pitkään, ennen kuin uskalsi lähteä ajamaan takaisin Salmiin.
Setä oli pudottanut aikamoisen pommin. Toivasen kotitila hänelle? Mitä ihmettä
isä sanoisi? Ja Joni? Entä Joonas? Salla kauhistui. Joonas ei ikinä, ei koskaan
suostuisi muuttamaan maataloon. Ei ainakaan noin syrjään. Sallasta tuntui, että
hänen suurin unelmansa oli hänen edessään, lähes käden ulottuvilla, mutta ei
kuitenkaan. Onneksi setä oli toipumassa, ja toivottavasti hän eläisi vielä
pitkään. Sallalla olisi aikaa valmistaa Joonasta ajatukseen. Entä jos Joonas ei
suostuisi? Mitä hän sitten tekisi?
Samassa auton
etupenkillä lojuva puhelin alkoi piipata vimmatusti. Joku soitti. Salla poimi
luurin käteensä ja oli pudottaa sen. Peukalo ei ensin tahtonut osua
vastauspainikkeeseen, niin paljon hänen kätensä vapisivat.
”Toivasen
Tapion puhelin, Salla tässä.”
Linjan toiseen
päähän tuli hiljainen hetki.
”Niin Mikael
tässä”, kuului ällistynyt ääni. ”Mä oon Tapion pihassa, eikä täällä o ketään.
Mitä on tapahtunu?”
Sallan sydän
takoi, kädet hikosivat ja poskia kuumotti. Mikaelin ääni tunkeutui hänen
korvansa kautta vatsanpohjaan ja jäi sinne värisemään. Hän sai vaivoin äänensä
kuulostamaan normaalilta selvittäessään tilanteen lyhyesti.
”Aijai.
Kauheeta. Mun piti tänään ajaa lenkki molemmilla hevosilla. Pitääkös se nyt
siirtää, talli on lukossa ja en mä taas ehdi ennen ens tiistaita paitti
pimeellä, eikä se oikeen siellä korvessa käy...”
Kuin unessa
Salla pudotteli suustaan sanoja. Hän tuli kertoneeksi koko tarinan Joonaksen
suuttumista myöten, ennen kuin muisti, kenen kanssa oli puheissa. Jälleen
Mikael jäi sanattomaksi. Uskomaton nainen. Mari ei ikipäivänä olisi suostunut
moiseen, ei olisi tullut kuuloonkaan.
”Niin, mä oon
tulossa takas Salmiin nyt. Mua helpottaa, jos sä jäät ajamaan. Mun piti vaan
laittaa hevoset tarhaan tänään, paitsi että siinä Tapion vihkossa voi olla
jotain parempaa osviittaa. Keitänkö kahvit sulle vai mitä teillä on ollu tapana
tehdä kun oot käynyt hommissa?”
”Ajas ny tänne
ensin ihan rauhassa. Mä ootan täällä.”
Äkkiä Salla
muisti, että Tapio säilytti vara-avaimia talon kivijalassa olevassa pienessä
tuuletuskolossa. Mikael saisi hakea ne ja aloittaa hommat saman tien. Sitten
puhelu päättyi. Kauhistus, mikä tilanne. Salla yritti ajatella, että oli
nykyiseen elämäänsä tyytyväinen, hän oli kihloissa, Joonas oli hyvä mies, ja
että Mikael eli onnellisena perheensä kanssa Pirkkalassa ja että mitään ei
tapahtuisi. Ei edes hänen sisällään.
Mikael seisoi
Vollen kanssa pihamaalla Sallan kaartaessa pihaan. Salla nousi vikkelästi autosta
ja sulki oven. Mikael näytti samalta kuin aina ennenkin. Kiusallisen vetävältä,
salaperäiseltä, ryhdikkäältä. Näin etäältä ei erottanut silmien ilmettä, mutta
Salla tiesi, miltä ne näyttivät. Pohjattomilta, valmiina vangitsemaan.
Mikael
tuijotti Sallaa. Nainen oli muuttunut vain vähän, ja parempaan suuntaan.
Aikuisemmaksi, naisellisemmaksi. Ja silti entinen reippaus oli tallella, tai
tapahtuneesta päätellen sitä oli tullut roimasti lisää. Mikael taisteli itsensä
kanssa. Salla oli maininnut miehensä. Joonas tai joku semmoinen. Salla ei
sittenkään ollut enää sama kuin ennen. Tai ehkä kuitenkin. Perkele, suuttui
Mikael itselleen, nyt piti pysyä rentona ja käyttäytyä neutraalisti. Miten
ihmeessä hän pystyisi mokomaan?
Jälkeenpäin
Sallasta tuntui omituiselta, että mitään ei sittenkään ollut tapahtunut. He
olivat sopineet, että hevosten ohjelma jatkuisi sovitun mukaisena. Mikael
tulisi joka toinen tiistai Salmiin ajamaan lenkin, ja joka toisen viikon
torstaina olisi Teivon hiittien aika. Mikael kysyi, kuinka ne hoituisivat, ja
he sopivat, että ainakin alkuun Salla pakkaisi hevoset mukaansa kärryineen ja
ajaisi niiden kanssa Teivoon jo aamulla, ja Mikael tai sitten Kaitsu hoitaisi
rataosuuden.
Salla oli
viime hetkellä huomannut kysyä, kuka voisi käydä hoitamassa Tapion kullanmuruja
sitten, kun mies pääsisi sairaalasta kotiin. Salla ei kuitenkaan voisi jäädä
Salmiin, kouluun olisi palattava viimeistään kolmen viikon kuluttua. Mikael oli
pudistanut päätään. Hänelle ei ollut tullut ketään sopivaa mieleen. Mikaelin
mentyä Salla oli istahtanut keittiön pöydän ääreen ja unohtunut tuijottamaan
vanhoja kukallisia tapetteja. Hänen tunteensa, ajatuksensa ja elimistönsä
olivat perin sekaisin.
Tuntui hyvältä
nähdä Golfin valot pihassa, kun Joonas perjantai-iltana viimein saapui. Salla
juoksi ulos, hän halasi miestä lujasti. Vastuu ja väsymys itkettivät. Joonas
silitti, lohdutti, otti Sallaa kädestä ja vei hänet sisään. He istuivat kamarin
sohvalla vierekkäin, maistelivat siideriä, katselivat televisiota ja
juttelivat. Joonas oli viettänyt viikon tehden kovasti töitä. Hän oli
suunnitellut kahden kuukauden tunnit valmiiksi, jotta hänelle jäisi enemmän
aikaa olla Sallan kanssa, kunhan tämä palaisi kotiin.
Salla kertoi,
mitä kaikkea viikkoon oli mahtunut. Oli ollut ajamista, kengitystä, rehun
sekoittamista, Tapion luona käymistä, laskujen maksamista, puheluita, hevosten
hoidon järjestämistä. Kaksi tulevaa viikkoa Sallan piti vielä olla tilalla, sen
jälkeen joku naapurin tuntema nuori, tunnollinen tallityöntekijä voisi ruveta auttelemaan
Tapiota.
”Se on hyvä
tietää, mun on helpompi olla kun tiiän mitä tulee tapahtumaan. Osaan
asennoitua”, totesi Joonas silittäen Sallan hiuksia.
Rintaan
hiipivä tyhjyyden tunne yllätti Sallan, niin että hänen oli keskityttävä, ettei
vetäytynyt kauemmas. Mistä se oikein ilmestyi?
Salla ei
tiennyt, että Joonas painiskeli samanlaisen tunteen kanssa. Vakuutteluistaan
huolimatta miestä kalvoi Sallan suunnaton into auttaa Tapiota nimenomaan
hevosasioissa. Joonas pelkäsi menettävänsä Sallan. Hän vaistosi tämän nauttivan
aidosti työstä, jota oli auttaakseen lähtenyt tekemään. Joonas huokasi syvään.
Salla havahtui heti kysymään, mikä häntä vaivasi. Joonas kohautti hartioitaan
ikään kuin ei olisi ymmärtänyt kysymyksen tarkoitusta.
”Ei voi olla
totta”, lipsahti Sallalta.
Joonaksen
asento muuttui varautuneeksi. Nyt ei olisi ollut riidan aika, mutta Salla
tapitti häntä tuiman näköisenä valmiina vaatimaan selitystä huokailulle. Hän
alkoi hermostua. Tuo nainen vaati häntä tilille yhden vaivaisen huokauksen
takia. Joonas kirosi mielessään, laski kymmeneen ja yritti kuulostaa
rauhalliselta.
”Mä en oikeen
tahdo kestää sitä, että sä, joka yleensä oot rauhallinen ja teet asioita
järkevästi, ilman sen suurempaa intohimoa, yhtäkkiä rynnistät tekemään lähes
kylmiltään hommaa, jota ainakaan mä en kuuna päivänä suostuis tekeen. Sun
silmissäs on kiihkee palo, kun sä puhut näistä hevosista ja tästä talosta ja
maista sen ympärillä. Sä oot yhtäkkiä kun eri ihminen, et se Salla, joka asuu
mun kanssa ja josta tulee opettaja. Ei perkele, niinhän sä sillon kerran
sanoit, että täällä sä tunnet eläväs. Etkö sä elä mun kanssa? Etkö sä halua
semmosta normaalia elämää, siis sitä mitä meille tulis kun säkin oot
valmistunu? Mua ahdistaa kun mä en tiedä, riudukko sä siellä vai et. Salla,
sano, onko tää sun unelmas tää tila?”
Salla kuunteli
hiljaa ja seurasi Joonaksen yltyvää kiukkua. Häntä kauhistutti ja mietitytti.
Joonas oli täysin oikeassa. Puuttui enää, että mies kertoisi oman unelmansa,
johon kaiketi kuuluisi älykäs ja sievä vaimo, joka ymmärtäisi jäädä kotiin
lasten kanssa, nauttisi juhlien keskipisteenä olemisesta, pitäisi avioliittoa
tavoiteltavana asiana. Eikä ollut niin innostunut hevosista, että olisi
vaatinut saada oman. Näin tuumailtuaan Salla sanoi:
”Joonas, mä en
tule koskaan olemaan sun unelmanaises. Jos sä haluat olla mun kanssa, sun
täytyy hyväksyä se, että hevoset on mulle tärkeitä. Siis todella tärkeitä.
Niitten hyvinvointi menee joskus kaiken muun edelle. Ja totta on, että mä en
elä, jos en saa olla hevosten kanssa tekemisissä. Enkä mä haluais mennä
naimisiin, mä inhoon juhlien keskipisteenä olemista, ja sitä paitsi se on ihan
turha instituutio. Mitä avioliitolla tekee, kun tunne on tärkein?”
Joonas katseli
hetken kamarin lautakattoa ja ajatteli, että oli niin väärässä paikassa kuin
saattoi olla. Hevostilalla keskellä korpea naisen kanssa, joka täysin yllättäen
oli ilmoittanut pitävänsä kaiken perustana olevia turvallisuutta tuovia,
elämään järjestyksen aikaan saavia instituutioita turhina. Ainakin avioliittoa.
”Sä et oo
tosissas, Salla”, aprikoi Joonas kylmän asiallisesti. ”Sä oot sekasin kun sun
setäs on saattanu sut tämmöseen pulaan kun sillä ei ole ketään muuta auttajaa.”
Nyt oli Sallan
vuoro katsella kattoa. Hänen kasvonsa punehtuivat vaarallisesti. Hänen
kääntyessään katsomaan Joonasta silmistä paistoi raivo. Salla huusi, että
Joonas ei todellakaan edes halunnut yrittää ymmärtää häntä, että tämä tila ja
hevoset tulisivat aina olemaan hänelle tärkeintä. Sen hän kuitenkin jätti
kertomatta, että Tapio oli testamentannut tilan irtaimistoineen ja eläimineen
yksin hänelle.
Joonas ei
sanonut enää mitään. Hän oli suunniltaan, mutta ymmärsi, että vastaaminen olisi
turhaa. Riita ei loppuisi siihen. Niinpä hän meni pesemään hampaitaan. Aamulla
hän lähtisi takaisin Hämeenlinnaan, pois täältä ahdistavasta
maalaisympäristöstä. Sitten hän soittaisi Taijalle. Hän halusi tietää, vieläkö
entinen tyttöystävä ajatteli asioista samalla tavalla kuin ennen.
41. luku
Salla oli
ajanut pakettiauton ja hevoskuljetuskärryn yhdistelmää muutaman kerran vuosia
sitten. Ajokortti oikeutti yhdistelmän ajamiseen, mutta oudokseltaan tuntui
aika karulta liukua hitaasti pihasta maantielle ja edelleen pitkin pikkuteitä
kohti Teivoa. Kaiken lisäksi Hellua oli ollut melkein mahdoton saada kärryyn.
Vasenta olkaa särki edelleen, toivottavasti mitään ei ollut varsinaisesti
mennyt rikki. Raviradalle päästyään Salla huokasi helpotuksesta. Mikael oli
luvannut auttaa häntä tästä eteenpäin.
Hevosten
kanssa oli yleensä rentouttavaa puuhailla, ajatukset eivät tavallisesti jääneet
kiertämään kehää. Nyt Salla ei kuitenkaan päässyt eroon viikonlopun
tapahtumista. Joonas oli lähtenyt heti lauantaiaamuna ja ajanut ilmeisesti
suoraan Raumalle rauhoittumaan. Pahimman suuttumuksen kaikottua hän oli
soittanut Sallalle. He olivat jutelleet pitkään ja vakavasti. Joonas oli
todennut pystyvänsä kaiketi ajan myötä sopeutumaan siihen, että Salla ei
kaikilta osin vastannut hänen toiveitaan.
”Ei kai
semmosta naista olekaan, joka olis täydellinen. Sussa on niin paljon semmosta,
mistä tykkään. Semmosta tuttua ja mukavaa.”
”Tuttua ja
mukavaa... tuttua ja mukavaa...” Sanat jäivät kaikumaan Sallan korvissa kuin ne
olisivat todellisuudessa soineet tyhjässä huoneessa. Kalvava tyhjyyden tunne
oli yhtäkkiä paisumassa ahdistukseksi. Sallan mieleen pulpahtivat Merjan sanat:
”Sun elämästä puuttuu syke, kipinä, yllätyksellisyys. Sä tiedät tasan tarkkaan,
mitä tapahtuu huomenna, ens viikolla, ens kesänä, ens vuonna. Pitemmän päälle
se käy tylsäksi.”
Salla piilotti
kasvonsa käsiinsä tajutessaan, että Merja oli ollut oikeassa. Puolen vuoden
aikana hänen ja Joonaksen suhde oli vähitellen muuttunut mukavuushakuiseksi ja
helpoksi — ja tylsäksi. Itse asiassa se oli tainnut olla sitä ensimmäisten
kolmen kuukauden jälkeen, mutta nyt sen oli vasta tajunnut.
Salla huokasi raskaasti.
Hän piti Joonaksesta. Mies oli luotettava, tunnollinen, huomaavainen. Tämä
huolehti tavarat pois näkösältä, siivosi ja järjesti oma-aloitteisesti, laittoi
ruokaa, kävi kaupassa. Joonas ei riehunut, ei mennyt liiallisuuksiin. Joonas
hillitsi itsensä tilanteessa kuin tilanteessa, hermostui vasta kun joutui
umpikujaan. Senkin jälkeen hän tajusi loukanneensa, pyyteli anteeksi ja paransi
tapansa. Joonas oli esimerkillinen, kaikkien anoppien unelmavävy, tasainen,
kunnollinen mies. Liian kunnollinen.
Salla oli
kuvitellut olevansa tyytyväinen, kunnes jokin oli herättänyt hänet. Ensin hän
oli huomannut ärtyvänsä pienistä yksityiskohdista, sitten Merja oli varoittanut
urautumisesta ja Salla oli erehtynyt pitämään juhlien järjestämistä riittävänä
lääkkeenä. Meren rannalla hänet oli kuitenkin vallannut yllättävä tyhjyyden
tunne. Omissa kihlajaisissaan!
”Hei, mitä sä
mietit?” kuului äkkiä Sallan korvan juuresta. Mikael oli hiitannut Vollen, nyt
olisi Hellun vuoro, eikä Salla ollut valmistanut tammaa. Anteeksi pyydellen hän
alkoi touhuta Hellua valjaisiin. Mikael katseli hänen hermostunutta
puuhailuaan. Hihnat eivät solahtaneet solkiin ensi yrittämällä, pintelit
sotkeutuivat keriksi.
”Sulla taitaa
olla aika rankkaa, annas mun tehä tää nyt”, kuului myötätunnontäyteinen
lausahdus. Mikael työnsi naisen hellästi sivuun ja hoiti työn itse. Salla
värähti. Mikaelin kosketus poltti, niin että hänen oli keskityttävä pitämään
hengitys tasaisena.
”No nyt on
valmista, mennään, Hellu.”
Mikaelin ääni
oli oudon käheä. Kärryille noustessaan hän yhytti Sallan silmät katseellaan,
joka sai kytevän hiilloksen syttymään henkeäsalpaavaksi roihuksi.
Hellu oli
paremmassa kunnossa kuin koskaan, Mikael oli kellottanut sille 500 metriä
aikaan 24,7.
”Kuningatarainesta”,
tokaisi mies riisuessaan tammaa valjaista. ”Mitäs tän suunnitelmiin
kuuluukaan?”
Salla ei
osannut vastata. Hän ei voinut katsoa Mikaelia silmiin, hän ei halunnut miehen
huomaavan, miten suunnattomasti hän kaipasi. Hän ei tahtonut aiheuttaa enää
enempää hämmennystä, ei itselleen, ei Joonakselle, ei Mikaelille. Silti hän
halusi Mikaelia, janosi tämän kosketusta, oli pakahtua pelkästä hätäisestä
katseesta.
Mikael ei
onneksi tullut enää aivan lähelle. Hän vaistosi tilanteen räjähdysalttiuden ja
tiesi, että heidän välillään oleva magneettinen vetovoima oli pidettävä
kurissa. Hiljaisuuden vallitessa hän auttoi Sallaa laittamaan hevoset
kuljetuskuntoon, ja vasta naisen kiivettyä autoon hän sanoi, että tulisi
tiistaina kuten Tapion vihkossa luki. Salla nyökkäsi, heilautti kättään ja ajoi
pois. Rinnassa poltteli vielä pitkään sen jälkeen.
”Hyvä että oot
saanu renkipojan mulle. Viikon päästäkö se...”
Tapion oli
tasattava hengitystään. Hän oli yhä melko heikossa kunnossa, ja
sairaalassaoloaika oli venynyt jo kahteen viikkoon. Kävelemään pystyi, mutta jo
vessakäynti vaati puolen tunnin levon. Salla nyökkäsi.
”Se kävi jo
perjantaina, katottiin paikat. Mä kävin Hämeenlinnassa viikonloppuna ja sieltä
oon tulossa. Meen kattomaan hevosia kunhan tästä lähden. Piti välillä käydä
Joonasta kattomassa.”
Sallan teki
mieli kertoa, mitä hänelle oikeasti kuului, mutta hän aavisti, ettei setä olisi
jaksanut kuunnella.
”Olekkos sää
sitä... Laineen poikaa tavannu?”
Salla nyökkäsi
jälleen. Pakkohan sitä, kun tämä kävi tekemässä heille töitä ja vieläpä
korvausta vastaan.
”Sillä ei ole
ollu helppoo. Sää oot Salla hyvä ihmine, pirä hualta siitä miähestä. Meehän ny,
mää alan levätä. Tulekko huamenisa?”
Salla
nyökkäsi, halasi setää, veti takin ylleen ja lähti Salmiin sedän autolla, jolla
ajeli jo tottuneesti.
Tilalla kaikki
oli kunnossa. Sallan hämmästykseksi apumies, Tervolan Pete oli paikalla. Mies
tervehti, kyseli Tapion vointia ja kertoi sen jälkeen Sallalle, mitä oli
viikonlopun aikana tehnyt.
”Sä taidatkin
olla löytö”, virnisti Salla saaden Peten punastumaan.
”Mä teen mitä
on pyydetty, ja tää on niin hyvä diili ja rautanen paikka, hyvin pidetty, et
tätä tekee mielellään”, mies vastasi. ”Tuunksmä siis seuraavan kerran ens
maanantaina?”
Salla myönsi,
kertasi vielä viikko-ohjelman ja kysyi kuin ohimennen, että olihan Petellä
varmasti kokemusta hevoskuljetuksista. Petellä oli rekkakortti, joten asia oli
sillä kuitattu. Hyvän miehen oli naapuri löytänyt, sitä ei käynyt kieltäminen.
Salla vilkutti hyvästiksi, vei laukun sisään ja ryhtyi töihin.
Kierros
radalla, sitten toinen. Niiden myötä Salla uppoutui viikonlopun tapahtumiin.
Hän oli viettänyt vajaat pari vuorokautta Hämeenlinnassa Joonaksen kanssa.
Heillä molemmilla oli ollut haikea olo, ja yllättäen siitä oli puhuttu. Joonas
oli aloittanut kertomalla, että hänelle oli soitettu Raumalta samaisesta
paperitehtaasta, jossa oli aikaisemmin työskennellyt ja tarjottu hyvää
työpaikkaa. Hän oli vastannut myöntävästi ja aloittaisi työt heti
vuodenvaihteessa. Opetustyön hän oli saanut järjestettyä siten, että itse
oppitunnit loppuisivat jo marraskuun puolivälissä ja että niiden loppu sujuisi
etäopetuksena. Silloin hän muuttaisi Raumalle. Salla oli kuunnellut
vaitonaisena, kysynyt viimein vain, saisiko hän tulla viikon kuluttua takaisin
opintojaan jatkamaan, että olisiko hän tiellä.
Joonas oli
häkeltynyt sanattomaksi. Lopulta hän oli miltei kuiskannut, että hänestä tuntui
tyhjältä. Hän ei tiennyt, mistä tunne oli ilmestynyt, eikä tiennyt, miksi se
kiusasi aina hänen ajatellessaan Sallaa ja heidän suhdettaan.
Salla oli
kertonut tuntevansa samoin, ja sen sanottuaan hän oli yhtäkkiä tajunnut, mistä
se johtui.
”Tää on ihan
banaalia, Joonas. Meistä tuntuu tyhjältä, koska me halutaan eri asioita. Sä
toivot tasaista, ennakoitavissa olevaa, hillittyä ja hallittua seesteistä
suhdetta. Mä toivon ja kaipaan yllätyksellisyyttä, intohimoa, suuria tunteita.”
Joonas oli
huokaissut syvään ja jatkanut:
”Ja mä
ahdistun, jos tulee liikaa yllätyksiä, väsyn, jos kiihkeet tunteet jatkuu
pitkään. Ja sä riudut, jos tunteet muuttuu mukavaksi yhdessäoloksi ilman
häkellyttävää himoa.”
Salla oli
katsonut Joonaksen vettyviä silmiä, purrut alahuulensa miltei rikki
yrittäessään pysyä tyynenä ja todennut:
”Tää ei
tarkota että me oltais finito, meidän pitää vaan miettiä tarkkaan, mitä me
halutaan ja mistä sen voi saada.”
Siihen Salla
halusi uskoa.
42. luku
42. luku
Vielä muutama
veto, sitten sukiminen saisi riittää. Sallan käsiä särki, vaikka hän oli
harjannut Vollen ja Hellun vaikka kuinka monta kertaa. Olisi luullut lihasten
jo tottuneen, mutta voima tuntui kadonneen käsistä. Ja tuolta näkyi saapuvan
Mikael. Taas hän oli myöhässä, miten ihmeessä hän ei saanut pidettyä kiinni
aikatauluista?
Mikael riensi
talliin, kysyi kuulumisia. Sallalla oli iloista kerrottavaa. Tapio oli ollut
ensimmäistä kertaa niin pirteä, että jaksoi kävellä hänen kanssaan pitkin
käytäviä. Jokin lääke oli vaihdettu toiseksi, mikä oli poistanut liiallisen
väsymyksen.
”Ohjeistiko se
sua taukoomatta?” nauroi Mikael. Hän oli helpottunut. Tapiosta oli tullut
hänelle läheinen, eikä vähiten sen takia, että mies oli tukenut häntä vaikeina
aikoina.
Salla virnisti
vastaukseksi. Tuntui hienolta saada auttaa Tapiota, varsinkin nyt, kun sedästä
näki halun palata kotiin. Kaikki palaisi jotakuinkin kohdalleen. Paitsi ehkä
hänen ja Joonaksen avoliitto. Salla pudisti ajatuksen muualle. Nyt oli
keskityttävä valjastamiseen, pahnojen puhdistamiseen ja rehun sekoittamiseen.
Voi, miten hän nautti saadessaan hoitaa Vollea ja Hellua! Kuin huomaamattaan
hän hyräili jotakin Camembertin uusimman levyn kappaletta. Mikael tunnisti sen,
kertoi kuulleensa kappaleen radiosta useasti.
”Joonaksen
veli soittaa siinä kitaraa”, Salla mainitsi. Häivähdys ärtymystä käväisi
Mikaelin kasvoilla. Salla arveli, että jokin kohta ohjissa oli vinossa ja
unohti asian saman tien.
Sinä
myöhäissyksyn tiistaina, joka sattui olemaan lokakuun 28. päivä, Mikaelilla oli
aikaa jäädä auttamaan hevosten laittamisessa. Hänellä ei ollut ajokkeja ennen
kuin viidennessä lähdössä, mikä oli varsin poikkeuksellista. Sallan
toivomuksesta hän jopa jäi kahville. He juttelivat Sallan koulusta, jäljellä
olevasta reilun puolentoista vuoden ohjelmasta. Siihen sisältyi pari
harjoittelujaksoa, joista toinen oli lyhyt kenttäharjoittelu ja toinen pitkä
päättöharjoittelu sekä muutama kurssi, joita Salla ei ollut ehtinyt vielä tehdä.
Lopputyö piti myös laatia. Sitten Salla olisi valmis luokanopettaja.
”Ja mihin sä
sitten meet töihin? Hämeenlinnaan, Tampereelle vai Raumalle?”
Mikael tapitti
häntä tummine silmineen. Salla pudisti päätään. Hän ei tiennyt, mitä tekisi.
Hän ei edes tiennyt, halusiko ylipäätään opettaa. Neljä vuotta sitten hän oli
kuvitellut hakevansa unelma-ammattiinsa. Nyt hän ei ollut asiasta enää kovin
varma.
”Entäs se...”
Puhelin
keskeytti Mikaelin kysymyksen. Hän seurasi Sallaa katseellaan tämän nostaessa
käsipuhelimen korvalleen. Salla vastasi, kuunteli hiljaa, myönteli, varmisti.
Ilme muuttui kummalliseksi. Salla laski puhelimen takaisin keittiön
ikkunalaudalle liioitellun rauhallisesti. Hän jäi katsomaan ikkunasta ulos.
Keittiöön laskeutui hiiskumaton hiljaisuus. Mikael odotti sanaakaan sanomatta,
hievahtamatta, Sallan selkää tuijottaen. Kun Salla vei käden kasvoilleen, hän
tajusi, mitä oli tapahtunut.
Tapio oli
kuollut.
”Maasta sinä
olet tullut, ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman...”
Salla ei
kuullut papin sanoja. Hänen päässään pyöri kaikki se, mitä viimeisen
puolentoista viikon aikana oli tapahtunut. Ensijärkytyksen jälkeen hän oli
soittanut isälleen, joka oli luvannut hoitaa hautajaisjärjestelyt. Silloin isä
oli kysynyt ohimennen, oliko Tapio puhunut testamentistaan. Isä siis tiesi.
”Tapio kysyi
multa mitä mieltä olen, ja meille muille sopi hyvin tuo järjestely. Mutta jos
sä et huoli tilaa, se myydään, ei me muut sitä jakseta pitää.”
Salla ei ollut
epäröinyt hetkeäkään. Hän pitäisi tilan ja muuttaisi sinne heti kun
opiskelultaan pääsisi. Seuraavaksi oli pitänyt soittaa Joonakselle töihin.
Salla oli mennyt makuukamariin, sulkenut oven ja puhunut pitkään. Keittiöön
palatessaan hän oli nähnyt Mikaelin istuvan kumarassa asennossa pöydän ääressä
puoliksi juotu kupillinen kahvia edessään. Salla oli hiipinyt miehen viereen,
koskettanut käsivartta. Mikael oli noussut pöydästä, siepannut Sallan syliinsä
ja huokaissut:
”Tapio oli
aina mun tukena. Nyt ei ole ketään enää.”
Miten niin ei
ollut ketään? Salla ei silloin ollut ajatellut asiaa sen enempää, mutta nyt hän
juuttui miehen sanoihin. Sitä paitsi Mikael oli itkenyt, nyyhkyttänyt kasvot
kyynelistä märkänä.
Salla vilkaisi
vieressään istuvaa Joonasta Siuron kirkon penkissä. Joonas oli sanonut, että
jos Salla halusi pitää tilan, hän ei estelisi. Mutta hän ei halunnut muuttaa
Salmiin. Jos Salla ryhtyisi hoitamaan taloa, maita ja hevosia, heidän tiensä
eroaisivat. Salla oli jo päätöksensä tehnyt, eikä Joonaksen sanoilla ollut
merkitystä. Ei tässä asiassa. Joonas taas halusi Raumalle. Sallan puolesta mies
oli vapaa muuttamaan minne tahtoi, jos tämä ei ollut valmis seuraamaan häntä
paikkaan, joka oli aina kuulunut hänen unelmiinsa.
Muistotilaisuudessa
he päättivät hoitaa asian samoilla itkuilla. Muiden huomaamatta he ottivat
sormukset sormistaan ja antoivat ne toisilleen Jonin lukiessa:
”Tapio
Toivasen omaisille. Olen ikuisesti kiitollinen Tapiolle hänen minua kohtaan
osoittamastaan lämmöstä ja isällisestä ystävällisyydestä. Hänen optimistinen
elämänasenteensa tarttui ja kantoi monen harmin yli. En koskaan unohda hänen
iloisia silmiään. Elän mukana suuressa surussanne. Mikael Laine.”
Silloin Salla
ei enää pystynyt pidättämään itkua, hän nojautui Joonasta vasten ja antoi
tulla. Joonas jäi siihen uskoon, että Salla suri heidän ratkaisuaan. Hän
seurasi adressien lukemista vakavana, kädet lämpimästi Sallan ympärillä.
Jostakin kumman syystä tyhjä kohta hänen sisällään alkoi hitaasti kutistua.
43. luku
Maanantaiaamu
Hämeenlinnassa. Kurssikaverien kysymykset risteilivät ilmassa lähes yhtä kärkkäästi
kuin Jonin ja Mian tai vanhempien utelut. Sormusta ei enää ollut, suhde oli
päättynyt. Setä oli kuollut, tila tulossa Sallalle, kunhan perunkirjoitus
saataisiin hoidettua. Isä oli luvannut järjestellä siihen liittyvät asiat.
Salla ei olisi jaksanut kuunnella kysymyksiä. Hän ei pystynyt keskittymään
luentoihin ja lähti kesken päivän kotiin.
Asunto tuntui
autiolta. Joonas oli vienyt omat huonekalunsa, nojatuolin ja jalkalampun, ja
samalla kuitannut yhteiselon päättyneeksi. Salla oli jälleen yksin. Keittiössä
oli siistiä, vain kahvikuppi muistutti aamupalasta. Vaatehuoneessa oli tilaa,
eteisen naulakko näytti liian siistiltä. Kitara oli kadonnut, samoin suurin osa
levyistä. Ja stereot. Pieni kannettava stereomankka kökötti niiden paikalla
television vieressä.
Salla istahti
sohvalle. Hänellä oli kummallinen olo, ikään kuin Joonas olisi pyyhkiytynyt
hänen elämästään kokonaan. Ikään kuin he eivät olisi koskaan asuneetkaan
yhdessä, järjestäneet juhlia, eläneet opiskelijan arkipäivää. Vain Merja ja
Anttoni muistuttivat siitä, että jotakin semmoista oli joskus saattanut olla.
Merja ymmärsi tapahtuneen. Hän ei ollut kysynyt muuta kuin:
”Joko sä
tiedät mitä Mikaelille kuuluu?”
Salla ei
tiennyt. Hän oli nähnyt miehen säännöllisesti työn merkeissä vähintään kerran
viikossa. He olivat kuitenkin onnistuneet ohittamaan Mikaelin yksityiselämää
sivuavat aiheet suvereenisti. Merja oli kertonut kuulleensa Hannalta joskus
aiemmin, että Mikael olisi nähty tallityttönsä Maaritin seurassa ravintolassa.
Salla oli kohauttanut hartioitaan. Mitä hän teki moisella tiedolla? Mikaelilla
oli oikeus viettää aikaansa kenen kanssa lystäsi.
Salla havahtui
sekavista mietteistään, kun puhelin soi. Äiti tahtoi tietää, mitä hänen
tyttärelleen kuului.
”Kun sulla on
ollut niin paljon surua nyt. Pärjääksä varmasti, pitäiskö sun ottaa vähän lomaa
ja tulla tänne kotiin, ettei sun tarvittis olla yksin?”
Salla
kieltäytyi kohteliaasti. Ainakin tällä hetkellä hän kaipasi eniten omaa rauhaa,
aikaa selvittää ajatuksiaan, lepoa vastuusta, jota oli joutunut yllättäen
kantamaan. Onneksi Pete, Tervolan Petteri oli olemassa. Mies kävi päivittäin
hoitamassa hevoset ja teki samalla lumityöt tarvittaessa, kantoi postin sisään
ja tarkisti, että kiinteistö oli kunnossa.
Viikonloppuisin
Pete piti vapaata, näin oli sovittu. Salla oli suunnitellut ajavansa Salmiin
perjantaisin ja lähtevänsä vasta maanantaina aamuvarhaisella takaisin.
Koettelemuksistaan uupuneenakin Salla piti kunnia-asianaan hoitaa Tapion
tiluksia niin hyvin kuin taisi. Muuhun hänen voimansa eivät oikein tuntuneet
riittävän. Sitä paitsi hän nautti hevosten kanssa touhuamisesta ja Tapion talon
ilmapiiristä. Hänestä oli tärkeää, että Tapion ei tarvitsisi olla mistään
huolissaan.
Tapion
huolissaan? Kuolleen miehen? Sydän heitti kuperkeikan, Sallan tuli äkkiä hiki.
Hänen oli istahdettava takaisin sohvalle. Jotenkin tuntui mahdottomalta
kokonaan käsittää, että Tapion tila oli käytännössä hänen.
”Siis Tapio on
kuollut, se paikka siirtyy mulle,” hän sanoi kokeeksi ääneen. Jospa sen siten
saisi vähitellen taottua alitajuntaan saakka.
Kuluneiden
viikkojen vastuu, huoli, suru ja mitä erilaisimpien asioiden hoitaminen oli
tuntunut raskaalta. Nyt kun tilanne näytti selvältä ja vakaalta ja kun
tulevaisuudensuunnitelmat levittyivät eteen kuin peltomaisema pitkän, pimeän
tunnelin jälkeen, Salla pystyi antamaan itselleen luvan rentoutua. Hän tajusi,
miten väsynyt oli niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän tiesi, että sielun ja
mielen toipuminen veisi pitkään, mutta että fyysinen väsymys olisi helpompi
hoitaa. Sinä iltana hän meni nukkumaan ennen yhdeksää, eikä pannut
herätyskelloa soimaan.
Joululomaan
saakka Salla keskittyi huolehtimaan itsestään. Hän pyrki nukkumaan riittävästi,
ulkoilemaan päivittäin, syömään kunnolla. Sen lisäksi hän hoiti opiskelun niin
hyvin kuin jaksoi, turhia pingottamatta. Viikonloppuisin hän ajeli
setävainaansa Mersulla Salmiin, jossa hoiti hevoset, tutki postin ja maksoi
laskut. Vaikka töitä oli paljon, Salla tunsi levänneensä ajellessaan
maanantaisin kohti Hämeenlinnaa.
Vähitellen
Salla jaksoi itsekin soitella ystävilleen, ja viimeisellä viikolla ennen
joululomaa hän kutsui Merjan luokseen yöksi.
”Kai sä tuut
meidän uudenvuodenbileisiin?” Merja kysyi heidän istuessaan iltapalalla.
”En tiiä
vielä, kun jos toi Joonas tulee niin mä en tiedä miten päin mun pitäis olla. Se
voi kumminki tehä vielä liian kipeetä. Mä varmaan vietän uuden vuoden Salmissa,
se on mun pakopaikka. Oonksmä sanonu, että se tila jää mulle?”
Merja ei
hämmästynyt uutista. Hän oli kuullut Joonakselta, että Salla muuttaisi asumaan
setänsä tilalle, ja oli arvellut taustalla olevan jotakin tällaista.
”Ooksä sitten
Mikaelia tavannu?”
Salla kertoi
puhuneensa miehen kanssa puhelimessa muutaman kerran, mutta tavanneet he eivät
olleet. Niin oli parempi, Salla ei tällä hetkellä ollut niin tasapainoinen,
että olisi pystynyt käyttäytymään asiallisesti.
”Täytyy
myöntää, että se vetää mua puoleensa ihan tajuttomasti, siis ne kerrat kun me
on nähty, mullon ollu tekemistä etten olis vaatinu sitä tuleen kylään. Ja
hautajaisten jälkeen me ei olla nähty. Tiedäkkö, se Mikaelin adressi sai mut
ulvomaan ääneen, se sano siinä niin kauniisti, ettei unohda ikinä sedän iloisia
silmiä. Vieläkin siitä liikuttuu”, huokasi Salla silmiään pyyhkäisten.
”Soita sille”,
sanoi Merja. ”Soita ja kysy, mitä sille oikeesti kuuluu.”
”Miks?”
Merja ei
suostunut vastaamaan. Sallaa mietitytti, tiesikö ystävä jotakin, mitä hän ei
tiennyt, vai aavistiko tämä vain jotakin. Merjan aavistukset olivat usein
osuneet kohdalleen. Pitäisikö hänen todella kysyä Mikaelilta? Tai ainakin
mainita olevansa taas yksin?
”En mä viitti
sille mitään sanoo. Tulee vaan turhia odotuksia ja lisää harmia. Mä en enää
naimisissa olevaan lankea, en, vaikka olis viistoistakertasesti Mikael. Sitä
paitsi mulle riittää ihan tasan tarkkaan toi Tapion tila ja sen hoitaminen.
Enempää en tartte tässä tilanteessa. Kun se Mersukin ja kännykkä jäi mun
käyttöön. Ne olis kai pitäny mennä isälle, mutta se totes, ettei haluu
naapurikateuden aiheuttajaa pihaansa. Se ottaa sitte pari arvotaulua ja sen
kustavilaiskaluston, ku semmosesta ne on haaveillu. Joni saa kai sitte sen
metsän, mitä siä Salmissa on. Se lupas, ettei myy sitä millekään Ensolle tai
Metsä-Serlalle. Mä en tee nyt mitään tyhmää, en jaksais kantaa seurauksia. Mut
otetaas siiderit ja puhutaan muusta. Mitä siä Camembertin Saksanreissulla
tapahtu?”
44. luku
Sinä vuonna
jouluaatto oli keskiviikkona. Sallan loma alkoi edellisenä lauantaina.
Maanantaina hän päätti käydä jouluostoksilla. Rahaa hänellä ei juurikaan ollut,
mutta jotakin pientä piti keksiä. Tapion tilillä olisi tietysti ollut
ylimääräistä, sillä vaikka Volle oli kilpailutauolla, setä oli sijoittanut sen
juoksemat voittorahat, ja niistä tuli sen verran osinkoja, että tilan juoksevat
kulut hoituivat. Setä oli ollut loistava taloudenpitäjä. Osaisi vain jatkaa samaan
tyyliin, niin kaikki sujuisi, Salla mietti.
Tampereen
keskustan tavaratalot kimalsivat ja soivat joulua. Valokuvioita oli taas tullut
lisää, ne valaisivat valkeat kadut miltei liian kirkkaiksi. Salla kiersi
Sokoksen kerrokset, tutki joulukoristeita, sovitti hattuja. Hän kävi
Anttilassa, Kuninkaankadun ja Hämeenkadun varren pienemmissä liikkeissä,
katsasti torikojut.
Koskikeskuksen
pysäköintitalo oli täynnä, mutta kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen sinne
pääsi ajamaan. Kun kääntyi heti puomin jälkeen oikealle, löysi takuuvarmasti
vapaan paikan. Sille puolelle eivät kaikki osanneet ajaa. Salla yritti
muistella, kuinka kauan sitten hän oli viimeksi käynyt Koskikeskuksessa. Ehkäpä
edellisenä kesänä, ei hän ollut varma.
Salla päätti
poiketa hampurilaisella. Hän tilasi kala-aterian ja istahti syömään. Hän ehti
haukata kerran ja polttaa kielensä, niin kävi aina, kun Hanna purjehti kolmen
sievästi puetun lapsensa kanssa hänen luokseen.
”Salla, moi,
pitkästä aikaa! Mitä sulle kuuluu? Ootas, mä otan ton Joelin kii, älä poika
sinne vielä, eka syödään. Pöytään, me istutaan tänne. Otetaan toi syöttis,
pääset Jolle siihen ja Lisa tohon ja Eino tänne. Kai me voidaan tähän tulla?”
Salla
nyökkäsi. Oli mukava saada jutella Hannan kanssa ja kuulla vähän uutisia ravimaailmasta.
Hanna oli
pyöristynyt ja näytti tehokkaalta perheenäidiltä. Kaunis kelsiturkki kieli
talouden olevan hyvällä mallilla, vilkkaiden lasten moitteeton käytös kertoi
henkisestä hyvinvoinnista. Hanna säteili. Hän näytti löytäneen paikkansa. Tosin
niinhän Sallakin oli, osittain ainakin. Vain yhtä puuttui, eikä sille vielä
olisi oikein ollut hänen mielessään tilaakaan. Siitä Hanna kysyi ensimmäisenä.
”Ai sä et o
kuullu? Mä ja Joonas purettiin kihlaus Tapion hautajaisissa. Nii, se kuoli
tossa lokakuussa. Sydänkohtaus.”
”Voi kamalaa,
miten ne sen hevosetkin siellä, eihän sillä ollu vaimookaan enää eikä
lapsiakaan.”
Sallaa pyrki
hymyilyttämään. Kerrankin hänellä oli mielenkiintoista kerrottavaa.
”No se tila
hoituu silleen että viikolla siä käy apupoika hoitamassa Vollen ja Hellun ajot
ja muut, naapuri kengittää, ja sitte viikonloput mä asun siä. Tapio
testamenttas sen tilan mulle. Perunkirjotus on helmikuussa, sillon siitä tulee
virallisesti mun. Muuta ongelmaa ei o kun perintövero.”
Hanna oli
saada fantaa henkeensä. Olipa Sallalla käynyt tuuri, olkoonkin, että syy oli
ikävä. Tästä pitäisi heti kertoa kotona. Samuli ällistyisi. Totta vie,
melkoinen pommi. Jostain omituisesta syystä Hanna oli vähän kateellinen
Sallalle. Sen peittääkseen ja ehkä myös kademieltään lievittääkseen Hanna
päätti kertoa, mitä tiesi Mikaelista.
”Se Maarit,
muistakko? Se asuu Mikaelin kaksiossa siä Tammelassa. Joo-o, se vuokras sen
sillon sen hirvikolarin jälkeen.”
Hanna painotti
sanaa ’hirvikolari’ ja tarkkaili Sallan ilmettä. Omituista, siitä ei huomannut
mitään. Hanna päätti lisätä löylyä.
Hän kertoi,
että ennen kolaria Mari oli tapaillut erästä lääkäriä, mutta palannut takaisin
sekä kolarin takia että siksi, että lääkäri oli päättänyt vielä yrittää
pelastaa oman avioliittonsa. Sen jälkeen Mari ja Mikael olivat eläneet väkisin
yhdessä pari kolme vuotta, kunnes Mari oli tavannut samaisen lääkärin
uudestaan. Mies oli kertonut erostaan, ja melkein siltä seisomalta Mari oli
pakannut lapset, tavarat ja toisen koiran autoonsa ja lähtenyt. Lapsi oli
kuulemma sen lääkärin eikä Mikaelin, ihan eri näköinenkin se oli kuin Santeri
ja Emmilotta.
Salla ei
pystynyt syömään enempää. Mikael oli siis eronnut jo ainakin pari vuotta
sitten. Miksei mies ollut puhunut mitään? Miksei hän itse ollut kysynyt? Mitä
Mikaelille nyt oikein mahtoi kuulua? Mistä ihmeestä Hanna tiesi tuon kaiken?
Salla oli seota kysymystulvaan, jota ei kuitenkaan ehtinyt päästää ilmoille
Hannan jo jatkaessa:
”Maaritilta mä
näitä oon kuullu. Mä voin kertoo viä lisää, haluukko kuulla? No, Maaritilla oli
joku mies, mutta se juttu kariutu. Ja sitte jossain vaiheessa Mikael alko käydä
sen luona Tammelassa, kai se jotain lohtua siitä sai.”
Salla
tyrmistyi. Perkele, sen tyylittömän naikkosen luona? Mikael oli vajonnut
todella alas. Tai ehkä mies kaipasi lohtua. Tai vain naista. Voi, olisipa hän
ollut silloin vapaa! Nyt oli takuulla myöhäistä. Maarit asui varmasti
Pirkkalassa, hoiti Mikaelin kanssa hevosia ja kulki tämän mukana raveissa.
Ilmankos mies ei ollut antanut viettiensä kuljettaa, vaikka tilaisuuksia olisi
ollut. Sallaa kiukutti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Hannalle.
”Mitäs niille
nyt sitte kuuluu?”
”No Maarit on
pitkään puhunu muuttamisesta Pirkkalaan, se on suunnitellu koko jutun valmiiks.
Mikael vaan on niin kiireinen, ne ei o saanu järjestettyä muuttoo vielä. Nyt en
tiiä, mä en oo nähny Maaritia oikeestaan koko syksynä, kesällä viimeks
juteltiin enemmän. Moikattu ollaan kun on nähty raveissa.”
Salla oli
kuullut tarpeeksi. Hän kehitti kasvoilleen iloisen ilmeen, sanoi, että nyt oli
pakko jatkaa matkaa. Hän vei tarjottimen pois, kiiruhti autolle ja ajoi suoraan
Merjan ja Anttonin kotiin.
”Siis mitä mä
sanoin”, puuskahti Merja. Muistakko, kun mä kerroin nähneeni sen Marin siä
kahvilassa sillon vuonna viis? Ja kun se odotti lasta, mähän laskin, että jos
Ella oli sillon asunu Tammelassa sen kevään ja sitte ollu sairaalassa ja
toipilaana, ni ei se kauheen mielellään varmaan o lapsia alulle laittanu.”
”Niin kai. Mut
sä tiedät, että mä en halunnu uskoo. Sillon kaikki oli menny niin perseelleen
kun voi, enkä mä pystyny kuunteleen tommosia. Niistä olis vaan tullu tuskanen
olo, kun ei olis kuitenkaan voinu asialle mitään. Ja... En mä tiedä. Mä oon nyt
ihan sekasin. Mitä mun pitäis tehdä?”
Merja hymähti,
kysyi, muistiko Salla, mitä hän oli Hämeenlinnassa käydessään ehdottanut.
Kyllä, Salla muisti. Hän ei kuitenkaan aikonut soittaa, sillä Mikael oli
tulossa Salmiin heti seuraavana aamuna ajamaan hevosilla.
”Aika kiero se
Hanna kuitenkin. Ihan tahallaan se noi kerto. Yritti nähdä, miten mä reagoin.
Toivon mukaan pokka piti täydellisesti. Mutta kyllä ottaa päähän se akka. Ihan
samanlainen ku Samuli. Sopivat toisilleen.”
Kotimatkalla
Salla poikkesi Nokialla ruokakaupassa ja Alkossa. Hän osti pullon kirkasta
viinaa ja puolimakeaa kuohuviiniä. Autossa hän ihmetteli, miksi oli tullut
ostaneeksi kuohuviinipullon, eihän hänellä ollut minkäänlaista aihetta juhlaan.
Kotona hän työnsi pullon jääkaappiin ja unohti sinne. Sen sijaan vodkaa hän
otti ja kaatoi kolaa päälle. Vielä pari jääpalaa, karkit kippoon ja televisio
auki. Salla oli päättänyt yrittää rentoutua ennen kuin menisi nukkumaan.
Vielä kolmelta
Salla katsoi kelloa. Hannan kertomat asiat kiersivät kehää hänen päässään, ja
illan aikana nautittu alkoholi lisäsi pyörimistä. Pitkästä aikaa Sallalla oli
huono olo juomisen takia. Nyt hän muistaisi taas, miksei kovin usein viitsinyt
ottaa neljää paukkua enempää. Sallaa hirvitti nähdä Mikael. Miten hän ikinä
uskaltaisi ottaa asiaa puheeksi?
45. luku
Sallan maha
oli jännityksestä ja alkoholista aivan kuralla. Mikael oli tulossa
puolen tunnin kuluttua, hevoset piti valmistella. Päätäkin särki eikä ruoka
mennyt alas. Kun Salla viimein uskaltautui ulos, Mikael ajoi pihaan. Hän
heilautti iloisesti kättään autosta noustessaan. Tuntui kivalta nähdä Salla
täällä taas. Vaikka Peten kanssa oli hyvä tehdä töitä, Sallan läsnäolo antoi
Salmissa käynnille mukavaa lisäarvoa. Ei haitannut, että Salla oli kihloissa.
Mikaelille riitti, että sai viettää hetken hänen lähellään.
”Sä oot kalpee
ku lakana, mikäs sulla?” uteli Mikael tallissa.
Sallaa
hermostutti ja väsytti. Hän mainitsi ottaneensa edellisenä iltana muutaman
yömyssyn.
”En silti
oikeen saanu nukuttua. En tiiä mikä on”, valehteli Salla.
”No, mä hoidan
nää hevoset kokonaan. Sä voit vaikka mennä lepään jos tahdot. Pitäis kai
kuitenki vähän jutella näitten hevosten kilpailuttamisesta, Hellulle olis
sarjoja Teivossakin melkein joka kerta. Ja ton Vollen kaudenki vois alottaa,
vai juoksutetaanko sitä enää vai meneekse siitokseen?”
Salla pyysi
Mikaelia poikkeamaan sisällä vaikka kahvilla, kunhan olisi hoitanut ajamiset,
kiitti kauniisti ja katosi sisään lepäämään. Olo oli sietämätön, eikä Salla
tiennyt, johtuiko se enemmän krapulasta, syömättömyydestä vai siitä, että oli
päättänyt kysyä, mitä Mikaelille oikeasti kuului.
Reilun tunnin
kuluttua Mikael kuului kopistelevan ovella.
”Ajoin vähän
kevyemmin tänään. Saavat hummat vähän joululepoa”, hän sanoi takkia
riisuessaan.
Salla alkoi
olla kuin tulisilla hiilillä, ja Mikael huomasi sen. Hän katseli naisen
hermostunutta hyörintää kahvinkeittimen ja pöydän välillä. Jotakin tehdäkseen
hän poimi puhelimensa pöydältä ja vei sen takkinsa taskuun. Lopulta hänen oli
pakko kysyä:
”Hei, Salla,
mikä sun on?”
Mikael
kuulosti tyytymättömältä.
”Onko se sun
mies tulossa tänne? Ei sun tartte mua pelätä. Mä en sotke teidän juttua. Mä
voin mennäkin, jos se noin haittaa.”
Sallan täytyi
istahtaa, häntä alkoi äkkiä huimata. Mikael pudisti päätään ja aikoi mennä.
”Älä, Mikael,
oota, en mä siks ole hermostunu. Ei Joonas tänne tule.”
Mikael kääntyi
katsomaan Sallaa. Hän näytti edelleen ärtyneeltä.
”Mun mielestä
on ihan tarpeeks vaikeeta tulla tänne ajaan noita hevosia, kun vaikka musta on
kiva nähdä sut, niin se, mitä meillä joskus oli kiusaa mua. Mä en osaa
suhtautua tähän kahvitteluun mitenkään. Nytkin oli tarkotus sopia ne kisat
joihin noi ilmotetaan, ja täällä sä saatana ravaat ees taas ihan ku olisit itte
radalla! Mä en haluu kattella kun sulla on vaikeeta, on mullaki vittu vaikeeta
ollu. Vaimo petti pahemmin kun mä sitä ikinä, kai sä senkin oot kuullu. Teki
lapsen toisen kanssa ja uskotteli että se on mun, pilas tahallaan meidän jutun.
Sut mä sillon olisin halunnu, ja sitte kävi niinku kävi. Sä lähdit pois, kyllä
mä tajuun miks, älä ny sano mitään, löysit sen Joonaksen ja tulit onnelliseks. Tää
sun sedän kuolema tietenki haittas, ja ny joudut käymään täällä. Mä en haluu
sua kiusata, mä teen työni ja lähden, älä suotta keitä kahvia.”
”Mikael”,
kuiskasi Salla, ”sä et kiusaa mua, mutta kun mä en tiedä mitä sun elämääs
muuten kuuluu. Mä en osaa suhtautua.”
”Miten niin
suhtautua? Sano ny sitte mitä sä tarkotat.”
Salla veti
henkeä. Hänen kätensä vapisivat.
”Mä en osaa
suhtautua suhun kun en tiedä mitä sulle kuuluu oikeesti. Mä kuulin vasta eilen
Markkasen Hannalta, että sä oot eronnu. Mä en tienny sitä. Ja sitte...”
”Jaa siltä
hienoperseeltä? Anteeks tää ilmaus, mutta mä en oikeen pidä siitä naisesta. Se
sitte varmaan puhu Maaritistaki?” puuskahti Mikael. Hän hermostui lisää, tällä
kertaa Hannan ja Maaritin takia.
Mikael kertoi
Sallalle, miten oli ensin vuokrannut Tammelan asunnon Maaritille. Eron jälkeen
Maarit oli alkanut piirittää häntä, ensin varoen ja vähitellen yhä
läpinäkyvämmin, kunnes hän, epätoivon ollessa syvimmillään, oli sortunut
käymään tämän luona kylässä. Koska naisen läheisyys tuntui hyvältä, lohdutti ja
paransi, Mikael oli käväissyt Maaritin luona aika ajoin.
Se oli ollut
vikatikki. Maarit oli innostunut pitämään tapailua seurustelusuhteena, kertonut
kavereilleen, että oli Mikaelin kanssa kimpassa. Mikaelia ei olisi voinut
vähempää kiinnostaa koko asia, joten hän ei ollut välittänyt naisen puheista.
Vasta kun
Alavillamon Saku oli tullut suoraan kysymään häneltä, oliko Maarit todella
muuttamassa hänen luokseen Pirkkalaan, hän oli herännyt. Mutta koska muutakaan
naista ei ollut näköpiirissä, eikä hän kenestäkään sen kummemmin piitannutkaan,
hän oli yrittänyt olla diplomaattinen ja vastaillut Maaritille kiertäen ja
kaartaen, kiireisiinsä vedoten, että ei tiennyt, koska olisi valmis uuteen
tiiviiseen suhteeseen.
”Viime
elokuussa mä sain tarpeekseni ja pamautin sille päin naamaa, että se ei ikinä
ole ollut mun tyttöystäväni eikä koskaan tule olemaankaan. Ja että Pirkkalaan
ei tartte tulla edes käymään, mutta saa jatkaa mulla töissä. Ja mä en muuten
käsitä mitä varten mä näitä sulle kerron.”
Ilmapiiri oli
omituinen. Salla tuijotti Mikaelia, joka katsoi pöydän ylitse takaisin.
”Sä siis asut
yksin?” tiedusteli Salla.
Mikael
nyökkäsi. Samassa hänen puhelimensa soi. Huokaisten hän vastasi.
”Sori, pakko
mennä. Puhutaan ne hevoset ja juodaan kahvit myöhemmin.”
Mikael veti
takin ylleen ja katosi pakkaseen. Hän oli edelleen vihainen, nyt myös
itselleen. Minkä ihmeen takia hän oli vuodattanut kaiken Sallan päälle? Hänen
asiansa eivät kuuluneet pätkän vertaa tuolle naiselle, jota hän edelleen
kaipasi, mutta joka oli toisen oma. Häntä jäi mietityttämään vain se, minkä
ihmeen takia Salla oli ollut niin hermostunut. Jotenkin se ei sopinut kuvaan.
Mikael tuhahti itselleen. Melkoinen haihattelija. Miten hän muka edelleen
viitsi kuvitella vielä joskus saavansa nauttia Sallan läheisyydestä muutoin
kuin työn merkeissä? Kiukku kantoi läpi koko Teivon iltaravien.
46. luku
Salla istui
typertyneenä pöydän ääressä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa, että Joonas ei tulisi
enää koskaan. Hän ei ollut ehtinyt kertoa olevansa vapaa saati mainita, että
tila olisi pian virallisesti hänen.
”Mitä väliä
sillä on!” hän huudahti ääneen. Mikael oli ollut niin vihaisen oloinen, että
mies ei varmasti enää halunnut palata hänen luokseen Oli kai turha edes
yrittää. Tuntui vain niin karulta tietää, että Mikael olisi voinut palata, että
kaikki olisi voinut olla toisin, jos Mari ei olisi kostanut röyhkeällä tavalla.
Voi, että Salla vihasi Mikaelin entistä vaimoa!
Salla kaatoi
itselleen kahvia pettymystään nieleskellen. Mikael ei tämän jälkeen haluaisi
nähdä häntä kuin pakon edessä. Olisi ollut kiva pysyä edes kaverina. Ja
ylihuomenna oli muka jouluaatto. Tästä joulusta ei saisi joulua enää millään
tavalla.
Illansuussa
Salla kaivoi kuitenkin kyntteliköt esiin ja vei verannan ikkunoille.
Jatkojohtokin löytyi laatikkopenkistä. Isä oli tuonut joulukuusen, joten kai
sekin piti koristella. Salla sahasi juuresta pätkän pois, istutti puun
vinttikomerosta löytämäänsä kuusenjalkaan, kiinnitti kynttilät ja ripusteli
palloja ja asetteli punoksia. Sen jälkeen olikin hevosten iltaruokinnan aika.
Talli oli
hämärä, vaikka valot olivat päällä. Volle ja Hellu tervehtivät Sallaa iloisin
hörähdyksin. Tallissa Salla viimein rauhoittui. Eläinten vilpitön ilo
hoitajansa nähdessään tuntui hyvältä. Salla taputteli vuoroin kummankin otuksen
silkkistä turpaa, jutteli niille, lupasi tuoda jouluaattona kauroja ja
porkkanoita. Hän katseli tovin hevosten ruokailua, huokasi raskaasti ja lähti
tassuttelemaan taloa kohti. Veranta näytti jouluiselta, talo oli muutenkin
kaunis. Puut välkehtivät pihavaloissa, niiden pinta oli paksussa huurteessa.
Olisipa Tapio ollut näkemässä. Salla pyyhki karanneen kyyneleen poskeltaan.
Hänen oli ikävä setäänsä.
Jotain
tehdäkseen Salla päätti siivota. Hän pudisteli mattoja ja järjesti tavaroita,
imuroi ja pyyhki pölyjä, tuuletti vuodevaatteet ja vaihtoi lakanat. Tapio oli
aina vaihtanut lakanat molemmille puolille vuodetta. Oli kuulemma harmonisemman
näköistä, kun pussilakanat ja tyynyt olivat samanlaiset. Salla ajatteli tehdä
samoin ja valitsi komerosta lakanat, joista oli lapsena pitänyt eniten. Niitä
oli käytetty paljon, ne olivat pehmeät ja vähän nuhraantuneet, mutta ehjät.
Kymmenen
aikaan illalla Salla vielä tiskasi. Sen jälkeen hän kaiveli Tapion
joulukoristeista esiin vanhan, tummuneen tuomaanristin. Sen paikka oli keittiön
ikkunalaudalla. Pari olkipukkia kamarin ikkunalle, sitten kynttilä keittiön
pöydälle iltapalan ajaksi. Kun Salla sytytti kynttilää, keittiön kattoon osui
valokiila. Salla säpsähti. Ei tulitikusta voinut noin voimakasta valoa syntyä.
Sitten kuului auton oven läimähdys, ja pian joku kolisteli verannalla. Kuka
kumma? Isä, Joonas? Naapurin Make?
Tulija koputti
eteisen oveen ja astui talon tapojen mukaisesti sisään. Mikael.
”Mitä
ihmettä?” pääsi Sallalta.
”Anteeks, että
mä näin vielä tuun, eihän tästä tu ongelmia?” Mikael kuulosti leppyneeltä.
”Mä olin
ottanu sun puhelimen taskuun. Nää on samanlaiset. Mä huomasin sen kun siihen
soitti joku. En vastannu. Oli väärä soittoääni.”
Sallaa alkoi
naurattaa. Hän ei ollut edes huomannut. Hän kiitti kauniisti. Mikael oli
lähdössä saman tien, kunnes Salla huudahti hätäisesti:
”Mulla olis
tärkeetä kerrottavaa. Voikko jäädä hetkeks?”
Mikael oli
vaivautuneen näköinen. Sallaa pelotti. Kannattaisikohan tämä?
”No, jos sä
vaadit”, murahti mies lopulta. Hän heitti takkinsa eteisen naulakkoon ja
potkaisi kengät jaloistaan.
”Sä oot saanu
joulua tänne. Aamulla ei ollu.”
Salla
nyökkäsi. Hän keräsi rohkeutta, pyysi Mikaelia istumaan pöydän ääreen. Mikael
tuijotti kynttilän liekkiä. Tässä hän istui jälleen, ja vieläpä toisen kerran
samana päivänä. Hänestä tuntui epämukavalta. Piti istua vastapäätä naista, jota
inhottavasta olosta huolimatta halusi, niin että sattui. Mitä hän tekisi, jos
Sallan mies kuitenkin tulisi sisään?
”Sä kerroit
mulle tänään paljon. Se selvitti mulle asioita”, aloitti Salla.
Mikael kohotti
kulmiaan. Ei tätä, ei taas, hän mietti tuskastuneena. Salla katseli häntä.
Naisen silmät olivat kauniit.
”Mä en ehtiny
kertoo mitään, kun sun piti mennä. Mä haluaisin kertoo sulle sen mitä mun piti.
Siks mä olin niin hermostunu. Ja oon taas. Kun mä en tiedä mitä sä ajattelet.”
Mikael naputti
pöytää sormillaan. Menisi nyt asiaan, ei häntä huvittanut tässä koko yötä
istua. Hän ei kestäisi ärtymyksen sekaista kiihkoa enää kauan.
”Siis mä
sanoin sillon, että Joonas ei tule tänne”, Salla jatkoi. Mikael keskeytti hänet
sanomalla hermostuneesti, että kyllä hän sen muisti. Hän halusi pois, tämä oli
piinaavaa!
”Anna mun
jatkaa nyt”, vaati Salla. Nyt hänen oli aivan pakko saada sanottua, mitä aikoi.
Muuten mies lähtisi.
”Mä haluun että
sä tiedät edes tän. Siis Joonas ei tule tänne enää koskaan. Me ei olla enää
yhdessä. Tapion hautajaisissa annettiin sormukset takas just sillon kun Jonte
luki sun lähettämän adressin. Mä...” Salla ei voinut peittää äkillistä
liikutusta. Miksi aina piti vetistellä?
Mikaelin
silmät revähtivät suuriksi. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, mitä oli
kuullut. Salla yritti tulkita hänen ilmeitään. Mies vei käden suunsa eteen,
selvitti kurkkuaan, mutisi tukahtuneella äänellä:
”Mä... En olis
uskonu. Mä luulin koko ajan... Sä et ole...”
”Niin”, sanoi
Salla hyvin hiljaa. ”Mä oon vapaa. Vapaa tekeen ihan mitä mä haluan. Paitsi
että tää tila mun täytyy pitää kunnossa. Tapio jätti tän mulle. Tää on nyt mun
koti.”
Mikael nousi
äkkiä ja käveli eteiseen. Salla säikähti. Mikael lähtisi, voi, mitä hän oli
mennyt tekemään? Olisi pitänyt pohjustaa kunnolla. Salla säntäsi pystyyn ja
saman tien miehen perään. Miksei Mikael sanonut mitään? Mies puki kengät, otti
auton avaimet ja juoksi ulos. Takki jäi, tajusi Salla. Vatsanpohjassa kihelmöi
oudosti.
Mikael juoksi
vikkelästi takaisin. Hän tunki auton avaimet takin taskuun, asetti kengät
sievästi vierekkäin, oikaisi itsensä hitaasti. Salla odotti. Hän halusi nähdä
miehen silmät. Mikael ei kuitenkaan katsonut häneen, vaan otti puhelimensa
taskustaan ja katkaisi virran.
Hitaasti
Mikael kääntyi Sallaa kohti. Häntä pelotti katsoa tätä silmiin. Mitä, jos tunne
sittenkin oli kuollut? Oli tapahtunut niin paljon. Häntä itseään oli riepoteltu
ja hän oli yrittänyt kukistaa suuret tunteet, jotta kestäisi pahimman ylitse.
Ja Salla oli lyhyessä ajassa kokenut paljon surua. Oliko hän tehnyt aivan
typerästi käydessään hakemassa puhelimensa? Mitä, jos Salla ei halunnut hänen
jäävän? Mitä, jos kaikki olikin vain suloista, todentuntuista unta? Mikael
tuskastui. Mitä ihmettä hän oikein pelkäsi? Hän oli saanut uskomattomalta
tuntuvan mahdollisuuden ja sen lunastamisen aika oli juuri nyt, ei koskaan
tämän jälkeen.
Mikael kohotti
katseensa ujosti, näki Sallan vakavan suun, nenän, poskipäät. Salla odotti,
kostutti vaistomaisesti huulensa, joihin Mikaelin silmät hetkeksi harhautuivat.
Mikael tunsi vapisevansa. Hän oli odottanut tätä hetkeä kauan, kaivannut,
toivonut, ja yrittänyt unohtaa. Nyt kun Salla viimein seisoi hänen edessään,
hän ei tahtonut uskaltaa edes silmiin katsoa. Salla liikahti. Silloin Mikael
rohkaisi mielensä. Hänen katseensa tavoitti Sallan vedestä kiiltelevät silmät,
joiden ilme veti vastustamattomasti puoleensa. Muuta he eivät tarvinneet
tietääkseen, että heidän odotuksensa oli vihdoin päättynyt. Mikael veti Sallan
itseään vasten, ja koko muu maailma katosi suudelmaan.
Kiristyvä
pakkanen piirteli jääkukkia verannan ikkunoihin. Ne kimmelsivät kynttelikköjen
valossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti