TOINEN OSA

 33. luku

Rautatieasema. Portaat alas ja toiset ylös, laukku painoi taas kuin synti. Ilta oli pimentynyt, taivas valutti räntää, tiellä oli jään päällä vettä. Kotiin oli matkaa vajaa kilometri, ja tällä kertaa Salla otti taksin. Hämeenlinnan keskustassa oli hiljaista, vaikka aika lauma ihmisiä oli poistunut junasta. Sunnuntai-ilta oli täällä aina yhtä rauhallinen.
Salla katseli tilavaa kerrostalokaksiotaan. Hassua, että kahden viikon joululoman aikana ehti unohtaa, miten viihtyisää siellä oli. Salla kiitti onneaan, ettei ollut löytänyt kelvollista yksiötä. Olihan asunto hieman kallis, mutta Sallalla oli säästöjä. Hän pärjäisi mainiosti ainakin kesään saakka. Hän asetti takin naulakkoon, kengät kuramatolle, äidin mukaan tunkemat ruoat jääkaappiin. Seuraavaksi Salla kaivoi uuden seinäkalenterin esiin. Vuosi 1995 oli alkanut. Hän oli juhlinut sitä Merjan luona isoissa bileissä.
Hanna oli poikennut paikalla reilun vuoden ikäisen poikansa Einon kanssa. Eino oli samanlainen suloinen suklaasilmä kuin isänsä. Jotenkin kummasti Hanna oli ilmeisesti saanut Samulin rauhoitettua, sillä ainakin hänen sanojensa mukaan heillä meni mukavasti. Sitä paitsi toinen lapsi oli jo tulossa.
Tiensuun Anttoni oli taas kuvioissa mukana. Merjan ja Anttonin suhde oli ollut kiihkeä ja myrskyisä, he olivat olleet välillä yhdessä ja välillä erossa. Anttoni oli käynyt armeijan ja aikoi hakea Tampereen yliopistoon lukemaan valtiotiedettä tai kotimaista kirjallisuutta, ehkä molempia. Hän oli ollut vuodenvaihteeseen saakka töissä jossakin pizzeriassa Raumalla, mutta aikoi nyt keskittyä valmistautumaan pääsykokeisiin. Sallasta vaikutti siltä, että Anttoni oli muuttamassa Merjan kaksioon. Kitaransa mies oli jo ainakin tuonut, ja pyykkikorissa oli ollut hänen vaatteitaan.
Sallan asunnossa ei ollut kenenkään toisen tavaroita. Puolentoista vuoden takaiset tapahtumat olivat vieneet häneltä mielenkiinnon parinmuodostusta kohtaan. Mikael oli täyttänyt hänen ajatuksensa kuukausia sen kaamean kolaripäivän jälkeen. Hän oli ollut todella alamaissa, raahautunut väkisin töihin. Onneksi Kristina oli tajunnut tilanteen ja ohjannut hänet hoitamaan pääosin muita kuin asiakaspalvelutehtäviä.
Tapio oli osoittautunut korvaamattomaksi tueksi sinä syksynä, sen jälkeen kun työ matkatoimistossa oli päättynyt. Setä oli kirjaimellisesti hakenut Sallan kotoa, vaatinut muuttamaan joksikin aikaa luokseen terveeseen maalaisympäristöön, kuten mies silmiään vilkuttaen oli sanonut. Salla oli suostunut sillä ehdolla, ettei joutuisi kohtaamaan Mikaelia. Tapio oli luvannut yrittää hoitaa asian niin hyvin kuin taisi.
Setä oli osunut oikeaan kuten aina. Kuusi kuukautta Vollen ja Hellun hoitamista oli Sallalle juuri oikeanlaista terapiaa. Raveihin Tapio ei Sallaa kuitenkaan saanut lähtemään. Ei varsinkaan, kun Merja oli kertonut käyneensä pari kertaa Teivossa ja nähneensä molemmilla kerroilla Laineen Marin työntämässä lastenvaunuja.
Kerran Salla oli törmännyt Mikaeliin setänsä pihamaalla. Tapio oli lähtenyt käymään Tampereella asioilla ja unohtanut, että mies oli tulossa ajamaan Vollen kanssa testikierroksen nähdäkseen, missä kunnossa hevonen hänen mielestään oli. Mikael oli pysähtynyt Sallan eteen, katsonut tätä vakavana. Sietämätön ahdistava olo oli painanut rintakehässä. Molemmilla. Sanat olivat takertuneet kurkkuun, vesi kihonnut silmiin.
”Mun oli pakko”, oli Mikael kuiskannut.
”Tiedän, tiedän”, oli Salla sihahtanut. ”Ei se silti tätä tuskaa auta.”
Mikael oli nyökännyt ja kysynyt, tiesikö Salla Tapion aikataulusta. Salla oli todennut, ettei setä ainakaan ennen neljää tulisi, koska tämä oli sopinut menevänsä vakuutusyhtiöön juttelemaan hevostensa vakuutuksista kello viideltätoista.
Kumpikaan ei tiennyt, miksi silloin kävi niin kuin kävi, ei sillä edes olisi ollut heille mitään merkitystä. Siitä hetkestä jäi molemmille hyvä olo, kuukausia heidän ajatuksiaan kiusannut asia oli tuntunut sen jälkeen helpommalta kestää. He olivat ladanneet toisiinsa tunteidensa koko kirjon, he olivat rakastaneet, himoinneet, itkeneet, nauraneet, tunteneet syvemmin kuin aikoihin sitä ennen — tai sen jälkeen.
Siitä oli nyt melkein vuosi aikaa. Vuodessa oli tapahtunut paljon. Joni ja Mia olivat menneet naimisiin ja ostaneet vanhan talon Siivikkalasta ja remontoineet sitä innolla. Salla oli eksynyt tekemään lyhyitä luokanopettajansijaisuuksia ja niistä innostuneena päättänyt hakea Hämeenlinnan opettajankoulutuslaitokseen ja päässyt. Elokuussa hän oli muuttanut asuntoon, jossa nyt istui nojatuolissa miettimässä. Takana oli puoli vuotta opettajuuden pohtimista, tutustumiskäyntejä kouluihin, harjoittelua, luentoja, pianonsoittoa, joka ei oikein sujunut, edessä vielä muutama vuosi opintoja.
Kesällä Salla oli tavannut Joonaksenkin ohimennen. Jotakin oli liikahtanut vatsanpohjassa, mutta koska Anttoni oli tiennyt kertoa veljensä seurustelevan jonkun raumalaisen tytön kanssa, Salla oli unohtanut koko jutun. Hänelle sopi hyvin elää yksin, opiskelu vaati paljon energiaa. Tentteihin lukeminen ja harjoitustöiden kirjoittaminen täytti illat, ja viikonloppuisin tuntui mukavalta istahtaa junaan ja matkustaa Niemen kautta Salmiin hoitamaan hevosia. Tällä hetkellä Salla ei kaivannut elämäänsä muuta.
Salla lämmitti itselleen kupillisen kaakaota mikrossa, selasi hetken päivän Aamulehteä, jonka oli napannut kotoa mukaansa. Loppuillan hän katseli televisiota ja keräili maanantaina koulussa tarvittavia kansioita reppuun. Kymmenen tienoilla hän siirtyi makuuhuoneeseen, sammutti valot ja nukahti heti.
Aamulla satoi lunta. Maisema oli vaihtunut ankean mustasta postikorttimaiseksi näkymäksi. Salla käveli kouluun. Käytävillä käytiin vilkasta keskustelua, vaihdettiin lomakuulumisia. Luennot alkoivat, ja puolen päivän tietämissä oli tunti aikaa käydä lounaalla. Ensimmäisen koulupäivän piristykseksi Salla päätti lähteä kolmen kurssikaverinsa kanssa kaupungille pizzalle. Heillä oli alusta saakka ollut hauskaa yhdessä, tällä porukalla he olivat kolunneet Hämeenlinnan kaikki juottolat ja juhlineet vuorotellen kunkin kämpillä.
Naiset kävelivät lähimpään pizzeriaan. Lumisade oli yltynyt, ja hiutaleet tarttuivat hiuksiin ja silmäripsiin. Salla kiinnitti huomiota kadun toisella laidalla tummansinistä Volkswagen Golfia puhdistavaan mieheen. Mies oli jotenkin tutun oloinen. Salla hymähti. Näytti Joonakselta. Joonas oli kuitenkin Raumalla, mies oli valmistunut datanomiksi muutama vuosi sitten ja laati ohjelmia raumalaisen paperialan suuryrityksen palveluksessa. Ei hän Hämeenlinnaan eksyisi.
Tilaukset tehtyään naiset kokosivat noutopöydästä salaatit ja istahtivat syömään iloisesti jutellen. Salla nauroi katketakseen Sillanpään Katjan kertomukselle tämän siskon koiran tempauksista, kun samainen Joonaksen oloinen tyyppi astui pizzerian ovesta sisään, pudisteli lunta harteiltaan ja käveli suoraan Sallan luokse. Mies oli Joonas, Tiensuun Joonas. Sallan ruokahalu katosi.

Joonas odotti Sallaa autossaan ja ihmetteli, kuinka elämä heitteli pientä ihmistä miten tahtoi. Hän itse oli kyllästynyt ainaiseen tietokoneruudun tuijottamiseen ja päättänyt vaihtaa alaa. Hän oli miettinyt pitkään, mitä haluaisi tehdä ja päätynyt siihen, että jo kertynyttä ammattitaitoa kannatti kuitenkin hyödyntää. Äiti oli heittänyt idean ryhtyä tietotekniikan opettajaksi johonkin aikuisia kouluttavaan oppilaitokseen, ja Joonas oli selvittänyt, miten semmoinen onnistuisi.
Samoihin aikoihin seurustelusuhde vanhan luokkakaverin kanssa oli alkanut hiipua, ja koko tuttavapiiri tiesi, että Taija oli lopulta lähtenyt toisen miehen matkaan. Vaikka heidän suhteensa oli jo jonkin aikaa ollut melko viileä, naisen tempaus kirpaisi ja antoi Joonakselle tarvittavan sysäyksen lähteä ainakin joksikin aikaa toiselle paikkakunnalle.
Hämeenlinnassa toimi Ammatillinen opettajakorkeakoulu, joka nimensä mukaisesti koulutti monen alan opettajia ammatillisiin oppilaitoksiin. Sen periaatteisiin kuului, että koulutuksen saattoi suorittaa joko lähi- tai monimuoto-opetuksena. Puolentoista tai kahden vuoden mittainen koulutus siten, että voisi käydä samalla töissä, kuulosti Joonaksesta juuri oikealta ratkaisulta. Koska hänellä ei ollut korkeakoulututkintoa, hän oli pyrkinyt erikoistapauksena työkokemukseensa vedoten ja päässyt.
Puolen vuoden ajan Joonas oli käynyt Raumalla töissä ja asunut lähiopetusjaksot Hämeenlinnassa. Ainainen reissaaminen oli kuitenkin alkanut rasittaa, ja Joonas oli etsinyt osa-aikaista työtä Hämeenlinnan seudulta ja päätynyt Turenkiin pieneen perheyritykseen, joka suunnitteli ja toteutti tietokantoja yritysasiakkaille. Hän oli aloittanut työt heti vuodenvaihteen jälkeen, ja tänään oli ollut vuoden ensimmäinen lähiopetuspäivä.
Sallan kohtaaminen täällä oli yllättänyt Joonaksen. Hänellä oli hämärä mielikuva siitä, että Anttoni olisi saattanut mainita Sallan hankkeista, mutta silloin he olivat tainneet olla yhdessä viihteellä, ja asia oli mennyt ohi korvien. Joonas oli nähnyt Sallan näköisen naisen kadun toisella puolella, ja vaikka hänen olisi pitänyt kiirehtiä koululle, hän ei voinut olla seuraamatta tätä. Hänen oli ollut pakko varmistaa, oliko nähnyt oikein. Onneksi hän oli kerrankin kuunnellut vaistoaan.
Joonas terästäytyi. Ovista purkautui ryhmä naisia. Oikein, Salla oli yksi heistä. Nainen etsi tummansinisen Golfin ja suunnisti sitä kohti ripein askelin. Häntä jännitti suloisesti. Hyvänen aika, hänhän oli ihastunut! Tältä hänestä oli tuntunut viimeksi Merjan tupaantuliaisissa. Silloinkin kohde oli ollut Joonas. Mikael oli vielä siihen aikaan niin vahvasti mukana kuvioissa, että hän ei ollut tajunnut olevansa oikeasti ihastunut. Tuntui ihmeelliseltä saada kokea uudestaan jotain näin kiehtovaa. Salla henkäisi syvään ennen kuin avasi auton oven. Siinä istui Joonas. Mies, erilainen kuin Mikael. Hyvällä tavalla erilainen. Niin Salla tunsi.
Joonas kulki Sallan perässä portaat ylös. Eteisessä hän tahtoi auttaa takin Sallan yltä. Hän järjesti kenkänsä Sallan kenkien viereen ja tuppasi reppunsa puhelinpöydän alle. Salla pujahti vessaan, ja sillä välin Joonas ehti etsiä kaapista kaksi lasia. Niihin hän kaatoi puoliksi pullon makeaa omenasiideriä, jonka oli käväissyt ostamassa ennen kuin Sallan koulupäivä oli päättynyt.
Hän tassutteli lasien kanssa pienen sohvan eteen, kutsui katseellaan Sallan viereensä. Hänen mielestään tätä yhteensattumaa oli syytä ihan pikkuisen juhlistaa. Salla oli samaa mieltä. He istuutuivat sohvalle, ja puhetulva yllätti molemmat. Parin vuoden kokemukset, ensin mukavat, sitten vähitellen vakavammat soljuivat toisen tietoon. Kun Joonas kysyi hirvikolarista, josta oli ohimennen kuullut, Salla vavahti.
”Sen pahempaa mulle ei ole sattunut, se sotki mun kaikki suunnitelmat. Siitä mä en olis halunnu puhua, mutta menköön nyt sekin sitte samalla”, hän puuskahti.
Koko tarina piirtyi elävänä Joonaksen mieleen. Tätä hän ei ollut Sallasta tiennyt. Naisen suhde Mikaeliin oli tähän saakka pysynyt täysin salassa. Joonas näytti perin vakavalta, kun Salla päätti kertomuksensa vuoden takaiseen tapahtumaan setänsä kotona.
”Nyt kuulit ihan kaiken. Tätä en ole kellekään kertonut. Merja tietää kaiken muun paitti ton viimetalvisen. Sä tiedät nyt enemmän kuin se. En ole mikään kiltti tyttö, kaukana siitä. Mua ei haluttanu kertoo tätä, mutta kun kysyit siitä kolarista...”
Joonas vaiensi Sallan selittelyn.
”Ei mua haittaa mitä sä olet tehnyt. Mä toivon vaan, että sä oot toipunut tosta. Se vei varmaan tosi kauan. Vieläkö sä kaipaat?”
Siihen Salla ei osannut vastata. Hän ei yleensä enää ajatellut asiaa, koska sille ei voinut mitään. Tunteet Mikaelia kohtaan eivät koskaan olleet kuolleet, ja Marin mainitseminen sai hänet vihaiseksi. Mutta ei hän enää menetettyä suhdetta itkenyt. Sitä paitsi arjen ongelmat olisivat olleet niin suuret, että tuskin hän olisi kestänyt niitä. Suhde olisi todennäköisesti jo lopussa, jos se olisi toden teolla päässyt alkamaan. Niin suuri intohimo oli kuluttavaa, tuskin sitä olisi kumpikaan vuotta kauempaa jaksanut. Sitä paitsi Mikael ei olisi kuitenkaan koskaan ollut paikalla.
Joonaksen syli oli lämmin, välittävä, hänellä oli pehmeät huulet ja vaativa suu ja uteliaat sormet. Salla antautui miehen pehmoisen napakkaan käsittelyyn ja ihmetteli uudenlaista onnen tunnetta, joka hänet valtasi. Joonas oli omanlaisensa, vapaa, huomaavainen, luonteva. Ongelmattoman tuntuinen, luotettavan oloinen. Kaikkea sitä, mitä hän oli tuskaisesti Mikaelilta odottanut, kunhan he saisivat toisensa... Sen illan jälkeen Salla ei enää uskonut kaipaavansa mitään.


34. luku

Parin viikon kuluessa Joonas oli järjestänyt vähät tavaransa Sallan asuntoon ja sen kaappeihin. Nojatuoli, pari taulua, kitara, matkatelevisio, stereot ja halogeenijalkalamppu olivat ilmestyneet ovesta sinä viikonloppuna, kun Salla oli poikennut Tampereella. Tilanne tuntui molemmista luonnolliselta. Olivathan he tunteneet toisensa jo lähes kaksi vuotta. Kumpikin kaipasi kumppania, jonka kanssa jakaa arki ja juhla. Molemmat olivat pettyneet aikaisempiin suhteisiinsa, ja sen vuoksi he ajattelivat tuntevansa itsensä paremmin.
Joonas oli vuokrannut tammikuun alusta lähtien Raumalla sijaitsevan kolmionsa kalustettuna vanhalle luokkakaverilleen, koska Anttonikaan ei sanojensa mukaan tarvinnut ylimääräistä tukikohtaa. Äidin talo riitti, jos piti poiketa kotikaupungissa. Joonas oli suunnitellut vuokraavansa yksiön tai pienen kaksion Hämeenlinnasta, mutta asuntopulan vuoksi hän joutui edelleen asumaan koulun asuntolassa, jonka pienessä soluasunnossa oli peruskalustus: sänky, työpöytä ja tuoli. Senkin takia hän oli enemmän kuin innokas muuttamaan Sallan kanssa saman katon alle.
Salla huomasi usein ihmettelevänsä, miten mutkatonta Joonaksen kanssa oli elää. Riitoja ei syntynyt oikein mistään, ja vaikkei hän pitänyt sinihomejuuston hajusta jääkaapissa ja vaikka Joonasta ärsytti hänen tapansa tuulettaa kaikki vuodevaatteet torstai-iltapäivänä oli sää mikä tahansa, niihinkin tottui vähitellen. Joonakselle tuntui sopivan kaikki, mitä hän ehdotti, ja jotenkin Joonas osasi asettaa sanansa siten, että Salla myöntyi helposti myös hänelle entuudestaan outoihin tempauksiin kuten yllättäville bändikeikoille lähtemiseen tai purjeveneen oston suunnitteluun.
”Vietetään kesät Raumalla, siellä on meri”, haaveili Joonas ääneen.
”Kunhan ehdin käydä katsomassa Vollea Salmissa silloin tällöin”, huokasi Salla vastaukseksi.
Raveihin Joonasta ei olisi saanut lähtemään. Hän ei nähnyt mitään hohtoa siinä, että katseltiin muutaman hevosen juoksua kymmeneen otteeseen illan aikana ja yritettiin veikata, kuka tulee ensimmäisenä maaliin. Vakiota mies silti pelasi ja katseli televisiosta kaikki jalkapallopelit. Huvinsa kullakin, tuumasi Salla ja oli tavallaan tyytyväinen, ettei olisi kehdannut edelleenkään mennä käymään raveissa. Ei vielä. Hänet kuitenkin muistettaisiin yhä.

Laskiaisen tienoilla Salla kutsui ystäviään luokseen iltaa istumaan. Merja ja Anttoni, Joni ja Mia, Anne ja Tero sekä Sari olivat tulossa paikalle. Hanna ei päässyt lastensa mahataudin vuoksi, ja Miika oli sen illan ajamassa isänsä taksia. Yhteisestä sopimuksesta Salla ja Joonas olivat pitäneet suhteensa salaisuutena. He halusivat nähdä vieraiden ilmeet näiden huomatessa asioiden nykyisen laidan. Anttoni oli tiedustellut, tulisiko Joonas ja oliko Salla ylipäätään nähnyt hänen veljeään, johon Salla oli vastannut, ettei ollut ihan varmaa, pääsisikö tämä tulemaan.
Sari, Anne ja Tero tulivat junalla. He aikoivat palata yöksi Tampereelle. Sari oli käynyt Sallan luona syksyllä, ja osasi tien perille. Salla sattui vilkaisemaan ikkunasta pihaan juuri kun kolmikko saapui talon ulko-ovelle.
”Nyt tulee porukkaa”, hihkaisi Salla Joonakselle, joka touhusi keittiössä jauhelihapiirasta uuniin.
”Ne on ne junalla tulleet, kerranki se ei ollu myöhässä. Noni, kello on varttia vaille neljä. Vartin yli pitää ottaa piiras uunista, ettei se pala”, evästi Joonas. ”Mä vähän siivoon tätä tiskipöytää.”
Salla ei lakannut ihmettelemästä Joonasta. Hän ei ollut tottunut siihen, että miehet huomaisivat siivota jälkiään. Tai toisten jälkiä. Hän hymyili tyytyväisenä. Parempaa miestä ei olisi voinut sattua hänen polulleen. Aikamoista sattumaa, että hän oli joutunut Raumalle töihin. Kaikella tuntui olevan tarkoituksensa.
”Ai täällon Joonaski”, ilahtui Sari heti sisään päästyään.
”Joo, mä opiskelen täällä kans, ja olin joutilas autteleen. Ja velikin tulee tänne, sitäkin on kiva nähdä.”
Salla virnisti Joonakselle, niin etteivät muut huomanneet. Itse asiassa Joonas oli tehnyt melkein kaiken, sillä hänen itsensä oli ollut pakko kirjoittaa jälleen yksi pohtiva essee. Niitä tulvi jo korvista ulos. Sopi toivoa, että ne vähitellen olisi kaikki kirjoitettu.
Anne tahtoi tietää, ketä muita tulisi paikalle, ja samassa soi puhelin. Joni soitti autosta, että he saapuisivat puolen tunnin kuluttua. Heille oli sattunut matkalla jokin viivästys, mutta että ongelmia ei ollut. Taustalta kuului iloista naurua, Merja ja Anttoni taisivat olla Jonin ja Mian uuden farmari-Corollan kyydissä.
Salla päätti tarjota tervetuliaisdrinkit vasta, kun kaikki olisivat saapuneet, ja pyysi vieraita asettumaan taloksi. Tero tutki heti Sallan levyvalikoiman ja ihmetteli hieman, mistä sinne oli ilmestynyt saksalaista heavyä sekä laaja valikoima progressiivista rockia. Joonas pelasti tilanteen keksimällä, että levyt olivat häneltä lainassa. Anne puuttui keskusteluun huomauttamalla, että Teron olisi ehkä parasta valita jotakin kaikkiin uppoavaa musiikkia, eikä esimerkiksi kaikkein mahdottominta progea. Niinpä Tero valitsi Rushin ”Roll the Bones” –cd:n.
Ennen autokyytiläisten saapumista Salla viimeisteli salaatin. Joonas ja Tero olivat uppoutuneet keskusteluun musiikkimaailman hienoimmasta ilmiöstä eli sähkökitaroiden ja bassojen virtuoosimaisesta soittotaidosta. Kunnon heavy metalia saati trashia ei kuulemma pystynyt tekemään, elleivät sormet tanssineet soittimen kaulalla niin nopeasti, että niitä tuskin näki.
”Anttoni, velipoika, osaa soittaa kitaraa aika lähelle sitä mitä pitäis. Se soittaa muutamassa bändissä, joista pari keikkaileekin”, kuuli Salla Joonaksen kertovan.
”Harmi, ettei täällä ole skittaa, se olis voinu näyttää”, vastasi Tero.
Joonas oli vähällä lipsauttaa, että olihan hänelläkin kitara, mutta muisti samassa, ettei heidän itsensä ollut tarkoitus antaa minkäänlaisia vihjeitä. Kunhan Anttoni saapuisi paikalle, asia selviäisi kaikille melko nopeasti.
Sari ilmestyi keittiöön kysymään, olisiko hänestä apua jossakin. Salla totesi, että astioiden esiin ottamisen lisäksi kaikki muu oli valmista paitsi piiras, ja että sekin pitäisi tuota pikaa ottaa uunista. Sari katseli ympärilleen tutkivasti, seurasi tovin Sallan touhuja ja kysäisi kuin ohimennen, mistä Salla oli saanut päähänsä hankkia vihreäkankaisen nojatuolin, kun asunnossa kaikki muu oli sinisävyistä.
”Mä sain sen yheltä kaverilta vähän niinku sijotukseen, kun sille ei mahtunu”, keksi Salla. Sari näytti kuin ei olisi täysin uskonut, muttei kuitenkaan kysellyt enempää.
Ovikellon soidessa Joonas kiirehti keittiöön avaamaan kuohuviiniä. Heitä oli yhdeksän, joten pulloja piti avata saman tien kaksi. Salla puolestaan avasi oven. Anttoni tunki sisään ensimmäisenä. Hän kurkisti olohuoneeseen ennen kuin oli saanut edes takkia yltään ja huudahti oitis:
”Salla, mitä hemmettiä Joonaksen nojatuoli tekee sun kämpässä?”
Salla purskahti iloiseen nauruun. Hän vilkaisi merkitsevästi Saria, joka oli ollut huomaavinaan jotakin olevan tekeillä.
”Se muutti tänne, ja Joonas sen mukana”, hihitti Salla.
”Mä aavistin”, virnisti Sari.
”Mitä sä sanoit?” kysyi Merja ja rutisti saman tien Sallaa. ”Lievä yllätys, vähänkö oon sun puolesta ilonen!”
”Ei voi olla”, hämmästyi Tero. ”Siis nää levytkin...”
”Saakelin pikkusisko, meille et ole kertonu mitään! Selkääs sietäsit saada”, kuului Jonin kiusoitteleva kommentti. Anttoni ei osannut kuin nauraa.
”Ihan totta, millon se tänne... Ei kukaan pysty oleen sanomatta... Asuukse oikeesti...”
Joonas purjehti keittiön ovelle tarjottimen kanssa.
”Saisko herrasväelle olla vähän kuohuvaista?”
Salla pyysi Joonasta odottamaan sen verran, että hämmästyksen sekoittamat vieraat saisivat ulkovaatteet yltään.
”Siirtykää vähän että mä saan tän oven kii, rappu kaikuu aika lailla”, toimitti Mia.
Oven suljettuaan Mia ojensi Sallalle suuren laatikollisen tuoreita laskiaispullia mainiten, että niitä ei ollut tahtonut löytyä mistään, ja että heidän myöhästymisensä johtui niistä.
”Ja Joonas, mä ottasin alkoholitonta kun oon kuski.”
”Mitä väliä sillä on kun me mennään vasta huomenna takas?” ihmetteli Anttoni.
Joni vilkaisi vaimoaan ilkikurisesti hymyillen.
”No kun kerran on alotettu nää paljastukset, niin mä voin kertoo että on sillä toinenki syy, ja se syntyy keskikesällä.”
Mia punehtui, vaikka vauvauutisen kertomisesta oli sovittu jo kotona. Jonin ja Sallan vanhemmat olivat kuulleet asiasta jo aamupäivällä heidän poiketessaan hakemaan paria patjaa yöpymistä varten.
He kohottivat maljan Sallan ja Joonaksen uudelle suhteelle, Jonin ja Mian vauvauutiselle ja vielä laskiaiselle. Joonas veisteli, ettei tästä enää puuttunut kuin hääuutinen, jolloin Merja vetäisi juomaa henkitorveen ja alkoi yskiä vedet silmistä vuotaen. Hän nauroi ja yski yhtä aikaa. Anttoni takoi Merjaa selkään, ja kun tämä viimein pystyi taas hengittämään yskimättä, Joonas hihkaisi:
”Ei jumalauta. Anttoni, et säkään kaikkea ole kertonu. Kattokaa, niillä on sormukset!”
”Hehee, niin taitaa olla. Viikko sitte käytiin ostamassa ja ne kaiversi ne saman tien”, Anttoni selvitti.
”Ja mä en huomannu mitään”, päivitteli Anne, joka yleensä aina katsasti ensimmäisenä kaikkien vasemman nimettömän.
Niin kohotettiin malja vielä tuoreelle kihlaparille. Sallalla oli epätodellinen olo. Niin paljon oli tapahtunut, niin paljon uutta ja iloista. Tuntui siltä, että hänenkin tarinassaan oli alkanut uusi luku. Onnellisempi kuin tähän saakka. Hän toivoi sydämestään olevansa vihdoin oikealla tiellä.

Salla ja Merja istuivat keittiössä juttelemassa pitkään sen jälkeen kun muut olivat nukahtaneet, Tiensuun veljekset vierekkäin Sallan ja Joonaksen sänkyyn ja Joni ja Mia olohuoneen sohvasta loihditulle vuoteelle. Sallan ja Merjan oli määrä nukkua patjoilla, joista toinen oli olohuoneessa ja toinen makuuhuoneessa. Junalla saapuneet olivat ehtineet niukin naukin viimeiseen Tampereen kyytiin ja suunnitelleet jatkavansa juhlimista ensin ravintolavaunussa ja lopulta vielä Ilveksen yökerhossa.
”Aika jännää tää elämä”, Salla totesi kaataessaan fantaa laseihin.
”Joo, ei uskois ellei olis nähny. Aattele nyt, me seurustellaan veljesten kanssa, jotka on kotosin Raumalta. Ja sä tutustuit niihin sattumalta, kun se sun työkaveri sai sut vihdoin houkuteltua Hennan kans kylille.”
”Niin, ja sitte tää, että kaikki kertoo asioistaan yhtä aikaa. Tuli aika vinkee olo, kun ekaks me päätettiin ettei puhuta mitään vaan pidetään bileet ja katotaan, kuka huomaa ekana. Tietty Anttoni tajus kun se tuntee Joonaksen kamat, mutta kuitenkin. Ja sitte Jonte kerto niitten vauvasta, vähän hienoo, mulla meni kylmät väreet selässä. En mä sillä, mä en haluis lasta, en vielä enkä tiedä koska. Ainaki mä haluun opiskelut johonki malliin. Kun on näin vanhana lähteny kouluttautuun uusiks, ei paljon viittis viivästyttää. Mä oon kolmekymppinen ennenku saan täältä paperit! Mutta siis musta tulee täti, se tuntuu jotenki hauskalta. Mistä te sitte saitte päähänne mennä kihloihin?”
Merjaa nauratti. Hän ja Anttoni olivat olleet yhdessä ja eronneet varmaan seitsemän kertaa, mutta armeijasta päästyään Anttoni oli päättänyt muuttaa Tampereelle Merjan luokse, ja siitä lähtien heidän suhteensa oli jollakin tavalla tasaantunut. Anttoni näköjään tarvitsi yhden asuinpaikan ja kaikki omat tavaransa ympärilleen, ennen kuin pystyi rauhoittumaan. Olihan Joonaksen pikkuveli nuori sitoutumaan, mutta kun kerran molemmista ajatus oli tuntunut kaikin puolin hyvältä, he olivat edellisen viikon perjantaina kävelleet kultasepänliikkeeseen ja valinneet suhteensa näköiset villit, rosoiset sormukset.
Merja antoi sormuksen Sallan käteen tutkittavaksi. Siinä luki Anttonin nimi ja kihlautumispäivä. Salla pyöritteli esinettä sormissaan. Näkisikö hän koskaan sitä päivää, että omassa nimettömässä kiiltelisi sormus? Vieläkään, vaikka Joonas oli asettunut hänen luokseen asumaan, hän ei pystynyt täysin uskomaan, että hän jonakin päivänä voisi olla niin varma tunteistaan, että uskaltaisi lupautua toiselle. Edes kuvaannollisesti. Salla ei ollut varma siitäkään, halusiko yleensä ostaa kihlat tai mennä naimisiin vain sen takia, että niin oli tapana tehdä. Vahva tunneside oli monin verroin tärkeämpi kuin mikään ulkoinen merkki sitoutumisesta.
Merja huomasi, ettei ollut vielä kuullut, miten Joonas oli päätynyt Sallan luo asumaan. Salla innostui kertomaan, ja Merja sai jälleen ihmetellä, miten pienistä asioista elämän suuret tapahtumat saattoivat kehittyä. Samantekevää, oliko vain sattumaa vai onnellinen kohtalon oikku, että naiset olivat päättäneet mennä ulos lounaalle ja että Joonas sattui olemaan juuri samalla hetkellä kadun toisella puolella ja vielä tullut vilkaisseeksi naisjoukkoa. Tai ylipäätään, että sekä Salla että Joonas olivat hakeutuneet opiskelemaan samalle paikkakunnalle ja viettäneet siellä puoli vuotta toisistaan tietämättä, ennen kuin jokin oli saanut heidät kohtaamaan.
”Jos mä olisin lähteny Jonen kelkkaan jo sun tupareissa, Mikael olis sotkenu ne kuviot aika varmasti. Ja Joonas ei olis kokenu sitä yhtä suhdetta, se olis yhtä karua mutta kasvattavaa kokemusta köyhempi. Näin sen kai sitte piti mennä”, huokasi Salla.
Merja nyökkäsi ja haukotteli leveästi. Häntä väsytti aika tavalla, sillä hän oli joutunut heräämään aamulla ennen kuutta viimeistelemään hieman keskeneräistä mainosjulistetta, joka piti lähettää eteenpäin heti maanantaiaamuna. Salla totesi kellon olevankin jo puoli neljä. Hän toivotti Merjalle hyvää yötä, nousi pöydästä tämän kanssa yhtä aikaa, venytteli, siisti keittiötä sen verran, että siellä voisi aamulla kuvitella nauttivansa aamiaista. Aamuksi oli jäänyt vielä yksi pullo Kultakavaljeeria. Se oli hyvä, he saisivat kuohuviiniaamiaisen.


35. luku

Hiihtolomalla Salla vei Joonaksen Salmiin tapaamaan setäänsä. Tapio oli juuri ajamassa Vollen kanssa ripeää lenkkiä, kun he kaartoivat pihaan. Salla selitti innoissaan, mitä kaikkea Volle oli uransa aikana saavuttanut. Joonas oli jo alkanut tottua siihen, että Sallaa kiinnosti raviurheilu ja hevoset, ja hän muisti kohteliaasti hämmästellä hevosen voittoja. Ehkäpä hänkin joskus tajuaisi, mitä hienoa hyvän hevosen omistamisessa, valmentamisessa ja hoitamisessa oli. Toki, täytyi myöntää, Tapion uutuuttaan hohtava kokonaan maksettu coupé-mallinen Mersu S 500 teki jonkinlaisen vaikutuksen. Sekin oli kuulemma ostettu voittorahoilla.
”No terve, nuaret, mää ajan tän Vollen talliin ni saatte kaffetta. Viittikkö Salla käyrä avaamasa ton tallin oven ni mää ajaa suhautan suaraan sisään”, toimitti Tapio.
Salla seurasi valjakkoa talliin. Hän veti Joonaksen mukaansa, ja tämä seurasi kiltisti perässä. Toden totta, mies ihmetteli, hevonen näytti ilahtuvan Sallan nähdessään. Salla rapsutteli ja taputteli Vollea, tarjosi pari sokeripalaa, sitten hän siirtyi Hellun karsinan luokse. Joonas katseli ovelta. Hän ei osannut suhtautua hevosiin luontevasti. Enemmänkin isot eläimet pelottivat häntä. Tottumuskysymys, oli Salla kuitannut tunteen.
Joonas tarkkaili Sallan olemusta. Nainen oli jollakin tavalla erilainen. Luonnollisempi ehkä, jotenkin levollisempi. Kuin olisi palannut kotiin. Joonas yritti ravistaa epämiellyttävän aavistuksen pois mielestään. Totta kai Salla näytti siltä, että oli kotona. Tapio oli sentään Sallan setä, ja täällä nainen oli sanonut viettäneensä päivän jos toisenkin.
Tapiosta Joonas piti heti ensi näkemältä. Lupsakka maalaismies, rento ja luonteva. Ja leipoi parempaa pullaa kuin mikään hänen maistamansa siihen mennessä. Tapion jutut olivat sitä paitsi aivan omaa luokkaansa. Heidän ajaessaan kohti Niemeä Joonas totesi, ettei ollut vähään aikaan nauranut niin paljon kuin sinä päivänä. Salla hymysi tyytyväisenä. Hän oli saanut esiteltyä tärkeän osan elämäänsä asuinkumppanilleen. Joonas piti saada ymmärtämään, että ilman jonkinlaista kosketusta hevosiin Salla olisi vaillinainen.
Seuraavan viikon Joonas huomasi tarkkailevansa Sallan käytöstä. Hän tunsi olonsa jollakin tavalla epämukavaksi, ja Salla huomasi sen. Perjantai-iltana heidän valmistautuessaan lähtemään junalla Tampereelle Pakkahuoneen klubille kuuntelemaan Anttonin Camembert-bändin helposti nieltävää progea Salla tuskastui Joonaksen huokailuihin ja sai kysyttyä, mikä miestä oikein vaivasi. Joonas väitti kaiken olevan kunnossa ja huokasi raskaasti sen sanottuaan. Salla kimmastui.
”Siis sä huokailet ja kattelet mua surullisin silmin, et naura millekään, oot poissaoleva ja ajatuksissas. Siis vaikka oot paikalla. Mikä nyt on? Mä en lähe ennen kun tää on selvitetty.”
Joonas huokasi jälleen ja mietti, miten kehtaisi sanoa ajatuksensa ääneen.
”Sä vaivaat mua”, hän tokaisi lopulta.
”Miten niin?” Salla alkoi kiehua.
”Se kun oltiin siä Salmissa...” Joonas sai viimein koottua itsensä. ”Sä olit ihan erilainen niitten hevosten kans. Ihan kuin sä kuuluisit sinne, ja täällä susta on paikalla vaan kuori. Siis tältä musta tuntuu, älä ny enempää suutu, ei tää tän kummempaa ole. Mä vaan tulin siitä surulliseks, kun en voi osallistua siihen hevoshommaan. Mä pelkään niitä enkä ikinä opi oleen niitten kans. Mun elämään kuuluu musiikki, jalkapallo ja veneet. Ja sä.”
Salla oli sanaton. Näin heille oli käynyt pari kertaa aikaisemminkin. Jokin asia oli häirinnyt Joonasta, ja kun Salla oli viimein hermostunut toisen alakuloon, hän oli suutahtanut ja saanut Joonaksen puhumaan. Tämän jälkeen he halaisivat, sopisivat asian ja se unohtuisi. Tavallaan se tuntui hyvältäkin, turvalliselta. Oli rauhoittavaa tietää, että Joonaksen mieli toimi tällä tavalla.
”Joonas, mä tunnen eläväni siellä tallissa. Se on totta. Mutta se ei ole mun koko elämäni, eikä siitä semmosta tu. Mun vaan täytyy aika ajoin päästä sinne, ei edes määräajoin vaan joskus. Ehkä kesäsin olis kiva voida olla vaikka viikko siellä, mutta en mä sua sinne pakota mukaan. Oikeesti, mun on sun kanssa hyvä olla. Sä tajuut kun sulle selittää.”
Kuten Salla oli aavistanut, Joonaksen olo parani huomattavasti.
”Mulle vaan tuli semmonen olo, että sä et oikeesti viihdy muualla kun siellä. Nyt mä varmaan osaan paremmin suhtautua”, huoahti Joonas ja pyysi Sallan luokseen levittämällä kätensä. Salla riensi syleilyyn, joka vei heidät makuuhuoneen kautta suihkuun.
He ehtivät kahdeksan junaan. Vajaan tunnin matka Tampereelle taittui ravintolavaunussa, jossa Salla ehti kumota pari siideriä, Joonas joi lonkeroa. Aamulehden toiseksi viimeisellä aukeamalla oli huomiota herättävä Pakkahuoneen mainos, jossa suitsutettiin Anttonin bändiä. Joonas luki ääneen:
”Suomen tämän hetken parasta progea tänään Klubilla, lavalla Camembert. Liput 45 mk. Meille on muuten ovella vipit, Anttoni hommas ne.”
”Niin tietenki, meillähän on jotain epämääräsiä suhteita bändiin”, kikatti Salla.
Juna saapui asemalle, jossa Merja jo odotti heitä. Hyytävä tuuli sai heidät juoksemaan portaat alas ja lämpimän asematunnelin kautta suoraan Klubille. Merja kiinnitti Sallan ja Joonaksen huomion keikan mainokseen. Se oli hänen laatimansa.
”Niin tietenki, kas kun ei tullu mieleen”, nauroi Salla. ”Lehdestä jo katteltiin, että onpa tehokas ja tyylikäs huomionkiinnittäjä.”
Baaritiskillä oli vielä varsin väljää, sillä lämmittelybändinkin oli määrä aloittaa soittaminen vasta tunnin kuluttua. Joonas oli jo maksamassa ensimmäisiä juomia, kun Anttoni pölähti heidän luokseen, kiepautti Merjan syliinsä reippaaseen tapaansa ja huikkasi tarjoilijoille, että näille kolmelle piti tarjota bändin piikkiin koko ilta. Asia oli sillä selvä, heidän oli vain muistettava mainita tilatessaan "homejuusto".
Anttoni herätti kommentillaan ansaittua huomiota muiden baaritiskin lähellä olevien keskuudessa. Loppuillan erityisesti Merja, mutta myös Salla ja Joonas näkivät ylen ystävällisiä hymyjä näiden ihmisten kasvoilla.
”Hassu juttu”, mietti Salla ääneen, ”en mä tajunnu että noitten homejuustobändillä olis näinkin paljon innokasta yleisöö.”
Merja tiesi kertoa, että Camembert julkaisisi pian toisen levynsä ja että siitä oli levy-yhtiön mukaan ennakkotilauksia jo toista tuhatta. Pojat olivat koemielessä esittäneet viime aikoina keikoillaan myös uutta materiaalia. Se oli tyyliltään enemmänkin progressiivisesta rockista vaikutteita saanutta perusrockia, joka helpomman kuunneltavuutensa takia todennäköisesti myös myisi paremmin. Merja oli huvikseen heittänyt kerran bändin poikien läsnä ollessa, että jos porukka alkaisi menestyä, hän voisi ryhtyä heidän managerikseen. Anttoni oli sanonut muiden ottaneen Merjan sanat tosissaan.
”Niin että jos ne menestyy, musta voi tulla keikkojen järjestelijä ja palkkioiden ja sopimusten säätäjä”, Merja virnisti huomattavan tyytyväisen näköisenä. ”Kaikkeen sitä voi joutua kun möläyttelee mitä sattuu. Että tuleva homejuuston manageri tässä, hauska tutustua.”
Salla nauroi ja katsahti samalla Joonakseen. Mies näytti mietteliäältä.
”Pidä Merja ton Anttonin jalat maan pinnalla”, Joonas totesi äkkiä. ”Se voi yhtäkkiä kohota viiteen metriin, ja sieltä on kivilattialle aika karua pudota. Meidän isä meni sillä tavalla. Viina vei. Muusikko sekin oli ja vitun hyvä vielä.”
Merja vakavoitui ja kertoi, että aiheesta oli puhuttu paljonkin. Anttoni oli tavallaan pyytänyt Merjalta samaa.
”Sitte ollaan hyvillä vesillä”, huojentui Joonas ja jätti mainitsematta, että nuorempana veli ei olisi välttämättä tajunnut.
”Haetaas lisää juotavaa, ne alottaa kohta”, huomautti Salla. ”Oo kulta huoleti, Merja on tiukka täti. Se on varmaan parasta mitä Antsulle on tapahtunu.”
Joonas veti Sallan tiukasti itseään vasten ja suuteli pitkään kiitokseksi. Hänellä oli ihana tyttöystävä, upea nainen. Ja niin tuntui veljelläkin olevan. He molemmat tarvitsivat vahvan naisen, toisenlaisen kuin äitinsä, joka oli kovin herttainen, vaan isälle ei riittävän napakka. Heillä oli onneksi toisin.


36. luku

Salla sai kesäksi töitä Raumalta samaisesta matkatoimistosta, jossa oli kaksi vuotta aikaisemmin työskennellyt. Hän muutti Joonaksen kanssa tämän kauniiseen kolmioon, josta käsin Joonas hoiti osan töistään. Parina päivänä viikosta Joonaksen oli kuitenkin ajettava Turenkiin, sillä hänellä ei ollut ohjelmistojen testaamiseen tarvittavaa testauslaboratoriota.
Vapaa-aikoina pariskunta teki pitkiä kävelyretkiä merenrantaan. Kesä oli lämmin ja suurimmaksi osaksi poutainen, ja merivesikin lämpeni mukavaksi uida. Joonas vei silloin tällöin Sallan ajelulle enonsa suurella moottoriveneellä, jolla he tekivät viikonloppuretkiä Turkuun ja Yyteriin. Joskus tyynellä säällä, jollaisia sinä kesänä oli harvinaisen usein, he ankkuroivat veneen vain jonnekin ja pulahtivat kannelta mereen.
Muutaman kerran he kutsuivat Merjan ja Anttonin mukaansa. Silloin he matkasivat aina Yyteriin ja mellastivat rannalla yöhön saakka, nukkuivat aamun tunnit veneessä ja palasivat sunnuntai-iltapäivänä takaisin Raumalle.
Salla nautti merestä, sen tuoksusta ja äärettömyydestä. Merellä hän tunsi itsensä vapaaksi, mutta samalla osaksi maailmankaikkeutta. Joonas puolestaan piti aaltojen keinunnasta, niiden rytmikkäästä loiskunnasta nopean veneen kyljissä ja vauhdista, joka tuntui parhaiten jonkun muun ohjatessa. Silloin saattoi antaa tuulen sekoittaa hiukset ja viiman tyhjentää päästä kaiken turhan stressin. Veneretkien jälkeen molemmista tuntui, että elämästä ei puuttunut mitään.
Heinäkuun alussa Salla vietti pari viikkoa Tampereella. Joonaskin oli suurimman osan aikaa paikalla, ja Sallan käydessä Vollea hoitamassa hän kierteli kaupungilla joko Anttonin kanssa tai itsekseen. Sää suosi terasseja, joita ilmaantui jalkakäytäville sinä kesänä enemmän kuin aikaisemmin. Erityisesti Joonas viihtyi Suvi-laivalla, eikä tuopissa tarvinnut olla olutta tai siideriä. Vesi kelpasi yhtä hyvin. Pääasia oli saada viettää aikaa ihmisiä katsellen tai ystävien kanssa jutellen.
Miltei joka ilta Salla ja Joonas pujahtivat kaupungin kuumaan kesäyöhön, kävivät pari kertaa elokuvissakin, kun sattui sille kesälle harvinainen sateinen sää. Joni ja Miakin lähtivät yhtä elokuvaa katsomaan, mutta seuraavalla kerralla Mia oli sairaalassa liki nelikiloisen hahtuvapäisen äijän kanssa, kuten Joni vauvaa kuvaili. Mia joutui olemaan osastolla viikon verran, sillä kohtuun oli jäänyt kalvonpalasia ja hänelle jouduttiin tekemään kaavinta. Muuten kaikki oli sujunut jopa leppoisasti, ja vauva tuntui olevan rauhallinen.
Salla keksi käydä siivoamassa veljensä talon ennen kuin Mia palasi kotiin. Sen parempaa lahjaa Mia ei sanojensa mukaan olisi osannut edes toivoa. Oli upea tunne tulla taloon, joka tuoksui raikkaalta ja oli kattolistoja myöten pölytön. Ja luonnonkukkia maljakoissa.

Seuraava lukuvuosi kului yllätyksittä. Sallan ja Joonaksen yhteiselo oli tasaisen mukavaa, työn ja opiskelun sekä opetusharjoittelun rytmittämää. Camembertin rockahtavan uutuuslevyn nousu suoraan albumilistan kakkoseksi toi aihetta juhlaan ja entistä enemmän säpinää Merjan ja Anttonin hektiseen elämään. Joonas kantoi huolta Anttonin menestyksestä rasittavuuteen saakka, mikä aiheutti hänen ja Sallan seesteiseen suhteeseen hieman rosoa. Sallaa rasitti Joonaksen tapa huolehtia mahdollisista negatiivisista vaikutuksista etukäteen. Riidat loppuivat siihen, kun rankan, pitkälle aamuyöhön kestäneen juhlinnan jälkeen Anttoni oli aamukahdeksalta ajokunnossa ja lähdössä Raumalle konsultoimaan äitiään autonvaihtoasioissa. Joonas vääntäytyi sinä lauantaina väkisin sängystä vasta kahden maissa ja oli vielä illallakin huonovointisen näköinen.
”Kannattais varmaan pitää ittestään parempaa huolta, anteeks Salla että mä oon näin tyhmä”, kuittasi Joonas.
Sen jälkeen aiheeseen ei tarvinnut palata.

Lukuvuoden päättyessä toukokuussa Joonas tuli valmistuneeksi ammatillisten aineiden opettajaksi, pääaineenaan tietotekniikka. Hänelle oli tiedossa töitä muutamastakin eri paikasta. Turenkilainen perheyritys olisi halunnut palkata hänet kokoaikaiseksi suunnittelijaksi, vanhaan työpaikkaan Raumalle olisi päässyt kouluttajaksi, Hämeenlinnassa oli paikka ammattikorkeakoulun opettajana.
Pitkään pohdittuaan Joonas valitsi opetustyön, siihenhän hän oli kouluttautunut, ja lisäksi hän saattoi asua Sallan kanssa samassa osoitteessa, mikä tietenkin tuntui mukavalta. Varmistaakseen selustansa hän kävi kuitenkin pitkiä keskusteluja entisen esimiehensä kanssa ja sai puhuttua itselleen sopimuksen, jonka mukaan saattoi vuoden aikana milloin vain siirtyä vanhaan kotikaupunkiinsa paperitehtaalle atk-kouluttajaksi ja koordinaattoriksi.
Salla sai jälleen kesätöitä matkatoimistosta Raumalta, jonne Joonaskin lähti enemmän kuin mielellään. Enon vene oli edelleen lainattavissa, tosin veneilysää ei ollut yhtä auvoisa kuin edellisenä kesänä. Kun Sallan koulu jälleen alkoi, alkoi myös kuukauden mittainen hellejakso. Esseiden kirjoittaminen ei tahtonut sujua, kun illat teki mieli istua rannalla ja kulkea Hämeenlinnan puistoissa ja poiketa terasseilla.
Kuin huomaamatta sää liukui syksyiseksi. Joonas oli päivät töissä, tuli kaupan kautta kotiin, halasi Sallaa ja luki lehden. Salla lähti aamuisin kouluun ja palasi iltapäivällä tekemään kirjallisia töitä tai tuntisuunnitelmia. Harjoittelut piristivät tasaista arkea, mutta ne myös väsyttivät. Kotona oleminen oli mukavaa, seesteistä, liki riidatonta, rauhallista lukuun ottamatta muutamia bileitä ja Anttonin bändin keikkoja, joilla silloin tällöin piti käydä. Sallasta Joonas tuntui mukavalta, lähellä oleminen tuntui mukavalta, suudelmat, rakasteleminen, yhdessä ulos lähteminen, kaikki tuntui mukavalta, turvalliselta ja tutulta.

Tammikuun pakkaset turruttivat sormet ja aivot, helmikuu antoi aavistuksen keväästä. Maaliskuussa Merja kertoi alustavista hääsuunnitelmistaan. Se ikään kuin herätti Sallan horroksesta, sysäsi hänet miettimään omaa elämäänsä. Hänellä oli kaikki hyvin. Oli mielekäs opiskelupaikka, mukava koti, luotettava ja huomaavainen mies, suhteessakaan ei ollut mainittavia ongelmia. Rahasta ei ollut pulaa, vaikkei sitä tuhlattavaksi asti ollut. Joskus ehti tervehtimään sedän hevosia, kesäisin pääsi meren ääreen.
Merja tarkkaili Sallan ilmeitä tämän kertoessa muutamalla lauseella, minkälaista elämää eli. Niihin mahtui koko hänen vähän kolmatta vuotta kestänyt suhteensa. Merja oli hetken vaiti ja sanoi sitten tuumivaisena, että jostakin syystä Salla kuulosti innottomalta.
”Sun elämästä puuttuu syke, kipinä, yllätyksellisyys. Sä tiedät tasan tarkkaan, mitä tapahtuu huomenna, ens viikolla, ens kesänä, ens vuonna. Pitemmän päälle se käy tylsäksi.”
Salla kohautti hartioitaan. Ei hän ajatellut asioista noin. Mikaelin jälkeen kaikki epävarmat asiat olivat saaneet hänet kananlihalle. Salla oli varsin tyytyväinen siihen, että tiesi, miten Joonas reagoi asioihin, hänelle sopi hyvin, ettei joutunut yllättävien tunteiden valtaan, ei positiivisten eikä negatiivisten. Ylipäätään kaikki ylenpalttisuus oli tuntunut kestämättömältä. Tuntui mukavalta voida ennakoida tulevat tapahtumat.
Sen verran Merjan sanat jäivät askarruttamaan, että Salla alkoi miettiä, pitäisikö hänen vihdoin suostua Joonaksen varovaisesti esittämään ehdotukseen käydä ostamassa kihlat torin laidalla olevasta kultasepänliikkeestä. Semmoiset leveät ja sileät, ja Sallan sormukseen olisi upotettu seitsemän pikkuruista timanttia Otavan muotoon. Sitten voisi pitää isot juhlat vaikka Raumalla Tiensuiden kotitalossa meren rannalla. Niitä suunnitellessa saisi toteuttaa itseään mielin määrin.
Salla jutteli suunnitelmasta Joonakselle heti samana iltana. Joonas repesi riemusta. Tätä hän oli odottanut melkein kaksi vuotta, voi, miten upeaa, hän olisi rynnännyt kauppaan vaikka siltä istumalta. Hän vetäisi Sallan sohvalta ja tanssitti ympäri olohuonetta, rokkasi makuuhuoneeseen ja tahtoi Sallan kanssaan sänkyyn. Heti.

Salla ei saanut unta pitkään aikaan. Hän kertasi illan tapahtumia, oli iloinen Joonaksen yllättävästä riehaantumisesta. Hän oli nauttinut miehen uudestaan virinneestä kiihkosta. Se oli tuntunut mukavalta.


37. luku

Joonas olisi tahtonut järjestää kihlajaisjuhlat jo ennen kesää. Kesäkuun alku sopi kuitenkin sekä Sallan opiskelun että hänen työnsä puolesta paremmin, ja sääkin saattaisi olla ulkoilmajuhlimista ajatellen sopivampi. Joonas olisi halunnut ostaa sormukset saman tien ja pujottaa ne paikalleen, mutta toisaalta olisi hienoa yllättää ystävät paljastamalla juhlan aihe vasta paikan päällä.
Lopulta yllätysidea vei voiton, ja niin kihlasormuksiin kaiverrettiin 7.6.1997, joka sattui olemaan lauantai. Joonaksen äiti suostui mielihyvin antamaan kotinsa käyttöön nuorten kesänaloitusjuhlia varten, kuten Merja niitä kutsui, tarjoutui jopa auttamaan järjestelyissä, mikäli hänen apunsa kelpaisi. Kuullessaan, että Merjan vanhemmatkin kutsuttaisiin juhlien alkupuolelle kahville muiden lähisukulaisten kanssa, hän suorastaan innostui. Hän oli tavannut Merjan vanhemmat pari kertaa ja viihtynyt erinomaisesti heidän seurassaan.
Kahvihetki tulisi olemaan kello viisitoista, säästä riippuen joko puutarhassa pitkän kumipuisen pöydän ääressä tai sisällä valoisassa ruokasalissa. Sen jälkeen olisi vapaata oleskelua ja vimmattua järjestelemistä, kunnes illaksi kutsuttavat vieraat saapuisivat noin kello 19. Kun Anttoni kuuli juhlista, hän pyysi saada kutsua Camembertin pojat mukaan, ja he saivat luvan jopa soittaa.
Vieraita ei kutsuttu paljon, vaikka tilaa olisi ollut. Salla ja Joonas olivat molemmat sitä mieltä, että raja kannatti vetää siihen joukkoon, joiden juhlimistavat olivat jotakuinkin tiedossa, siten varmistettaisiin kaikkien viihtyminen. Se etu juhlien järjestämisestä isossa talossa oli, että kaikki saattoivat halutessaan yöpyä, jos eivät päärakennuksessa, niin ainakin vanhassa luhtiaitassa, joka oli entistetty alkuperäiseen 1780-luvun asuunsa. Sinne mahtui helposti kymmenen ihmistä nukkumaan.
Kesken järjestelyjen Sallaa alkoi epäilyttää, mahtoivatko he olla puuhaamassa liian suureellisia kutsuja pelkkien kihlojen vuoksi, mutta Joonas vakuutti, että ihmiset tulivat juhlimaan kesän alkamista, ja että olihan heillä ennenkin ollut tapana järjestää vastaavanlaisia bileitä, vaikkei aivan näin suuressa mittakaavassa. Niihin oli kuitenkin totuttu.
Kesäkuun alun tietämissä Sallaa alkoi ahdistaa. Hän ei ensin käsittänyt, miksi oli niin kiukkuinen, tiuski ja hätäili, tuskastui pikkuasioista ja oli varma, että juhlat menisivät piloille. Joonas kesti Sallan kiukuttelun, lohdutti, että syy oli varmasti sama kuin hänen äidillään. Tuntui pelottavalta olla itse juhlien keskipisteenä. Järjestäminen vielä meni, mutta olla samaan aikaan juhlinnan kohde saattoi tuntua ahdistavalta. Salla tyytyi Joonaksen selitykseen ja sieti sen jälkeen kummaa oloa jonkin verran paremmin. Kokonaan se ei silti kadonnut.
Juhlapäivä koitti. Satoi vettä kuin aisaa. Puolille päivin näytti siltä, että kaiken piti pakon sanelemana tapahtua sisällä. Se ei sinänsä haitannut, mutta tuntui harmilliselta joutua jättämään kaunis puutarha käyttämättä. Viisi yli kaksitoista pilvipeite äkkiä repesi, ja koko loppupäivän aurinko paistoi harvinaisen lämpimästi liki pilvettömältä taivaalta. Sallaa jännitti ja hermostutti, hän hiihteli talossa edestakaisin, siirteli esineitä, pyörähti auttamaan tulleiden Merjan pikkusiskojen Jaanan ja Riinan luona keittiössä tavan takaa katsomassa, että kaikki sujui.
Kahville oli kutsuttu Sallan vanhemmat, Joni ja Mia sekä pikku Väinö ja tietenkin Anttoni ja Merja. Pöytä oli katettu tuoksuvien, vaaleanviolettien sireenipensaiden keskelle, joiden lomasta väikkyi meri. Jaana ja Riina sipsuttelivat pöydän ympärillä kuin pitopalvelutarjoilijat ikään, kaatoivat kahvia, teetä ja mehua ja huolehtivat, että kaikkea oli riittävästi.
Jo ensimmäisen kupillisen aikana Joonas kilisytti kahvikuppiaan ja nousi seisomaan. Tämä olisi juhlan virallinen osuus, josta Salla ei olisi niin kovin perustanut. Joonas osasi tarvittaessa olla ärsyttävän virallinen.
”Tervetuloa kesän aloittajaisjuhlaan tänne meidän lapsuudenkotiimme. Saimme upean sään, merikin kimmeltää kutsuvana. Mukava nähdä teitä täällä kerrankin kaikkia yhtä aikaa. Minulla on ilo saada kiittää rakasta äitiäni...”
Onneksi kaikki tunsivat Joonaksen, silti hänen ei olisi tarvinnut pitää noin livertelevää puhetta. Sallaa jännitti vietävästi, ja jotenkin hänen olonsa oli epämukava. Juhlimisen kohde... Niin Joonas oli selittänyt. Jos hän joskus aikoi naimisiin, tämä piti kestää. Vaikka hammasta purren.
”...mutta jotta juhla olisi täydellinen, siinä pitää olla jokin yllätys. Tällä kertaa yllätys piilee tässä rasiassa”, virnisti Joonas kaivaen samalla sormusrasian taskustaan, ”me Sallan kanssa päätimme mennä tänään kihloihin tässä kesken kahvihetken. Salla, ojennapa kätesi.”
Salla nousi seisomaan. Hän ei uskaltanut katsoa äitiään, hän tiesi tämän itkevän silmiä päästään jo nyt. Kauheaa, mitä ihmettä häissä tulisikaan tapahtumaan? Sormukset solahtivat nimettömiin, oli suukon aika. Kahvipöydässä istuvat onnittelivat, hämmästelivät ja ihastelivat, ja Sallan isä tokaisi, että oli aika ovela veto kutsua väki kylään muuten vaan, eipä tullut rumia vaaseja lahjaksi. Silloin Salla rentoutui hieman. Isä osasi aina lohkaista jotakin hänen huumorintajuunsa sopivaa.
Merja katseli tietäväisen näköisenä tuoretta kihlaparia. Hän oli arvannut juhlan aiheen heti, kun tilaisuudesta oli alettu puhua. Hän pyysikin puheenvuoroa ja nousi seisomaan.
”En puhu pitkään, mutta sitäkin tehokkaammin. Salla ja Joonas, minua ette huijanneet. Sen vuoksi, täysin omavaltaisesti, hankin teille lahjan. Vastoin tahtoanne, otaksun. Siihen ovat osallistuneet kaikki tämän pöydän ääressä istuvat. Tässä, olkaa hyvät. Tämän esineen käytön jakaminen panee teidän suhteenne testiin.”
Merja veti pöydän alta esiin uusimman nokialaisen GSM-puhelimen.
”Te kun reissaatte Tampereen, Rauman ja Hämeenlinnan väliä, on ihan kiva saada toisensa kiinni. Tällä Nokian kolmeykskympillä voi soittaa heti, täällä pitäis olla kenttääkin. Kokeillaanpa. Anttoni.”
Anttoni kaivoi taskustaan samanlaisen kojeen ja soitti lahjapuhelimeen. Puhelu yhdistyi, ja Merja työnsi luurin Sallan ja Joonaksen eteen. Salla nappasi sen ja vastasi:
”Onpa tää pieni ja kevyt! Kiitos, Merja, sua en ole ennenkään pystynyt huijaamaan. Kiitos teille kaikille. Ja nyt jos saan pyytää, jatketaan kahvia.”
Salla istahti huoahtaen. Pahin oli ohi, nyt alkoi jo vähän helpottaa.
”Ai niin, yks pyyntö vielä”, toimitti Joonas, ”älkää kertoko muille. Annetaan niitten ite huomata.”

Kaverit olivat iloisesti yllättyneitä huomatessaan Sallan ja Joonaksen sormukset. Sari sanoi odottaneensa jotakin vastaavaa jo pitkään, Anne taas hämmästeli, miten ei heti alkuun tullut huomanneeksi mitään, kun yleensä hän aina katsoi heti kaikkien nimettömät.
”Ton oon ennenki kuullu”, kiusasi Anttoni. ”Sä et huomaa mitään kun on kyse meistä Tiensuun pojista, meitä sä katot aina vaan syvälle silmiin ja huumaannut.”
Jaana ja Riinakin pääsivät keittiöpuuhista, ja he heiluivat rentoina muiden mukana. Bändin pojat päättivät pystyttää soittovehkeet salin nurkkaan, ja jonkin ajan kuluttua Anttoni kuulutti mikrofoniin, että ilta alkaisi perinteisillä humppatansseilla. Kuulutus aiheutti hämmästyneen kohahduksen vieraiden joukossa, minkä johdosta Anttoni jatkoi:
”Kaikki joutuu joskus soittaan tanssilavoilla, vähintään tuuraan kaverin kaveria jossain Arja Korisevan tai muun vastaavan bändissä. Me osataan mitä vaan, sen tuutte tänä iltana kuulemaan. Ja volyymi pidetään sisätiloihin sopivana.”
Niin Camembert soitti valsseja, humppaa ja jenkkaa, iskelmiä, ikivihreitä ja Suomi-popin suosikkeja Mambasta Eppuihin, Elviksen ja Smokien kappaleita, Bryan Adamsin ja Bruce Springsteenin sävellyksiä. Ja tietenkin Marillionia, Rushia ja tanakan setin omia kappaleitaan. Ja ihmiset tanssivat niin että vettä kului enemmän kuin boolia.
Ilta oli ihmeen tyyni, ja meren rannalla oli ajoittain jopa ruuhkaa. Salla kulki rannassa monen vieraan kanssa, esitteli sormustaan, joka herätti ansaittua ihastusta, kertoi kesäsuunnitelmistaan, jotka eivät poikenneet edellisten kesien ohjelmasta juurikaan. Hyvin myöhään, yksin merta katsellessaan hän mietiskeli elämäänsä, sitä, mitä lähivuosina tulisi tapahtumaan. Hänen koulunsa kestäisi vielä pari vuotta, sen jälkeen alkaisi vimmattu työnhaku. Siinä olivat hänen elämänsä päälinjat, tulevaisuus oli selvä. Jossain vaiheessa avioon, ehkä jopa lapsia, ja jos Joonaksen saisi suostumaan, ehkä hevonen tai pari.
Salla huokasi huomaamattaan. Tämä oli hänen osansa. Tasainen, sovinnainen, mukava. Ei huolia, ei ongelmia. Toki niitä kertyisi matkan varrella, mutta lähtökohta oli hyvä. Sen hevosen hän kuitenkin halusi. Se täyttäisi tyhjän kohdan hänen sisällään, sen, josta hän oli kevään aikana vähitellen tullut tietoiseksi. Se oli olemassa, se ilmoitteli itsestään aina välillä. Nyt se tuntui taas, kun hän oli yksin meren kanssa. Tällä kertaa se melkein teki kipeää.


38. luku

Merjan ja Anttonin lokakuun yhdentenätoista pidettävien häiden ajankohtaa ei saanut kertoa kenellekään. Varmuuden vuoksi. Silti joku Iltalehden toimittaja oli saanut urkituksi, että suuren suosion saavuttaneen Camembertin kitaristi vihittäisiin joskus lokakuussa jossakin Tampereen seudulla. Toimittaja oli onneksi pitänyt suunsa supussa sensaation toivossa. Tämänkin varalle oli kehitetty suunnitelma. Kirkon ja juhlapaikan varaukset tehtiin Jaanan poikaystävän nimiin. Hääpäivän aamuna Jaana ajoi Merjan ja Anttonin auton Pirkanmaan musiikkiopiston eteen. Ja tietenkin oli tehty viime hetken valevaraus Viinikan kirkkoon. Siihen täkyyn toimittaja lienee mennyt, sillä sunnuntain Iltalehdessä oli kyllä oikeat paikat, Kangasalan kirkko ja Tampellan juhlatalo ja jopa maininta siitä, että vieraat kuljetettiin bussilla Rosendahlin pihasta kirkkoon, juhlapaikkaan ja takaisin Rosendahliin, mutta kuvia oli vain jatkoilta, jotka oli pidetty Rosendahlin yökerhossa. Camembert oli soittanut siellä yllätyskeikan, kitaristina tuore aviomies.
Salla lueskeli Iltalehteä vanhempiensa kotitalossa ja vilkuili samalla kelloa. Joonas oli järjestelemässä juhlapaikkaa luovutuskuntoon ja oli luvannut tulla seitsemän maissa takaisin. Puolen tunnin kuluttua siis. Sen jälkeen piti pakata tavarat autoon ja lähteä Hämeenlinnaan. Edessä oli työntäyteinen viikko, Sallan piti mennä kolmeksi viikoksi harjoittelemaan pieneen kyläkouluun ja Joonaksella oli ylimääräisiä tunteja jonkin projektin takia.
Sallan ajatukset palasivat edelliseen iltaan. Hääjuhla oli ollut tavallaan perinteinen, mutta maustettu villisti uudella tavalla, ja ohjelmanumerot varsin hauskoja. Camembertin pojat toimivat orkesterina, kuinkas muuten, ja hääparin toivomuksesta häävalssi, vuodenajan mukainen ”Metsäkukkia”, soitettiin raskain heavytaustoin. Anttonin nahkainen puku ja Merjan sieltä täältä nyöritetty, miehustasta tummanvihreä ja muuten luonnonvalkoinen metsänneitopuku täydensivät performanssia. Kauhukseen Merjakin pantiin bändin solistiksi laulamaan rockversiota Leif Wagerin ”Romanssista”. Jännitys oli kuitenkin lauennut heti ensimmäisten sointujen jälkeen, kun Rane, kitaristi hänkin, oli ottanut wah-wah-pedaalin käyttöön. Esitys oli sujunut mallikkaasti, ja yleisöllä oli hauskaa.
Merjalla oli villisti sidottu lähinnä vihreäsävyinen hääkimppu, jossa oli koristeena lyhtykoison palavanoransseja kukkia. Hiuksissa hänellä oli kaisloista kiedottu koriste. Hänen hääkimppuunsa oli liitetty pieni, sievä heittokimppu, joka heti sukkanauhan viskaamisen jälkeen irrotettiin. Sukkanauhan sai joku Sallalle tuntematon Anttonin kaveri, mutta heittokimppu tupsahti suoraan Sallan syliin. Luonnollisesti, oli Merja sanonut. Sallan ja Joonaksen häitä odotettiin seuraavaksi, vaikka niistä ei ollut vielä puhuttu sanaakaan.
Merjan ja Anttonin hääjuhla oli ollut niin hauska kokemus, että sen puolesta Salla olisi voinut alkaa järjestää omia häitään vaikka heti. Mutta taustalla häiritsi ajatus kesäisten kihlajaisten paniikinomaisesta ahdistuksesta ja erityisesti käsittämättömästä tyhjyyden tunteesta, joka hänet oli yöllä vallannut. Siitä lähtien samainen tyhjä olo oli hiipinyt hänen rintaansa aina silloin tällöin. Hän oli ollut huomaavinaan, että se tuli erityisen pahana aina hänen ajatellessaan tulevaisuuttaan. Hän ei edelleenkään tiennyt, oliko syynä epävarmuus tulevasta asuinpaikasta vaiko se, että kaikki tuntui ehkä olevan liiankin selvää. Ammatti, työpaikka, lapsia. Isompi asunto, uusi auto, vene. Ehkä se hevonen. Tai useampi. Jos Joonas suostuisi.
Puhelimen vaativa ääni katkaisi Sallan mietteet. Koska talo oli tyhjä, Salla kiiruhti vastaamaan. Puhelimesta kuului hengästyneen oloinen miehen ääni, joka sai Sallaan vauhtia:
”Mua ottaa niin syrämmestä Salla, mää en pääse tästä, ampulanssin mää jo tilasin, Nokialle vievät...”
Joonas tuli ovissa vastaan.
”Tapio on saanu infarktin ja se viedään Nokian terveyskeskukseen ja mä meen sinne kattoon. Voi olla etten lähe tänään kotiin, se kuulosti pahalta.”
”Kai sun pitää, tuunko mukaan?”
Joonas lähti kuljettamaan Sallaa Nokialle. Moottoritien alussa heidän GSM-puhelimensa hälytti. Tapio oli saanut kerrottua Sallan numeron ambulanssin kuljettajalle, joka ilmoitti, että setä vietäisiin suoraan Tampereelle.
”Vittu”, sihahti Salla Joonakselle, ”se onki vakavampi juttu. Tees uparit tossa Tesoman liittymässä, ny mennäänki Tayssiin. Apua, miks sille noin... Joonas, mitä jos se ei selviä tosta? Miten jumaliste ne hevoset pärjää?”
”Älä ny niistä saatanan elikoista huolehdi, sun setäs tässä tärkeempi on.”
 ”Ja sä et tajuu mitään, ne hevoset taas on tärkeintä mitä Tapiolla on! Eihän sillä ole muuta. Jos se selviää, sen suurin huoli on satavarmana et kuka hoitaa sen hevoset. Jos se ei selviä, ei niitä sittekään voi sinne yksin jättää. Sulla ei o mitään tajua siitä, mitä hevosihminen aattelee!”
Joonas hermostui. Kyllä sentään oman sedän olisi pitänyt olla tärkeä. Sallan arvomaailma oli selvästi päälaellaan. Joonaksen raivo kasvoi kilometri kilometriltä, kunnes ensiavun ovien edessä Sallan noustessa autosta hän tiuskaisi:
”Jää sitte tänne niitä elikoitas hoitaan perkele, mä en haluu kattella kun sä kuitenki vaahtoisit niistä koko ens viikon.”
”Niin jäänki”, huusi Salla vastaan. ”Enkä tiiä koska tuun takasi. Tapio on sentään mun setä ja mä oon ainoo joka pystyy meistä sitä auttaan. Lähe sä vaan, mä pärjään kyllä!”

Salla uteli Tapion tilaa tämän saavuttua ensiapuun. Välitöntä hengenvaaraa ei ollut, mutta tehohoitoa mies tarvitsi. Hänet kärrättiin suoraan teholle. Salla ryhtyi selvittämään setänsä taustatietoja niitä kysyneelle sairaanhoitajalle, joka näpytteli tiedot koneelle.
Tapio oli leskimies, ei lapsia, lähin omainen Sallan isä. Ei aikaisempia infarkteja, tehnyt maatilan töitä ja valmentanut kahta hyvää hevosta.
”Kiitos, näillä me pärjätäänkin. Voitte soitella väliaikatietoja tästä numerosta. Tehohoitojakson jälkeen setänne siirretään oman kunnan terveyskeskuksen vuodeosastolle ja aikanaan kotiin. Mutta taitaa tuo tarvita tästä lähtien apua jos meinaa maatilaa pitää.”
Silloin Salla tajusi tilanteen. Tapion piti joko myydä tila tai palkata sinne työntekijä. Rahaa olisi, mutta kaiken järjestäminen veisi aikaa. Ja Volle ja Hellu tarvitsivat hoitoa viimeistään seuraavana aamuna. Sallan oli oikeasti itse pakko mennä Salmiin, ei sinne näin äkkiä ketään saisi. Onneksi hän oli tullut asuneeksi Tapion luona silloin aikanaan, hän tiesi aika tarkkaan, mitä hevosten kanssa piti tehdä. Eikä Tapio ollut hänen tietääkseen muuttanut hyväksi havaitsemaansa valmennusohjelmaa. Kouluviikko saisi jäädä väliin. Harjoittelukouluun oli muistettava soittaa, nyt oli pakkotilanne.
Joonasta Salla ei huomannut edes ajatella, ennen kuin oli lähdössä sairaalasta pois. Hänellä ei ollut autoa, ei rahaa, ei edes kolikoita taskussa. Takki sentään oli. Puhelinkin oli jäänyt autoon. Salla painui takaisin ensiapuun kysymään, saisiko soittaa itselleen kyydin. Tilanteen selitettyään hän sai luvan. Äiti oli onneksi jo palannut kyläreissulta.
”Jäikö sun laukku, tossa on eteisessä tommonen sininen...”
”Ei, äiti, annas mä kerron. Tapio soitti, se on nyt sairaalassa, Joonas toi mut tänne ja lähti ite kotiin. Mun on pakko jäädä setviin sedän asioita, siellon ne hevoset ja kaikki. Tarttisin kyydin kotiin, mulla ei o rahaa mukana, kun en kiireessä muistanu ottaa.”
Salla keskeytti äidin ”mikä-sillä-tapiolla-ja-miks-se-joonas-sillä-tavalla-meni” -päivittelyn sanomalla, että hän kertoisi sitten ja että äidin olisi parasta lähteä heti matkaan.


39. luku

Volle antoi valjastaa itsensä temppuilematta kuten tavallisesti. Yhdeksänvuotias ori kilpaili yhä, setä oli vasta kesällä alkanut miettiä sille päätoimista siitosoriin uraa. Se oli tuloksellisesti astunut lähitilalla asuvan tamman keväällä, pikkutamma kun oli loukkaantunut kevätjäillä sen verran, ettei kilpailu-uraa kannattanut aloittaa.
Tottuneesti Salla kiinnitti kärryt paikalleen, talutti valjakon ulos ja kiipesi kyytiin. Hän pujautti ohjien päät takapuolensa alle ja ohjasi Vollen hyväkuntoiselle radalle. Setä oli ojittanut ja muutenkin pohjustanut harjoitusradan uudestaan pari vuotta aikaisemmin, ja kosteasta ja kuraisesta syksystä huolimatta rata tuntui hyvältä. Salla vilkuili hevosen jalkoja, askellus oli hyvä. Hän lisäsi vauhtia. Tänään olisi kevyen mutta pitkän kestävyyslenkin vuoro, huomenna voisi tehdä intervalleja, keskiviikkona tarhaa, torstaina hiitille Teivoon. Tarhapäivinäkin piti kyllä huolehtia juoksutuksesta. Ratsastusretki lähiympäristöön saattaisi tehdä hyvää. Ja sama ohjelma Hellun kanssa, ettei menisi sekaisin.
Toivottavasti Tapio toipuisi pikaisesti siihen kuntoon, että pystyisi antamaan ohjeita, vaikka kirjoittamaan valmennusohjeet paperille ja ravintolisät ja rehuannostukset, ettei vain tulisi töpättyä, mietti Salla ajaessaan ensimmäistä kierrosta kilometrin mittaisella radalla. Toisella kierroksella hän huomasi, miten kaunis päivä tästä maanantaista olikaan tulossa, valopilkku keskelle sateista syksyä, ja kolmatta kierrosta aloitellessaan Salla tajusi nauttivansa ajamisesta, hevosen tuoksusta, luonnosta. Kymmenen kierroksen jälkeen Salla ajoi talliin, seurasi Vollea hetken nähdäkseen, pitikö eläin viedä suihkuun vai ei.
Vollen hoidettuaan hän valjasti Hellun. Siinä olikin tekemistä, ettei saanut kavion kuvaa kylkeensä. Hellu ei lainkaan pitänyt valjastamisesta, vaikka täydessä tällingissä se tuntui taas rauhoittuvan. Lenkin tehtyään Salla huolehti hevosille vettä ja heinää ja mietti, että pilttuutkin piti varmaan puhdistaa vielä ennen iltaa. Otukset vain tarhaan ja talikko käteen.
Kuuden aikaan illalla Salla oli aivan lopussa. Hän oli yrittänyt muistella, mitä kaikkea maanantaipäivisin oli tapana tehdä, ja varmuuden vuoksi hoitanut myös askareita, joita ei tarkemmin ajatellen olisi tarvinnut. Hänellä oli suunnaton nälkä, joten hän suunnisti keittiöön tutkimaan sedän komeroita. Jääkaapista löytyi selvästi itse tehtyä silakkalaatikkoa. Salla inhosi silakkalaatikkoa, mutta koska hän ei ollut syönyt koko päivänä aamiaisen jälkeen mitään ja oli nääntyä nälkään, suuri annos upposi hänen vatsaansa nopeasti. Salla hämmästyi huomatessaan, että laatikko itse asiassa oli maistunut mainiolta. Taisi johtua laittajasta.
Syötyään Salla päätti juoda vielä kahvit. Keittimen vieressä oli GSM-puhelin. Kas vain, hymähti Salla itsekseen, setä oli viimeinkin taipunut nykyajan kotkotuksiin. Salla otti banaaniksi kutsutun Nokian 8110-puhelimen käteensä, liu’utti kansiläpän auki ja huomasi, että Tapiolle oli yritetty soittaa. Kolme puhelua tullut. Salla tuijotti hetken, sitten hän tajusi, että hänen oli pakko katsoa, kuka oli soittanut. Eihän hän tiennyt, koska Tapio pääsisi edes pois teho-osastolta.
Ensimmäinen puhelu näytti tulleen jostakin lankanumerosta. Sitä ei ollut puhelimen muistissa, mutta se näytti tutulta. Aivan, sairaalan numero. Setä oli siis sen verran kunnossa, että oli saanut kerrottua oman numeronsa. Salla soitti siltä seisomalta takaisin, ja pitkän ajan kuluttua numero vastasi. Salla sai tietää, että Tapio oli iltapäivällä siirretty Nokialle, kriittinen vaihe oli ohitse. Setää saisi käydä katsomassa, ja hän viipyisi tarkkailussa ehkä viikon verran. Puhelun loputtua Salla laski luurin kädestään. Hän vapisi, ja helpotuksen kyyneleet valuivat poskille. Setä paranisi vielä kotikuntoon!
Salla päätti jäädä yöksi Salmiin. Hän oli tajunnut ajatella asiaa jo kotona, ja eteisessä lojunut sininen kassi oli tullut otettua mukaan. Äiti oli tuonut hänet ihmetellen, miten Salla pääsisi takaisin, johon tämä oli vastannut:
”Onhan Tapiolla auto. Kakskin, se paketti ja sitte se uus Mersu. Osaan mä automaattia ajaa, älä ny huolehdi.”
Kahvi oli jäänyt keittämättä, huomasi Salla. Hän päätti korjata tilanteen ja oli juuri saanut napsautettua keittimen päälle, kun Tapion matkapuhelin soi. Soittajan nimi oli outo, mutta Salla katsoi velvollisuudekseen vastata. Asia koski hevosten kengitystä, naapurin isäntä oli sopinut Tapion kanssa tiistai-illasta, mutta se ei kuulemma käynytkään. Salla selvitti tilanteen ja he sopivat kengityksen keskiviikkoaamuun. Naapuri pahoitteli tapahtunutta ja toivotti Sallalle hyviä vointeja.
Ennen kuin laski luurin takaisin pöydälle, Salla muisti, että puhelimeen oli tullut kaksi muutakin soittoa. Hän vilkaisi numeroita. Toinen oli ollut tämä samainen naapurin isäntä, toinen oli — kauhistus sentään — Mikael. Tämäkin vielä. Ensin kengitys, sitten Mikael. Mitä ihmettä hänen piti tehdä, soittaako vai antaa miehen soittaa uudestaan?
Samassa lankapuhelin soi. Yhtä puhumista, huokasi Salla itsekseen ja riensi vastaamaan.
”Ai, Joonas, moi”, hämmästyi Salla. Voi kamala, hän oli onnistunut unohtamaan oman miehensä kokonaan. Joonas oli pahoillaan, pyyteli anteeksi käytöstään, sanoi, että tapahtuma oli varmaan saanut hänen järkensä sumenemaan hetkeksi.
Salla rauhoitti miestä, hänen mielestään Joonaksen vihastuminen oli ollut ihan aiheellista. Sitä paitsi Sallasta tuntui, että moinen tulistuminen oli piristävää.
”Niin kai sitte”, Joonas myönsi. ”Mutta en mä oikeesti halua tommosia riitoja, niistä jää paha olo pitkäks aikaa. Salla, jää sinne just niin moneks päiväks tai viikoks kun sun tarvii, mä tuun sua sinne kattomaan viikonloppuna. Mitä sille Tapiolle kuuluu?”
Salla selosti sen, mitä tiesi. Hän sanoi myös päättäneensä käydä heti tiistaina Nokialla ainakin katsomassa setäänsä, ehkä jopa kysymässä neuvoja ja ohjeita.
”Katos kun ainaki se tarttee apua. Tästä lähin se ei saa itte tehä mitään raskaita töitä. Sen pitää saada joku joka käy hoitamassa hevoset ja pellot. Onneks syystyöt on tehty, helpompi on löytää hevosenhoitaja kun joku, joka hoitas kynnöt, kylvöt, niitot ja korjuut. Ja onneks Tapion tilalla on kaikki viimesen päälle kunnossa, se harjotusratakaan ei ole kurassa, aattele millanen syksy on ollut. Mä luulen että mun pitää hoitaa nää käytännön jutut. Ja siihen saakka kunnes saadaan joku hevosmies, mun on tehtävä se homma.”
Joonas oli sanaton. Tunsihan hän kihlattunsa, mutta tämän kaltaista päättäväisyyttä ja pyyteetöntä toimeen tarttumista hän ei olisi osannut odottaa. Ja kyse oli vielä raskaista ja likaisista töistä.
”Salla, mä arvostan sua todella. Anna anteeks se mitä sanoin eilen. Musta tuntuu kamalalta, että sanoin niin. Sä et ajatellu ittees ollenkaan, vaan sun setää. Siis vaikka mä sanoin että niitä hevosia. Tule kotiin sitten kun voit, mä pidän sun puolen sängystä lämpimänä.”
Joonas oli jälleen oma itsensä. Sallasta tuntui mukavalta laskea kuuloke ja mennä vihdoin juomaan kahvia. Kaapista löytyi pari pullaa, jotka hän söi. Samalla hän juuttui miettimään Joonaksen sanoja. Tälle, aivan päinvastoin kuin Sallalle, näytti jäävän paha olo riidoista. Totta kai riitely tuntui pahalta, mutta kun asia oli sovittu, tilalle ilmestyi raikas, helpottunut olo. Sallan mielestä riitely puhdisti ilmaa. Joonas ahdistui riitelystä, meni lukkoon pitkiksi ajoiksi. Ja Sallaa ahdisti, kun ei voinut riidellä tuoreesti, kun toinen oli heti pois tolaltaan. Salla havahtui. Häntä siis ahdisti, kun Joonaksen kanssa ei voinut riidellä niin, ettei tämä ahdistuisi. Kuulosti järjettömältä.
Tiskattuaan Salla päätti katsella tovin televisiota. Kakkoselta tuli jokin romanttinen komedia, jossa oltiin välillä taivaissa ja välillä maan raossa. Suuria, väkeviä tunteita, elämän makua tulvi ruudusta Sallan ulottuville. Kaikessa ylenpalttisuudessaan elokuva kosketti. Se kouraisi vatsanpohjasta, se sai Sallan kyyneleet vuotamaan.


40. luku

Aamulla satoi, peltikatto ropisi ja ränneistä roiskui vesi. Salla hoiti talon aamutoimet, laittoi itsensä jonkinmoiseen kuntoon ja etsi auton avaimet käteensä. Viime hetkellä hän muisti puhelimen. Se oli syytä ottaa mukaan, jos vaikka joku soittaisi. Hän meni autotalliin, jossa Tapio piti hopeanhohtoista Mersuaan. Kuljettajan istuinta piti säätää monella tavalla, ennen kuin ajoasento tuntui hyvältä. P-vaihde silmään, peruutus tallista, ovet kiinni, N oli tuossa.
Vähän Sallaa hirvitti lähteä liikenteeseen näin kalliilla autolla, jonka käyttämiseen hänellä ei oikeastaan ollut edes lupaa. Mutta mieluummin hän Mersulla ajoi kuin vanhalla suurella pakettiautolla. Ja olihan hän sentään menossa hoitamaan Tapion asioita.
Tapio makasi valjun näköisenä sairaalan sängyssä. Hän ilahtui veljentyttärensä nähdessään, mutta varoi innostumasta. Salla istahti sängyn viereen tuolille ja tarttui setäänsä kädestä. Ensin he eivät sanoneet mitään.
”Salla”, kuului kohta hiljainen ääni, ”miten mun kullat voi siälä kotopualesa?”
Sallaa nauratti. Setä piti huolen hevosistaan, vaikka oli itse ollut kuoleman kielissä, eikä kunto edelleenkään ollut kehuttava. Salla kertoi, mitä oli tehnyt ja kysyi samaan hengenvetoon, muistaisiko ja jaksaisiko setä kertoa hänelle ohjeita muista päivistä.
”En mää ny oikeen jaksa, mutta ota siältä piironkin laatikosta vihree vihko, siälä on kaiki mitä sää tarvittet. Päiväohjelmat, rehut, eineet, kaiki oon sinne kirjannu. Kenkitykset hoitaa Suurolan Make, sen piti tänään tulla.”
”Make soitti eilen, että siirtyy huomiselle. Tapio, mä oon täällä ainaki siihen saakka kun sä pääset kotiin, ja sittenki vielä jos tarttee. Ja joku kloppi otetaan tekeen sulle töitä, sä et saa enää noita hommia tehdä. Ei me haluta että sä työhös kuolet.”
Tapio hymyili väsyneesti ja tokaisi:
”Kyl mar mää mialuummin saappaat jalasa kualisin, mutta josse niino, ettei mua päästetä rattaille, nii paree kai on ottaa apumiäs. Mikses sää Salla jäis, maksasin sulle palkan ja kaikki? Ei vais, leikkiähän mää. Tiarustele vaikka Makelta, se vois tiätää.”
Salla lupasi aloittaa siitä. Hän oli jo aikeissa lähteä, ettei väsyttäisi Tapiota liikaa, kun mies kuiskasi:
”Tuus tähän viäree, mää kerron sulle. Sää tiärät ettei mulla oo lapsia. Sää oot mun lähin ihminen, ja kun musta aika jättää, niin toi tila kaikkineen jää sulle. Mää jo kesällä sorvasin testamentin. Se on samasa laatikosa ku valmennusohjelma. Hualikko? Se olis semmone piäni kiitos sun mulle antamasta avusta.”
Sallan oli istuttava autossa pitkään, ennen kuin uskalsi lähteä ajamaan takaisin Salmiin. Setä oli pudottanut aikamoisen pommin. Toivasen kotitila hänelle? Mitä ihmettä isä sanoisi? Ja Joni? Entä Joonas? Salla kauhistui. Joonas ei ikinä, ei koskaan suostuisi muuttamaan maataloon. Ei ainakaan noin syrjään. Sallasta tuntui, että hänen suurin unelmansa oli hänen edessään, lähes käden ulottuvilla, mutta ei kuitenkaan. Onneksi setä oli toipumassa, ja toivottavasti hän eläisi vielä pitkään. Sallalla olisi aikaa valmistaa Joonasta ajatukseen. Entä jos Joonas ei suostuisi? Mitä hän sitten tekisi?
Samassa auton etupenkillä lojuva puhelin alkoi piipata vimmatusti. Joku soitti. Salla poimi luurin käteensä ja oli pudottaa sen. Peukalo ei ensin tahtonut osua vastauspainikkeeseen, niin paljon hänen kätensä vapisivat.
”Toivasen Tapion puhelin, Salla tässä.”
Linjan toiseen päähän tuli hiljainen hetki.
”Niin Mikael tässä”, kuului ällistynyt ääni. ”Mä oon Tapion pihassa, eikä täällä o ketään. Mitä on tapahtunu?”
Sallan sydän takoi, kädet hikosivat ja poskia kuumotti. Mikaelin ääni tunkeutui hänen korvansa kautta vatsanpohjaan ja jäi sinne värisemään. Hän sai vaivoin äänensä kuulostamaan normaalilta selvittäessään tilanteen lyhyesti.
”Aijai. Kauheeta. Mun piti tänään ajaa lenkki molemmilla hevosilla. Pitääkös se nyt siirtää, talli on lukossa ja en mä taas ehdi ennen ens tiistaita paitti pimeellä, eikä se oikeen siellä korvessa käy...”
Kuin unessa Salla pudotteli suustaan sanoja. Hän tuli kertoneeksi koko tarinan Joonaksen suuttumista myöten, ennen kuin muisti, kenen kanssa oli puheissa. Jälleen Mikael jäi sanattomaksi. Uskomaton nainen. Mari ei ikipäivänä olisi suostunut moiseen, ei olisi tullut kuuloonkaan.
”Niin, mä oon tulossa takas Salmiin nyt. Mua helpottaa, jos sä jäät ajamaan. Mun piti vaan laittaa hevoset tarhaan tänään, paitsi että siinä Tapion vihkossa voi olla jotain parempaa osviittaa. Keitänkö kahvit sulle vai mitä teillä on ollu tapana tehdä kun oot käynyt hommissa?”
”Ajas ny tänne ensin ihan rauhassa. Mä ootan täällä.”
Äkkiä Salla muisti, että Tapio säilytti vara-avaimia talon kivijalassa olevassa pienessä tuuletuskolossa. Mikael saisi hakea ne ja aloittaa hommat saman tien. Sitten puhelu päättyi. Kauhistus, mikä tilanne. Salla yritti ajatella, että oli nykyiseen elämäänsä tyytyväinen, hän oli kihloissa, Joonas oli hyvä mies, ja että Mikael eli onnellisena perheensä kanssa Pirkkalassa ja että mitään ei tapahtuisi. Ei edes hänen sisällään.
Mikael seisoi Vollen kanssa pihamaalla Sallan kaartaessa pihaan. Salla nousi vikkelästi autosta ja sulki oven. Mikael näytti samalta kuin aina ennenkin. Kiusallisen vetävältä, salaperäiseltä, ryhdikkäältä. Näin etäältä ei erottanut silmien ilmettä, mutta Salla tiesi, miltä ne näyttivät. Pohjattomilta, valmiina vangitsemaan.
Mikael tuijotti Sallaa. Nainen oli muuttunut vain vähän, ja parempaan suuntaan. Aikuisemmaksi, naisellisemmaksi. Ja silti entinen reippaus oli tallella, tai tapahtuneesta päätellen sitä oli tullut roimasti lisää. Mikael taisteli itsensä kanssa. Salla oli maininnut miehensä. Joonas tai joku semmoinen. Salla ei sittenkään ollut enää sama kuin ennen. Tai ehkä kuitenkin. Perkele, suuttui Mikael itselleen, nyt piti pysyä rentona ja käyttäytyä neutraalisti. Miten ihmeessä hän pystyisi mokomaan?

Jälkeenpäin Sallasta tuntui omituiselta, että mitään ei sittenkään ollut tapahtunut. He olivat sopineet, että hevosten ohjelma jatkuisi sovitun mukaisena. Mikael tulisi joka toinen tiistai Salmiin ajamaan lenkin, ja joka toisen viikon torstaina olisi Teivon hiittien aika. Mikael kysyi, kuinka ne hoituisivat, ja he sopivat, että ainakin alkuun Salla pakkaisi hevoset mukaansa kärryineen ja ajaisi niiden kanssa Teivoon jo aamulla, ja Mikael tai sitten Kaitsu hoitaisi rataosuuden.
Salla oli viime hetkellä huomannut kysyä, kuka voisi käydä hoitamassa Tapion kullanmuruja sitten, kun mies pääsisi sairaalasta kotiin. Salla ei kuitenkaan voisi jäädä Salmiin, kouluun olisi palattava viimeistään kolmen viikon kuluttua. Mikael oli pudistanut päätään. Hänelle ei ollut tullut ketään sopivaa mieleen. Mikaelin mentyä Salla oli istahtanut keittiön pöydän ääreen ja unohtunut tuijottamaan vanhoja kukallisia tapetteja. Hänen tunteensa, ajatuksensa ja elimistönsä olivat perin sekaisin.

Tuntui hyvältä nähdä Golfin valot pihassa, kun Joonas perjantai-iltana viimein saapui. Salla juoksi ulos, hän halasi miestä lujasti. Vastuu ja väsymys itkettivät. Joonas silitti, lohdutti, otti Sallaa kädestä ja vei hänet sisään. He istuivat kamarin sohvalla vierekkäin, maistelivat siideriä, katselivat televisiota ja juttelivat. Joonas oli viettänyt viikon tehden kovasti töitä. Hän oli suunnitellut kahden kuukauden tunnit valmiiksi, jotta hänelle jäisi enemmän aikaa olla Sallan kanssa, kunhan tämä palaisi kotiin.
Salla kertoi, mitä kaikkea viikkoon oli mahtunut. Oli ollut ajamista, kengitystä, rehun sekoittamista, Tapion luona käymistä, laskujen maksamista, puheluita, hevosten hoidon järjestämistä. Kaksi tulevaa viikkoa Sallan piti vielä olla tilalla, sen jälkeen joku naapurin tuntema nuori, tunnollinen tallityöntekijä voisi ruveta auttelemaan Tapiota.
”Se on hyvä tietää, mun on helpompi olla kun tiiän mitä tulee tapahtumaan. Osaan asennoitua”, totesi Joonas silittäen Sallan hiuksia.
Rintaan hiipivä tyhjyyden tunne yllätti Sallan, niin että hänen oli keskityttävä, ettei vetäytynyt kauemmas. Mistä se oikein ilmestyi?
Salla ei tiennyt, että Joonas painiskeli samanlaisen tunteen kanssa. Vakuutteluistaan huolimatta miestä kalvoi Sallan suunnaton into auttaa Tapiota nimenomaan hevosasioissa. Joonas pelkäsi menettävänsä Sallan. Hän vaistosi tämän nauttivan aidosti työstä, jota oli auttaakseen lähtenyt tekemään. Joonas huokasi syvään. Salla havahtui heti kysymään, mikä häntä vaivasi. Joonas kohautti hartioitaan ikään kuin ei olisi ymmärtänyt kysymyksen tarkoitusta.
”Ei voi olla totta”, lipsahti Sallalta.
Joonaksen asento muuttui varautuneeksi. Nyt ei olisi ollut riidan aika, mutta Salla tapitti häntä tuiman näköisenä valmiina vaatimaan selitystä huokailulle. Hän alkoi hermostua. Tuo nainen vaati häntä tilille yhden vaivaisen huokauksen takia. Joonas kirosi mielessään, laski kymmeneen ja yritti kuulostaa rauhalliselta.
”Mä en oikeen tahdo kestää sitä, että sä, joka yleensä oot rauhallinen ja teet asioita järkevästi, ilman sen suurempaa intohimoa, yhtäkkiä rynnistät tekemään lähes kylmiltään hommaa, jota ainakaan mä en kuuna päivänä suostuis tekeen. Sun silmissäs on kiihkee palo, kun sä puhut näistä hevosista ja tästä talosta ja maista sen ympärillä. Sä oot yhtäkkiä kun eri ihminen, et se Salla, joka asuu mun kanssa ja josta tulee opettaja. Ei perkele, niinhän sä sillon kerran sanoit, että täällä sä tunnet eläväs. Etkö sä elä mun kanssa? Etkö sä halua semmosta normaalia elämää, siis sitä mitä meille tulis kun säkin oot valmistunu? Mua ahdistaa kun mä en tiedä, riudukko sä siellä vai et. Salla, sano, onko tää sun unelmas tää tila?”
Salla kuunteli hiljaa ja seurasi Joonaksen yltyvää kiukkua. Häntä kauhistutti ja mietitytti. Joonas oli täysin oikeassa. Puuttui enää, että mies kertoisi oman unelmansa, johon kaiketi kuuluisi älykäs ja sievä vaimo, joka ymmärtäisi jäädä kotiin lasten kanssa, nauttisi juhlien keskipisteenä olemisesta, pitäisi avioliittoa tavoiteltavana asiana. Eikä ollut niin innostunut hevosista, että olisi vaatinut saada oman. Näin tuumailtuaan Salla sanoi:
”Joonas, mä en tule koskaan olemaan sun unelmanaises. Jos sä haluat olla mun kanssa, sun täytyy hyväksyä se, että hevoset on mulle tärkeitä. Siis todella tärkeitä. Niitten hyvinvointi menee joskus kaiken muun edelle. Ja totta on, että mä en elä, jos en saa olla hevosten kanssa tekemisissä. Enkä mä haluais mennä naimisiin, mä inhoon juhlien keskipisteenä olemista, ja sitä paitsi se on ihan turha instituutio. Mitä avioliitolla tekee, kun tunne on tärkein?”
Joonas katseli hetken kamarin lautakattoa ja ajatteli, että oli niin väärässä paikassa kuin saattoi olla. Hevostilalla keskellä korpea naisen kanssa, joka täysin yllättäen oli ilmoittanut pitävänsä kaiken perustana olevia turvallisuutta tuovia, elämään järjestyksen aikaan saavia instituutioita turhina. Ainakin avioliittoa.
”Sä et oo tosissas, Salla”, aprikoi Joonas kylmän asiallisesti. ”Sä oot sekasin kun sun setäs on saattanu sut tämmöseen pulaan kun sillä ei ole ketään muuta auttajaa.”
Nyt oli Sallan vuoro katsella kattoa. Hänen kasvonsa punehtuivat vaarallisesti. Hänen kääntyessään katsomaan Joonasta silmistä paistoi raivo. Salla huusi, että Joonas ei todellakaan edes halunnut yrittää ymmärtää häntä, että tämä tila ja hevoset tulisivat aina olemaan hänelle tärkeintä. Sen hän kuitenkin jätti kertomatta, että Tapio oli testamentannut tilan irtaimistoineen ja eläimineen yksin hänelle.
Joonas ei sanonut enää mitään. Hän oli suunniltaan, mutta ymmärsi, että vastaaminen olisi turhaa. Riita ei loppuisi siihen. Niinpä hän meni pesemään hampaitaan. Aamulla hän lähtisi takaisin Hämeenlinnaan, pois täältä ahdistavasta maalaisympäristöstä. Sitten hän soittaisi Taijalle. Hän halusi tietää, vieläkö entinen tyttöystävä ajatteli asioista samalla tavalla kuin ennen.

41. luku

Salla oli ajanut pakettiauton ja hevoskuljetuskärryn yhdistelmää muutaman kerran vuosia sitten. Ajokortti oikeutti yhdistelmän ajamiseen, mutta oudokseltaan tuntui aika karulta liukua hitaasti pihasta maantielle ja edelleen pitkin pikkuteitä kohti Teivoa. Kaiken lisäksi Hellua oli ollut melkein mahdoton saada kärryyn. Vasenta olkaa särki edelleen, toivottavasti mitään ei ollut varsinaisesti mennyt rikki. Raviradalle päästyään Salla huokasi helpotuksesta. Mikael oli luvannut auttaa häntä tästä eteenpäin.
Hevosten kanssa oli yleensä rentouttavaa puuhailla, ajatukset eivät tavallisesti jääneet kiertämään kehää. Nyt Salla ei kuitenkaan päässyt eroon viikonlopun tapahtumista. Joonas oli lähtenyt heti lauantaiaamuna ja ajanut ilmeisesti suoraan Raumalle rauhoittumaan. Pahimman suuttumuksen kaikottua hän oli soittanut Sallalle. He olivat jutelleet pitkään ja vakavasti. Joonas oli todennut pystyvänsä kaiketi ajan myötä sopeutumaan siihen, että Salla ei kaikilta osin vastannut hänen toiveitaan.
”Ei kai semmosta naista olekaan, joka olis täydellinen. Sussa on niin paljon semmosta, mistä tykkään. Semmosta tuttua ja mukavaa.”
”Tuttua ja mukavaa... tuttua ja mukavaa...” Sanat jäivät kaikumaan Sallan korvissa kuin ne olisivat todellisuudessa soineet tyhjässä huoneessa. Kalvava tyhjyyden tunne oli yhtäkkiä paisumassa ahdistukseksi. Sallan mieleen pulpahtivat Merjan sanat: ”Sun elämästä puuttuu syke, kipinä, yllätyksellisyys. Sä tiedät tasan tarkkaan, mitä tapahtuu huomenna, ens viikolla, ens kesänä, ens vuonna. Pitemmän päälle se käy tylsäksi.”
Salla piilotti kasvonsa käsiinsä tajutessaan, että Merja oli ollut oikeassa. Puolen vuoden aikana hänen ja Joonaksen suhde oli vähitellen muuttunut mukavuushakuiseksi ja helpoksi — ja tylsäksi. Itse asiassa se oli tainnut olla sitä ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen, mutta nyt sen oli vasta tajunnut.
Salla huokasi raskaasti. Hän piti Joonaksesta. Mies oli luotettava, tunnollinen, huomaavainen. Tämä huolehti tavarat pois näkösältä, siivosi ja järjesti oma-aloitteisesti, laittoi ruokaa, kävi kaupassa. Joonas ei riehunut, ei mennyt liiallisuuksiin. Joonas hillitsi itsensä tilanteessa kuin tilanteessa, hermostui vasta kun joutui umpikujaan. Senkin jälkeen hän tajusi loukanneensa, pyyteli anteeksi ja paransi tapansa. Joonas oli esimerkillinen, kaikkien anoppien unelmavävy, tasainen, kunnollinen mies. Liian kunnollinen.
Salla oli kuvitellut olevansa tyytyväinen, kunnes jokin oli herättänyt hänet. Ensin hän oli huomannut ärtyvänsä pienistä yksityiskohdista, sitten Merja oli varoittanut urautumisesta ja Salla oli erehtynyt pitämään juhlien järjestämistä riittävänä lääkkeenä. Meren rannalla hänet oli kuitenkin vallannut yllättävä tyhjyyden tunne. Omissa kihlajaisissaan!
”Hei, mitä sä mietit?” kuului äkkiä Sallan korvan juuresta. Mikael oli hiitannut Vollen, nyt olisi Hellun vuoro, eikä Salla ollut valmistanut tammaa. Anteeksi pyydellen hän alkoi touhuta Hellua valjaisiin. Mikael katseli hänen hermostunutta puuhailuaan. Hihnat eivät solahtaneet solkiin ensi yrittämällä, pintelit sotkeutuivat keriksi.
”Sulla taitaa olla aika rankkaa, annas mun tehä tää nyt”, kuului myötätunnontäyteinen lausahdus. Mikael työnsi naisen hellästi sivuun ja hoiti työn itse. Salla värähti. Mikaelin kosketus poltti, niin että hänen oli keskityttävä pitämään hengitys tasaisena.
”No nyt on valmista, mennään, Hellu.”
Mikaelin ääni oli oudon käheä. Kärryille noustessaan hän yhytti Sallan silmät katseellaan, joka sai kytevän hiilloksen syttymään henkeäsalpaavaksi roihuksi.
Hellu oli paremmassa kunnossa kuin koskaan, Mikael oli kellottanut sille 500 metriä aikaan 24,7.
”Kuningatarainesta”, tokaisi mies riisuessaan tammaa valjaista. ”Mitäs tän suunnitelmiin kuuluukaan?”
Salla ei osannut vastata. Hän ei voinut katsoa Mikaelia silmiin, hän ei halunnut miehen huomaavan, miten suunnattomasti hän kaipasi. Hän ei tahtonut aiheuttaa enää enempää hämmennystä, ei itselleen, ei Joonakselle, ei Mikaelille. Silti hän halusi Mikaelia, janosi tämän kosketusta, oli pakahtua pelkästä hätäisestä katseesta.
Mikael ei onneksi tullut enää aivan lähelle. Hän vaistosi tilanteen räjähdysalttiuden ja tiesi, että heidän välillään oleva magneettinen vetovoima oli pidettävä kurissa. Hiljaisuuden vallitessa hän auttoi Sallaa laittamaan hevoset kuljetuskuntoon, ja vasta naisen kiivettyä autoon hän sanoi, että tulisi tiistaina kuten Tapion vihkossa luki. Salla nyökkäsi, heilautti kättään ja ajoi pois. Rinnassa poltteli vielä pitkään sen jälkeen.

”Hyvä että oot saanu renkipojan mulle. Viikon päästäkö se...”
Tapion oli tasattava hengitystään. Hän oli yhä melko heikossa kunnossa, ja sairaalassaoloaika oli venynyt jo kahteen viikkoon. Kävelemään pystyi, mutta jo vessakäynti vaati puolen tunnin levon. Salla nyökkäsi.
”Se kävi jo perjantaina, katottiin paikat. Mä kävin Hämeenlinnassa viikonloppuna ja sieltä oon tulossa. Meen kattomaan hevosia kunhan tästä lähden. Piti välillä käydä Joonasta kattomassa.”
Sallan teki mieli kertoa, mitä hänelle oikeasti kuului, mutta hän aavisti, ettei setä olisi jaksanut kuunnella.
”Olekkos sää sitä... Laineen poikaa tavannu?”
Salla nyökkäsi jälleen. Pakkohan sitä, kun tämä kävi tekemässä heille töitä ja vieläpä korvausta vastaan.
”Sillä ei ole ollu helppoo. Sää oot Salla hyvä ihmine, pirä hualta siitä miähestä. Meehän ny, mää alan levätä. Tulekko huamenisa?”
Salla nyökkäsi, halasi setää, veti takin ylleen ja lähti Salmiin sedän autolla, jolla ajeli jo tottuneesti.
Tilalla kaikki oli kunnossa. Sallan hämmästykseksi apumies, Tervolan Pete oli paikalla. Mies tervehti, kyseli Tapion vointia ja kertoi sen jälkeen Sallalle, mitä oli viikonlopun aikana tehnyt.
”Sä taidatkin olla löytö”, virnisti Salla saaden Peten punastumaan.
”Mä teen mitä on pyydetty, ja tää on niin hyvä diili ja rautanen paikka, hyvin pidetty, et tätä tekee mielellään”, mies vastasi. ”Tuunksmä siis seuraavan kerran ens maanantaina?”
Salla myönsi, kertasi vielä viikko-ohjelman ja kysyi kuin ohimennen, että olihan Petellä varmasti kokemusta hevoskuljetuksista. Petellä oli rekkakortti, joten asia oli sillä kuitattu. Hyvän miehen oli naapuri löytänyt, sitä ei käynyt kieltäminen. Salla vilkutti hyvästiksi, vei laukun sisään ja ryhtyi töihin.
Kierros radalla, sitten toinen. Niiden myötä Salla uppoutui viikonlopun tapahtumiin. Hän oli viettänyt vajaat pari vuorokautta Hämeenlinnassa Joonaksen kanssa. Heillä molemmilla oli ollut haikea olo, ja yllättäen siitä oli puhuttu. Joonas oli aloittanut kertomalla, että hänelle oli soitettu Raumalta samaisesta paperitehtaasta, jossa oli aikaisemmin työskennellyt ja tarjottu hyvää työpaikkaa. Hän oli vastannut myöntävästi ja aloittaisi työt heti vuodenvaihteessa. Opetustyön hän oli saanut järjestettyä siten, että itse oppitunnit loppuisivat jo marraskuun puolivälissä ja että niiden loppu sujuisi etäopetuksena. Silloin hän muuttaisi Raumalle. Salla oli kuunnellut vaitonaisena, kysynyt viimein vain, saisiko hän tulla viikon kuluttua takaisin opintojaan jatkamaan, että olisiko hän tiellä.
Joonas oli häkeltynyt sanattomaksi. Lopulta hän oli miltei kuiskannut, että hänestä tuntui tyhjältä. Hän ei tiennyt, mistä tunne oli ilmestynyt, eikä tiennyt, miksi se kiusasi aina hänen ajatellessaan Sallaa ja heidän suhdettaan.
Salla oli kertonut tuntevansa samoin, ja sen sanottuaan hän oli yhtäkkiä tajunnut, mistä se johtui.
”Tää on ihan banaalia, Joonas. Meistä tuntuu tyhjältä, koska me halutaan eri asioita. Sä toivot tasaista, ennakoitavissa olevaa, hillittyä ja hallittua seesteistä suhdetta. Mä toivon ja kaipaan yllätyksellisyyttä, intohimoa, suuria tunteita.”
Joonas oli huokaissut syvään ja jatkanut:
”Ja mä ahdistun, jos tulee liikaa yllätyksiä, väsyn, jos kiihkeet tunteet jatkuu pitkään. Ja sä riudut, jos tunteet muuttuu mukavaksi yhdessäoloksi ilman häkellyttävää himoa.”
Salla oli katsonut Joonaksen vettyviä silmiä, purrut alahuulensa miltei rikki yrittäessään pysyä tyynenä ja todennut:
”Tää ei tarkota että me oltais finito, meidän pitää vaan miettiä tarkkaan, mitä me halutaan ja mistä sen voi saada.”
Siihen Salla halusi uskoa.

42. luku

Vielä muutama veto, sitten sukiminen saisi riittää. Sallan käsiä särki, vaikka hän oli harjannut Vollen ja Hellun vaikka kuinka monta kertaa. Olisi luullut lihasten jo tottuneen, mutta voima tuntui kadonneen käsistä. Ja tuolta näkyi saapuvan Mikael. Taas hän oli myöhässä, miten ihmeessä hän ei saanut pidettyä kiinni aikatauluista?
Mikael riensi talliin, kysyi kuulumisia. Sallalla oli iloista kerrottavaa. Tapio oli ollut ensimmäistä kertaa niin pirteä, että jaksoi kävellä hänen kanssaan pitkin käytäviä. Jokin lääke oli vaihdettu toiseksi, mikä oli poistanut liiallisen väsymyksen.
”Ohjeistiko se sua taukoomatta?” nauroi Mikael. Hän oli helpottunut. Tapiosta oli tullut hänelle läheinen, eikä vähiten sen takia, että mies oli tukenut häntä vaikeina aikoina.
Salla virnisti vastaukseksi. Tuntui hienolta saada auttaa Tapiota, varsinkin nyt, kun sedästä näki halun palata kotiin. Kaikki palaisi jotakuinkin kohdalleen. Paitsi ehkä hänen ja Joonaksen avoliitto. Salla pudisti ajatuksen muualle. Nyt oli keskityttävä valjastamiseen, pahnojen puhdistamiseen ja rehun sekoittamiseen. Voi, miten hän nautti saadessaan hoitaa Vollea ja Hellua! Kuin huomaamattaan hän hyräili jotakin Camembertin uusimman levyn kappaletta. Mikael tunnisti sen, kertoi kuulleensa kappaleen radiosta useasti.
”Joonaksen veli soittaa siinä kitaraa”, Salla mainitsi. Häivähdys ärtymystä käväisi Mikaelin kasvoilla. Salla arveli, että jokin kohta ohjissa oli vinossa ja unohti asian saman tien.
Sinä myöhäissyksyn tiistaina, joka sattui olemaan lokakuun 28. päivä, Mikaelilla oli aikaa jäädä auttamaan hevosten laittamisessa. Hänellä ei ollut ajokkeja ennen kuin viidennessä lähdössä, mikä oli varsin poikkeuksellista. Sallan toivomuksesta hän jopa jäi kahville. He juttelivat Sallan koulusta, jäljellä olevasta reilun puolentoista vuoden ohjelmasta. Siihen sisältyi pari harjoittelujaksoa, joista toinen oli lyhyt kenttäharjoittelu ja toinen pitkä päättöharjoittelu sekä muutama kurssi, joita Salla ei ollut ehtinyt vielä tehdä. Lopputyö piti myös laatia. Sitten Salla olisi valmis luokanopettaja.
”Ja mihin sä sitten meet töihin? Hämeenlinnaan, Tampereelle vai Raumalle?”
Mikael tapitti häntä tummine silmineen. Salla pudisti päätään. Hän ei tiennyt, mitä tekisi. Hän ei edes tiennyt, halusiko ylipäätään opettaa. Neljä vuotta sitten hän oli kuvitellut hakevansa unelma-ammattiinsa. Nyt hän ei ollut asiasta enää kovin varma.
”Entäs se...”
Puhelin keskeytti Mikaelin kysymyksen. Hän seurasi Sallaa katseellaan tämän nostaessa käsipuhelimen korvalleen. Salla vastasi, kuunteli hiljaa, myönteli, varmisti. Ilme muuttui kummalliseksi. Salla laski puhelimen takaisin keittiön ikkunalaudalle liioitellun rauhallisesti. Hän jäi katsomaan ikkunasta ulos. Keittiöön laskeutui hiiskumaton hiljaisuus. Mikael odotti sanaakaan sanomatta, hievahtamatta, Sallan selkää tuijottaen. Kun Salla vei käden kasvoilleen, hän tajusi, mitä oli tapahtunut.
Tapio oli kuollut.

”Maasta sinä olet tullut, ja maaksi sinun pitää jälleen tuleman...”
Salla ei kuullut papin sanoja. Hänen päässään pyöri kaikki se, mitä viimeisen puolentoista viikon aikana oli tapahtunut. Ensijärkytyksen jälkeen hän oli soittanut isälleen, joka oli luvannut hoitaa hautajaisjärjestelyt. Silloin isä oli kysynyt ohimennen, oliko Tapio puhunut testamentistaan. Isä siis tiesi.
”Tapio kysyi multa mitä mieltä olen, ja meille muille sopi hyvin tuo järjestely. Mutta jos sä et huoli tilaa, se myydään, ei me muut sitä jakseta pitää.”
Salla ei ollut epäröinyt hetkeäkään. Hän pitäisi tilan ja muuttaisi sinne heti kun opiskelultaan pääsisi. Seuraavaksi oli pitänyt soittaa Joonakselle töihin. Salla oli mennyt makuukamariin, sulkenut oven ja puhunut pitkään. Keittiöön palatessaan hän oli nähnyt Mikaelin istuvan kumarassa asennossa pöydän ääressä puoliksi juotu kupillinen kahvia edessään. Salla oli hiipinyt miehen viereen, koskettanut käsivartta. Mikael oli noussut pöydästä, siepannut Sallan syliinsä ja huokaissut:
”Tapio oli aina mun tukena. Nyt ei ole ketään enää.”
Miten niin ei ollut ketään? Salla ei silloin ollut ajatellut asiaa sen enempää, mutta nyt hän juuttui miehen sanoihin. Sitä paitsi Mikael oli itkenyt, nyyhkyttänyt kasvot kyynelistä märkänä.
Salla vilkaisi vieressään istuvaa Joonasta Siuron kirkon penkissä. Joonas oli sanonut, että jos Salla halusi pitää tilan, hän ei estelisi. Mutta hän ei halunnut muuttaa Salmiin. Jos Salla ryhtyisi hoitamaan taloa, maita ja hevosia, heidän tiensä eroaisivat. Salla oli jo päätöksensä tehnyt, eikä Joonaksen sanoilla ollut merkitystä. Ei tässä asiassa. Joonas taas halusi Raumalle. Sallan puolesta mies oli vapaa muuttamaan minne tahtoi, jos tämä ei ollut valmis seuraamaan häntä paikkaan, joka oli aina kuulunut hänen unelmiinsa.
Muistotilaisuudessa he päättivät hoitaa asian samoilla itkuilla. Muiden huomaamatta he ottivat sormukset sormistaan ja antoivat ne toisilleen Jonin lukiessa:
”Tapio Toivasen omaisille. Olen ikuisesti kiitollinen Tapiolle hänen minua kohtaan osoittamastaan lämmöstä ja isällisestä ystävällisyydestä. Hänen optimistinen elämänasenteensa tarttui ja kantoi monen harmin yli. En koskaan unohda hänen iloisia silmiään. Elän mukana suuressa surussanne. Mikael Laine.”
Silloin Salla ei enää pystynyt pidättämään itkua, hän nojautui Joonasta vasten ja antoi tulla. Joonas jäi siihen uskoon, että Salla suri heidän ratkaisuaan. Hän seurasi adressien lukemista vakavana, kädet lämpimästi Sallan ympärillä. Jostakin kumman syystä tyhjä kohta hänen sisällään alkoi hitaasti kutistua.


43. luku

Maanantaiaamu Hämeenlinnassa. Kurssikaverien kysymykset risteilivät ilmassa lähes yhtä kärkkäästi kuin Jonin ja Mian tai vanhempien utelut. Sormusta ei enää ollut, suhde oli päättynyt. Setä oli kuollut, tila tulossa Sallalle, kunhan perunkirjoitus saataisiin hoidettua. Isä oli luvannut järjestellä siihen liittyvät asiat. Salla ei olisi jaksanut kuunnella kysymyksiä. Hän ei pystynyt keskittymään luentoihin ja lähti kesken päivän kotiin.
Asunto tuntui autiolta. Joonas oli vienyt omat huonekalunsa, nojatuolin ja jalkalampun, ja samalla kuitannut yhteiselon päättyneeksi. Salla oli jälleen yksin. Keittiössä oli siistiä, vain kahvikuppi muistutti aamupalasta. Vaatehuoneessa oli tilaa, eteisen naulakko näytti liian siistiltä. Kitara oli kadonnut, samoin suurin osa levyistä. Ja stereot. Pieni kannettava stereomankka kökötti niiden paikalla television vieressä.
Salla istahti sohvalle. Hänellä oli kummallinen olo, ikään kuin Joonas olisi pyyhkiytynyt hänen elämästään kokonaan. Ikään kuin he eivät olisi koskaan asuneetkaan yhdessä, järjestäneet juhlia, eläneet opiskelijan arkipäivää. Vain Merja ja Anttoni muistuttivat siitä, että jotakin semmoista oli joskus saattanut olla. Merja ymmärsi tapahtuneen. Hän ei ollut kysynyt muuta kuin:
”Joko sä tiedät mitä Mikaelille kuuluu?”
Salla ei tiennyt. Hän oli nähnyt miehen säännöllisesti työn merkeissä vähintään kerran viikossa. He olivat kuitenkin onnistuneet ohittamaan Mikaelin yksityiselämää sivuavat aiheet suvereenisti. Merja oli kertonut kuulleensa Hannalta joskus aiemmin, että Mikael olisi nähty tallityttönsä Maaritin seurassa ravintolassa. Salla oli kohauttanut hartioitaan. Mitä hän teki moisella tiedolla? Mikaelilla oli oikeus viettää aikaansa kenen kanssa lystäsi.
Salla havahtui sekavista mietteistään, kun puhelin soi. Äiti tahtoi tietää, mitä hänen tyttärelleen kuului.
”Kun sulla on ollut niin paljon surua nyt. Pärjääksä varmasti, pitäiskö sun ottaa vähän lomaa ja tulla tänne kotiin, ettei sun tarvittis olla yksin?”
Salla kieltäytyi kohteliaasti. Ainakin tällä hetkellä hän kaipasi eniten omaa rauhaa, aikaa selvittää ajatuksiaan, lepoa vastuusta, jota oli joutunut yllättäen kantamaan. Onneksi Pete, Tervolan Petteri oli olemassa. Mies kävi päivittäin hoitamassa hevoset ja teki samalla lumityöt tarvittaessa, kantoi postin sisään ja tarkisti, että kiinteistö oli kunnossa.
Viikonloppuisin Pete piti vapaata, näin oli sovittu. Salla oli suunnitellut ajavansa Salmiin perjantaisin ja lähtevänsä vasta maanantaina aamuvarhaisella takaisin. Koettelemuksistaan uupuneenakin Salla piti kunnia-asianaan hoitaa Tapion tiluksia niin hyvin kuin taisi. Muuhun hänen voimansa eivät oikein tuntuneet riittävän. Sitä paitsi hän nautti hevosten kanssa touhuamisesta ja Tapion talon ilmapiiristä. Hänestä oli tärkeää, että Tapion ei tarvitsisi olla mistään huolissaan.
Tapion huolissaan? Kuolleen miehen? Sydän heitti kuperkeikan, Sallan tuli äkkiä hiki. Hänen oli istahdettava takaisin sohvalle. Jotenkin tuntui mahdottomalta kokonaan käsittää, että Tapion tila oli käytännössä hänen.
”Siis Tapio on kuollut, se paikka siirtyy mulle,” hän sanoi kokeeksi ääneen. Jospa sen siten saisi vähitellen taottua alitajuntaan saakka.
Kuluneiden viikkojen vastuu, huoli, suru ja mitä erilaisimpien asioiden hoitaminen oli tuntunut raskaalta. Nyt kun tilanne näytti selvältä ja vakaalta ja kun tulevaisuudensuunnitelmat levittyivät eteen kuin peltomaisema pitkän, pimeän tunnelin jälkeen, Salla pystyi antamaan itselleen luvan rentoutua. Hän tajusi, miten väsynyt oli niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän tiesi, että sielun ja mielen toipuminen veisi pitkään, mutta että fyysinen väsymys olisi helpompi hoitaa. Sinä iltana hän meni nukkumaan ennen yhdeksää, eikä pannut herätyskelloa soimaan.
Joululomaan saakka Salla keskittyi huolehtimaan itsestään. Hän pyrki nukkumaan riittävästi, ulkoilemaan päivittäin, syömään kunnolla. Sen lisäksi hän hoiti opiskelun niin hyvin kuin jaksoi, turhia pingottamatta. Viikonloppuisin hän ajeli setävainaansa Mersulla Salmiin, jossa hoiti hevoset, tutki postin ja maksoi laskut. Vaikka töitä oli paljon, Salla tunsi levänneensä ajellessaan maanantaisin kohti Hämeenlinnaa.
Vähitellen Salla jaksoi itsekin soitella ystävilleen, ja viimeisellä viikolla ennen joululomaa hän kutsui Merjan luokseen yöksi.
”Kai sä tuut meidän uudenvuodenbileisiin?” Merja kysyi heidän istuessaan iltapalalla.
”En tiiä vielä, kun jos toi Joonas tulee niin mä en tiedä miten päin mun pitäis olla. Se voi kumminki tehä vielä liian kipeetä. Mä varmaan vietän uuden vuoden Salmissa, se on mun pakopaikka. Oonksmä sanonu, että se tila jää mulle?”
Merja ei hämmästynyt uutista. Hän oli kuullut Joonakselta, että Salla muuttaisi asumaan setänsä tilalle, ja oli arvellut taustalla olevan jotakin tällaista.
”Ooksä sitten Mikaelia tavannu?”
Salla kertoi puhuneensa miehen kanssa puhelimessa muutaman kerran, mutta tavanneet he eivät olleet. Niin oli parempi, Salla ei tällä hetkellä ollut niin tasapainoinen, että olisi pystynyt käyttäytymään asiallisesti.
”Täytyy myöntää, että se vetää mua puoleensa ihan tajuttomasti, siis ne kerrat kun me on nähty, mullon ollu tekemistä etten olis vaatinu sitä tuleen kylään. Ja hautajaisten jälkeen me ei olla nähty. Tiedäkkö, se Mikaelin adressi sai mut ulvomaan ääneen, se sano siinä niin kauniisti, ettei unohda ikinä sedän iloisia silmiä. Vieläkin siitä liikuttuu”, huokasi Salla silmiään pyyhkäisten.
”Soita sille”, sanoi Merja. ”Soita ja kysy, mitä sille oikeesti kuuluu.”
”Miks?”
Merja ei suostunut vastaamaan. Sallaa mietitytti, tiesikö ystävä jotakin, mitä hän ei tiennyt, vai aavistiko tämä vain jotakin. Merjan aavistukset olivat usein osuneet kohdalleen. Pitäisikö hänen todella kysyä Mikaelilta? Tai ainakin mainita olevansa taas yksin?
”En mä viitti sille mitään sanoo. Tulee vaan turhia odotuksia ja lisää harmia. Mä en enää naimisissa olevaan lankea, en, vaikka olis viistoistakertasesti Mikael. Sitä paitsi mulle riittää ihan tasan tarkkaan toi Tapion tila ja sen hoitaminen. Enempää en tartte tässä tilanteessa. Kun se Mersukin ja kännykkä jäi mun käyttöön. Ne olis kai pitäny mennä isälle, mutta se totes, ettei haluu naapurikateuden aiheuttajaa pihaansa. Se ottaa sitte pari arvotaulua ja sen kustavilaiskaluston, ku semmosesta ne on haaveillu. Joni saa kai sitte sen metsän, mitä siä Salmissa on. Se lupas, ettei myy sitä millekään Ensolle tai Metsä-Serlalle. Mä en tee nyt mitään tyhmää, en jaksais kantaa seurauksia. Mut otetaas siiderit ja puhutaan muusta. Mitä siä Camembertin Saksanreissulla tapahtu?”


44. luku

Sinä vuonna jouluaatto oli keskiviikkona. Sallan loma alkoi edellisenä lauantaina. Maanantaina hän päätti käydä jouluostoksilla. Rahaa hänellä ei juurikaan ollut, mutta jotakin pientä piti keksiä. Tapion tilillä olisi tietysti ollut ylimääräistä, sillä vaikka Volle oli kilpailutauolla, setä oli sijoittanut sen juoksemat voittorahat, ja niistä tuli sen verran osinkoja, että tilan juoksevat kulut hoituivat. Setä oli ollut loistava taloudenpitäjä. Osaisi vain jatkaa samaan tyyliin, niin kaikki sujuisi, Salla mietti.
Tampereen keskustan tavaratalot kimalsivat ja soivat joulua. Valokuvioita oli taas tullut lisää, ne valaisivat valkeat kadut miltei liian kirkkaiksi. Salla kiersi Sokoksen kerrokset, tutki joulukoristeita, sovitti hattuja. Hän kävi Anttilassa, Kuninkaankadun ja Hämeenkadun varren pienemmissä liikkeissä, katsasti torikojut.
Koskikeskuksen pysäköintitalo oli täynnä, mutta kymmenen minuutin jonottamisen jälkeen sinne pääsi ajamaan. Kun kääntyi heti puomin jälkeen oikealle, löysi takuuvarmasti vapaan paikan. Sille puolelle eivät kaikki osanneet ajaa. Salla yritti muistella, kuinka kauan sitten hän oli viimeksi käynyt Koskikeskuksessa. Ehkäpä edellisenä kesänä, ei hän ollut varma.
Salla päätti poiketa hampurilaisella. Hän tilasi kala-aterian ja istahti syömään. Hän ehti haukata kerran ja polttaa kielensä, niin kävi aina, kun Hanna purjehti kolmen sievästi puetun lapsensa kanssa hänen luokseen.
”Salla, moi, pitkästä aikaa! Mitä sulle kuuluu? Ootas, mä otan ton Joelin kii, älä poika sinne vielä, eka syödään. Pöytään, me istutaan tänne. Otetaan toi syöttis, pääset Jolle siihen ja Lisa tohon ja Eino tänne. Kai me voidaan tähän tulla?”
Salla nyökkäsi. Oli mukava saada jutella Hannan kanssa ja kuulla vähän uutisia ravimaailmasta.
Hanna oli pyöristynyt ja näytti tehokkaalta perheenäidiltä. Kaunis kelsiturkki kieli talouden olevan hyvällä mallilla, vilkkaiden lasten moitteeton käytös kertoi henkisestä hyvinvoinnista. Hanna säteili. Hän näytti löytäneen paikkansa. Tosin niinhän Sallakin oli, osittain ainakin. Vain yhtä puuttui, eikä sille vielä olisi oikein ollut hänen mielessään tilaakaan. Siitä Hanna kysyi ensimmäisenä.
”Ai sä et o kuullu? Mä ja Joonas purettiin kihlaus Tapion hautajaisissa. Nii, se kuoli tossa lokakuussa. Sydänkohtaus.”
”Voi kamalaa, miten ne sen hevosetkin siellä, eihän sillä ollu vaimookaan enää eikä lapsiakaan.”
Sallaa pyrki hymyilyttämään. Kerrankin hänellä oli mielenkiintoista kerrottavaa.
”No se tila hoituu silleen että viikolla siä käy apupoika hoitamassa Vollen ja Hellun ajot ja muut, naapuri kengittää, ja sitte viikonloput mä asun siä. Tapio testamenttas sen tilan mulle. Perunkirjotus on helmikuussa, sillon siitä tulee virallisesti mun. Muuta ongelmaa ei o kun perintövero.”
Hanna oli saada fantaa henkeensä. Olipa Sallalla käynyt tuuri, olkoonkin, että syy oli ikävä. Tästä pitäisi heti kertoa kotona. Samuli ällistyisi. Totta vie, melkoinen pommi. Jostain omituisesta syystä Hanna oli vähän kateellinen Sallalle. Sen peittääkseen ja ehkä myös kademieltään lievittääkseen Hanna päätti kertoa, mitä tiesi Mikaelista.
”Se Maarit, muistakko? Se asuu Mikaelin kaksiossa siä Tammelassa. Joo-o, se vuokras sen sillon sen hirvikolarin jälkeen.”
Hanna painotti sanaa ’hirvikolari’ ja tarkkaili Sallan ilmettä. Omituista, siitä ei huomannut mitään. Hanna päätti lisätä löylyä.
Hän kertoi, että ennen kolaria Mari oli tapaillut erästä lääkäriä, mutta palannut takaisin sekä kolarin takia että siksi, että lääkäri oli päättänyt vielä yrittää pelastaa oman avioliittonsa. Sen jälkeen Mari ja Mikael olivat eläneet väkisin yhdessä pari kolme vuotta, kunnes Mari oli tavannut samaisen lääkärin uudestaan. Mies oli kertonut erostaan, ja melkein siltä seisomalta Mari oli pakannut lapset, tavarat ja toisen koiran autoonsa ja lähtenyt. Lapsi oli kuulemma sen lääkärin eikä Mikaelin, ihan eri näköinenkin se oli kuin Santeri ja Emmilotta.
Salla ei pystynyt syömään enempää. Mikael oli siis eronnut jo ainakin pari vuotta sitten. Miksei mies ollut puhunut mitään? Miksei hän itse ollut kysynyt? Mitä Mikaelille nyt oikein mahtoi kuulua? Mistä ihmeestä Hanna tiesi tuon kaiken? Salla oli seota kysymystulvaan, jota ei kuitenkaan ehtinyt päästää ilmoille Hannan jo jatkaessa:
”Maaritilta mä näitä oon kuullu. Mä voin kertoo viä lisää, haluukko kuulla? No, Maaritilla oli joku mies, mutta se juttu kariutu. Ja sitte jossain vaiheessa Mikael alko käydä sen luona Tammelassa, kai se jotain lohtua siitä sai.”
Salla tyrmistyi. Perkele, sen tyylittömän naikkosen luona? Mikael oli vajonnut todella alas. Tai ehkä mies kaipasi lohtua. Tai vain naista. Voi, olisipa hän ollut silloin vapaa! Nyt oli takuulla myöhäistä. Maarit asui varmasti Pirkkalassa, hoiti Mikaelin kanssa hevosia ja kulki tämän mukana raveissa. Ilmankos mies ei ollut antanut viettiensä kuljettaa, vaikka tilaisuuksia olisi ollut. Sallaa kiukutti, mutta hän ei halunnut näyttää sitä Hannalle.
”Mitäs niille nyt sitte kuuluu?”
”No Maarit on pitkään puhunu muuttamisesta Pirkkalaan, se on suunnitellu koko jutun valmiiks. Mikael vaan on niin kiireinen, ne ei o saanu järjestettyä muuttoo vielä. Nyt en tiiä, mä en oo nähny Maaritia oikeestaan koko syksynä, kesällä viimeks juteltiin enemmän. Moikattu ollaan kun on nähty raveissa.”
Salla oli kuullut tarpeeksi. Hän kehitti kasvoilleen iloisen ilmeen, sanoi, että nyt oli pakko jatkaa matkaa. Hän vei tarjottimen pois, kiiruhti autolle ja ajoi suoraan Merjan ja Anttonin kotiin.
”Siis mitä mä sanoin”, puuskahti Merja. Muistakko, kun mä kerroin nähneeni sen Marin siä kahvilassa sillon vuonna viis? Ja kun se odotti lasta, mähän laskin, että jos Ella oli sillon asunu Tammelassa sen kevään ja sitte ollu sairaalassa ja toipilaana, ni ei se kauheen mielellään varmaan o lapsia alulle laittanu.”
”Niin kai. Mut sä tiedät, että mä en halunnu uskoo. Sillon kaikki oli menny niin perseelleen kun voi, enkä mä pystyny kuunteleen tommosia. Niistä olis vaan tullu tuskanen olo, kun ei olis kuitenkaan voinu asialle mitään. Ja... En mä tiedä. Mä oon nyt ihan sekasin. Mitä mun pitäis tehdä?”
Merja hymähti, kysyi, muistiko Salla, mitä hän oli Hämeenlinnassa käydessään ehdottanut. Kyllä, Salla muisti. Hän ei kuitenkaan aikonut soittaa, sillä Mikael oli tulossa Salmiin heti seuraavana aamuna ajamaan hevosilla.
”Aika kiero se Hanna kuitenkin. Ihan tahallaan se noi kerto. Yritti nähdä, miten mä reagoin. Toivon mukaan pokka piti täydellisesti. Mutta kyllä ottaa päähän se akka. Ihan samanlainen ku Samuli. Sopivat toisilleen.”
Kotimatkalla Salla poikkesi Nokialla ruokakaupassa ja Alkossa. Hän osti pullon kirkasta viinaa ja puolimakeaa kuohuviiniä. Autossa hän ihmetteli, miksi oli tullut ostaneeksi kuohuviinipullon, eihän hänellä ollut minkäänlaista aihetta juhlaan. Kotona hän työnsi pullon jääkaappiin ja unohti sinne. Sen sijaan vodkaa hän otti ja kaatoi kolaa päälle. Vielä pari jääpalaa, karkit kippoon ja televisio auki. Salla oli päättänyt yrittää rentoutua ennen kuin menisi nukkumaan.
Vielä kolmelta Salla katsoi kelloa. Hannan kertomat asiat kiersivät kehää hänen päässään, ja illan aikana nautittu alkoholi lisäsi pyörimistä. Pitkästä aikaa Sallalla oli huono olo juomisen takia. Nyt hän muistaisi taas, miksei kovin usein viitsinyt ottaa neljää paukkua enempää. Sallaa hirvitti nähdä Mikael. Miten hän ikinä uskaltaisi ottaa asiaa puheeksi?


45. luku

Sallan maha oli jännityksestä ja alkoholista aivan kuralla. Mikael oli tulossa puolen tunnin kuluttua, hevoset piti valmistella. Päätäkin särki eikä ruoka mennyt alas. Kun Salla viimein uskaltautui ulos, Mikael ajoi pihaan. Hän heilautti iloisesti kättään autosta noustessaan. Tuntui kivalta nähdä Salla täällä taas. Vaikka Peten kanssa oli hyvä tehdä töitä, Sallan läsnäolo antoi Salmissa käynnille mukavaa lisäarvoa. Ei haitannut, että Salla oli kihloissa. Mikaelille riitti, että sai viettää hetken hänen lähellään.
”Sä oot kalpee ku lakana, mikäs sulla?” uteli Mikael tallissa.
Sallaa hermostutti ja väsytti. Hän mainitsi ottaneensa edellisenä iltana muutaman yömyssyn.
”En silti oikeen saanu nukuttua. En tiiä mikä on”, valehteli Salla.
”No, mä hoidan nää hevoset kokonaan. Sä voit vaikka mennä lepään jos tahdot. Pitäis kai kuitenki vähän jutella näitten hevosten kilpailuttamisesta, Hellulle olis sarjoja Teivossakin melkein joka kerta. Ja ton Vollen kaudenki vois alottaa, vai juoksutetaanko sitä enää vai meneekse siitokseen?”
Salla pyysi Mikaelia poikkeamaan sisällä vaikka kahvilla, kunhan olisi hoitanut ajamiset, kiitti kauniisti ja katosi sisään lepäämään. Olo oli sietämätön, eikä Salla tiennyt, johtuiko se enemmän krapulasta, syömättömyydestä vai siitä, että oli päättänyt kysyä, mitä Mikaelille oikeasti kuului.
Reilun tunnin kuluttua Mikael kuului kopistelevan ovella.
”Ajoin vähän kevyemmin tänään. Saavat hummat vähän joululepoa”, hän sanoi takkia riisuessaan.
Salla alkoi olla kuin tulisilla hiilillä, ja Mikael huomasi sen. Hän katseli naisen hermostunutta hyörintää kahvinkeittimen ja pöydän välillä. Jotakin tehdäkseen hän poimi puhelimensa pöydältä ja vei sen takkinsa taskuun. Lopulta hänen oli pakko kysyä:
”Hei, Salla, mikä sun on?”
Mikael kuulosti tyytymättömältä.
”Onko se sun mies tulossa tänne? Ei sun tartte mua pelätä. Mä en sotke teidän juttua. Mä voin mennäkin, jos se noin haittaa.”
Sallan täytyi istahtaa, häntä alkoi äkkiä huimata. Mikael pudisti päätään ja aikoi mennä.
”Älä, Mikael, oota, en mä siks ole hermostunu. Ei Joonas tänne tule.”
Mikael kääntyi katsomaan Sallaa. Hän näytti edelleen ärtyneeltä.
”Mun mielestä on ihan tarpeeks vaikeeta tulla tänne ajaan noita hevosia, kun vaikka musta on kiva nähdä sut, niin se, mitä meillä joskus oli kiusaa mua. Mä en osaa suhtautua tähän kahvitteluun mitenkään. Nytkin oli tarkotus sopia ne kisat joihin noi ilmotetaan, ja täällä sä saatana ravaat ees taas ihan ku olisit itte radalla! Mä en haluu kattella kun sulla on vaikeeta, on mullaki vittu vaikeeta ollu. Vaimo petti pahemmin kun mä sitä ikinä, kai sä senkin oot kuullu. Teki lapsen toisen kanssa ja uskotteli että se on mun, pilas tahallaan meidän jutun. Sut mä sillon olisin halunnu, ja sitte kävi niinku kävi. Sä lähdit pois, kyllä mä tajuun miks, älä ny sano mitään, löysit sen Joonaksen ja tulit onnelliseks. Tää sun sedän kuolema tietenki haittas, ja ny joudut käymään täällä. Mä en haluu sua kiusata, mä teen työni ja lähden, älä suotta keitä kahvia.”
”Mikael”, kuiskasi Salla, ”sä et kiusaa mua, mutta kun mä en tiedä mitä sun elämääs muuten kuuluu. Mä en osaa suhtautua.”
”Miten niin suhtautua? Sano ny sitte mitä sä tarkotat.”
Salla veti henkeä. Hänen kätensä vapisivat.
”Mä en osaa suhtautua suhun kun en tiedä mitä sulle kuuluu oikeesti. Mä kuulin vasta eilen Markkasen Hannalta, että sä oot eronnu. Mä en tienny sitä. Ja sitte...”
”Jaa siltä hienoperseeltä? Anteeks tää ilmaus, mutta mä en oikeen pidä siitä naisesta. Se sitte varmaan puhu Maaritistaki?” puuskahti Mikael. Hän hermostui lisää, tällä kertaa Hannan ja Maaritin takia.
Mikael kertoi Sallalle, miten oli ensin vuokrannut Tammelan asunnon Maaritille. Eron jälkeen Maarit oli alkanut piirittää häntä, ensin varoen ja vähitellen yhä läpinäkyvämmin, kunnes hän, epätoivon ollessa syvimmillään, oli sortunut käymään tämän luona kylässä. Koska naisen läheisyys tuntui hyvältä, lohdutti ja paransi, Mikael oli käväissyt Maaritin luona aika ajoin.
Se oli ollut vikatikki. Maarit oli innostunut pitämään tapailua seurustelusuhteena, kertonut kavereilleen, että oli Mikaelin kanssa kimpassa. Mikaelia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa koko asia, joten hän ei ollut välittänyt naisen puheista.
Vasta kun Alavillamon Saku oli tullut suoraan kysymään häneltä, oliko Maarit todella muuttamassa hänen luokseen Pirkkalaan, hän oli herännyt. Mutta koska muutakaan naista ei ollut näköpiirissä, eikä hän kenestäkään sen kummemmin piitannutkaan, hän oli yrittänyt olla diplomaattinen ja vastaillut Maaritille kiertäen ja kaartaen, kiireisiinsä vedoten, että ei tiennyt, koska olisi valmis uuteen tiiviiseen suhteeseen.
”Viime elokuussa mä sain tarpeekseni ja pamautin sille päin naamaa, että se ei ikinä ole ollut mun tyttöystäväni eikä koskaan tule olemaankaan. Ja että Pirkkalaan ei tartte tulla edes käymään, mutta saa jatkaa mulla töissä. Ja mä en muuten käsitä mitä varten mä näitä sulle kerron.”
Ilmapiiri oli omituinen. Salla tuijotti Mikaelia, joka katsoi pöydän ylitse takaisin.
”Sä siis asut yksin?” tiedusteli Salla.
Mikael nyökkäsi. Samassa hänen puhelimensa soi. Huokaisten hän vastasi.
”Sori, pakko mennä. Puhutaan ne hevoset ja juodaan kahvit myöhemmin.”
Mikael veti takin ylleen ja katosi pakkaseen. Hän oli edelleen vihainen, nyt myös itselleen. Minkä ihmeen takia hän oli vuodattanut kaiken Sallan päälle? Hänen asiansa eivät kuuluneet pätkän vertaa tuolle naiselle, jota hän edelleen kaipasi, mutta joka oli toisen oma. Häntä jäi mietityttämään vain se, minkä ihmeen takia Salla oli ollut niin hermostunut. Jotenkin se ei sopinut kuvaan. Mikael tuhahti itselleen. Melkoinen haihattelija. Miten hän muka edelleen viitsi kuvitella vielä joskus saavansa nauttia Sallan läheisyydestä muutoin kuin työn merkeissä? Kiukku kantoi läpi koko Teivon iltaravien.


46. luku

Salla istui typertyneenä pöydän ääressä. Hän ei ollut ehtinyt sanoa, että Joonas ei tulisi enää koskaan. Hän ei ollut ehtinyt kertoa olevansa vapaa saati mainita, että tila olisi pian virallisesti hänen.
”Mitä väliä sillä on!” hän huudahti ääneen. Mikael oli ollut niin vihaisen oloinen, että mies ei varmasti enää halunnut palata hänen luokseen Oli kai turha edes yrittää. Tuntui vain niin karulta tietää, että Mikael olisi voinut palata, että kaikki olisi voinut olla toisin, jos Mari ei olisi kostanut röyhkeällä tavalla. Voi, että Salla vihasi Mikaelin entistä vaimoa!
Salla kaatoi itselleen kahvia pettymystään nieleskellen. Mikael ei tämän jälkeen haluaisi nähdä häntä kuin pakon edessä. Olisi ollut kiva pysyä edes kaverina. Ja ylihuomenna oli muka jouluaatto. Tästä joulusta ei saisi joulua enää millään tavalla.
Illansuussa Salla kaivoi kuitenkin kyntteliköt esiin ja vei verannan ikkunoille. Jatkojohtokin löytyi laatikkopenkistä. Isä oli tuonut joulukuusen, joten kai sekin piti koristella. Salla sahasi juuresta pätkän pois, istutti puun vinttikomerosta löytämäänsä kuusenjalkaan, kiinnitti kynttilät ja ripusteli palloja ja asetteli punoksia. Sen jälkeen olikin hevosten iltaruokinnan aika.
Talli oli hämärä, vaikka valot olivat päällä. Volle ja Hellu tervehtivät Sallaa iloisin hörähdyksin. Tallissa Salla viimein rauhoittui. Eläinten vilpitön ilo hoitajansa nähdessään tuntui hyvältä. Salla taputteli vuoroin kummankin otuksen silkkistä turpaa, jutteli niille, lupasi tuoda jouluaattona kauroja ja porkkanoita. Hän katseli tovin hevosten ruokailua, huokasi raskaasti ja lähti tassuttelemaan taloa kohti. Veranta näytti jouluiselta, talo oli muutenkin kaunis. Puut välkehtivät pihavaloissa, niiden pinta oli paksussa huurteessa. Olisipa Tapio ollut näkemässä. Salla pyyhki karanneen kyyneleen poskeltaan. Hänen oli ikävä setäänsä.
Jotain tehdäkseen Salla päätti siivota. Hän pudisteli mattoja ja järjesti tavaroita, imuroi ja pyyhki pölyjä, tuuletti vuodevaatteet ja vaihtoi lakanat. Tapio oli aina vaihtanut lakanat molemmille puolille vuodetta. Oli kuulemma harmonisemman näköistä, kun pussilakanat ja tyynyt olivat samanlaiset. Salla ajatteli tehdä samoin ja valitsi komerosta lakanat, joista oli lapsena pitänyt eniten. Niitä oli käytetty paljon, ne olivat pehmeät ja vähän nuhraantuneet, mutta ehjät.
Kymmenen aikaan illalla Salla vielä tiskasi. Sen jälkeen hän kaiveli Tapion joulukoristeista esiin vanhan, tummuneen tuomaanristin. Sen paikka oli keittiön ikkunalaudalla. Pari olkipukkia kamarin ikkunalle, sitten kynttilä keittiön pöydälle iltapalan ajaksi. Kun Salla sytytti kynttilää, keittiön kattoon osui valokiila. Salla säpsähti. Ei tulitikusta voinut noin voimakasta valoa syntyä. Sitten kuului auton oven läimähdys, ja pian joku kolisteli verannalla. Kuka kumma? Isä, Joonas? Naapurin Make?
Tulija koputti eteisen oveen ja astui talon tapojen mukaisesti sisään. Mikael.
”Mitä ihmettä?” pääsi Sallalta.
”Anteeks, että mä näin vielä tuun, eihän tästä tu ongelmia?” Mikael kuulosti leppyneeltä.
”Mä olin ottanu sun puhelimen taskuun. Nää on samanlaiset. Mä huomasin sen kun siihen soitti joku. En vastannu. Oli väärä soittoääni.”
Sallaa alkoi naurattaa. Hän ei ollut edes huomannut. Hän kiitti kauniisti. Mikael oli lähdössä saman tien, kunnes Salla huudahti hätäisesti:
”Mulla olis tärkeetä kerrottavaa. Voikko jäädä hetkeks?”
Mikael oli vaivautuneen näköinen. Sallaa pelotti. Kannattaisikohan tämä?
”No, jos sä vaadit”, murahti mies lopulta. Hän heitti takkinsa eteisen naulakkoon ja potkaisi kengät jaloistaan.
”Sä oot saanu joulua tänne. Aamulla ei ollu.”
Salla nyökkäsi. Hän keräsi rohkeutta, pyysi Mikaelia istumaan pöydän ääreen. Mikael tuijotti kynttilän liekkiä. Tässä hän istui jälleen, ja vieläpä toisen kerran samana päivänä. Hänestä tuntui epämukavalta. Piti istua vastapäätä naista, jota inhottavasta olosta huolimatta halusi, niin että sattui. Mitä hän tekisi, jos Sallan mies kuitenkin tulisi sisään?
”Sä kerroit mulle tänään paljon. Se selvitti mulle asioita”, aloitti Salla.
Mikael kohotti kulmiaan. Ei tätä, ei taas, hän mietti tuskastuneena. Salla katseli häntä. Naisen silmät olivat kauniit.
”Mä en ehtiny kertoo mitään, kun sun piti mennä. Mä haluaisin kertoo sulle sen mitä mun piti. Siks mä olin niin hermostunu. Ja oon taas. Kun mä en tiedä mitä sä ajattelet.”
Mikael naputti pöytää sormillaan. Menisi nyt asiaan, ei häntä huvittanut tässä koko yötä istua. Hän ei kestäisi ärtymyksen sekaista kiihkoa enää kauan.
”Siis mä sanoin sillon, että Joonas ei tule tänne”, Salla jatkoi. Mikael keskeytti hänet sanomalla hermostuneesti, että kyllä hän sen muisti. Hän halusi pois, tämä oli piinaavaa!
”Anna mun jatkaa nyt”, vaati Salla. Nyt hänen oli aivan pakko saada sanottua, mitä aikoi. Muuten mies lähtisi.
”Mä haluun että sä tiedät edes tän. Siis Joonas ei tule tänne enää koskaan. Me ei olla enää yhdessä. Tapion hautajaisissa annettiin sormukset takas just sillon kun Jonte luki sun lähettämän adressin. Mä...” Salla ei voinut peittää äkillistä liikutusta. Miksi aina piti vetistellä?
Mikaelin silmät revähtivät suuriksi. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, mitä oli kuullut. Salla yritti tulkita hänen ilmeitään. Mies vei käden suunsa eteen, selvitti kurkkuaan, mutisi tukahtuneella äänellä:
”Mä... En olis uskonu. Mä luulin koko ajan... Sä et ole...”
”Niin”, sanoi Salla hyvin hiljaa. ”Mä oon vapaa. Vapaa tekeen ihan mitä mä haluan. Paitsi että tää tila mun täytyy pitää kunnossa. Tapio jätti tän mulle. Tää on nyt mun koti.”
Mikael nousi äkkiä ja käveli eteiseen. Salla säikähti. Mikael lähtisi, voi, mitä hän oli mennyt tekemään? Olisi pitänyt pohjustaa kunnolla. Salla säntäsi pystyyn ja saman tien miehen perään. Miksei Mikael sanonut mitään? Mies puki kengät, otti auton avaimet ja juoksi ulos. Takki jäi, tajusi Salla. Vatsanpohjassa kihelmöi oudosti.
Mikael juoksi vikkelästi takaisin. Hän tunki auton avaimet takin taskuun, asetti kengät sievästi vierekkäin, oikaisi itsensä hitaasti. Salla odotti. Hän halusi nähdä miehen silmät. Mikael ei kuitenkaan katsonut häneen, vaan otti puhelimensa taskustaan ja katkaisi virran.
Hitaasti Mikael kääntyi Sallaa kohti. Häntä pelotti katsoa tätä silmiin. Mitä, jos tunne sittenkin oli kuollut? Oli tapahtunut niin paljon. Häntä itseään oli riepoteltu ja hän oli yrittänyt kukistaa suuret tunteet, jotta kestäisi pahimman ylitse. Ja Salla oli lyhyessä ajassa kokenut paljon surua. Oliko hän tehnyt aivan typerästi käydessään hakemassa puhelimensa? Mitä, jos Salla ei halunnut hänen jäävän? Mitä, jos kaikki olikin vain suloista, todentuntuista unta? Mikael tuskastui. Mitä ihmettä hän oikein pelkäsi? Hän oli saanut uskomattomalta tuntuvan mahdollisuuden ja sen lunastamisen aika oli juuri nyt, ei koskaan tämän jälkeen.
Mikael kohotti katseensa ujosti, näki Sallan vakavan suun, nenän, poskipäät. Salla odotti, kostutti vaistomaisesti huulensa, joihin Mikaelin silmät hetkeksi harhautuivat. Mikael tunsi vapisevansa. Hän oli odottanut tätä hetkeä kauan, kaivannut, toivonut, ja yrittänyt unohtaa. Nyt kun Salla viimein seisoi hänen edessään, hän ei tahtonut uskaltaa edes silmiin katsoa. Salla liikahti. Silloin Mikael rohkaisi mielensä. Hänen katseensa tavoitti Sallan vedestä kiiltelevät silmät, joiden ilme veti vastustamattomasti puoleensa. Muuta he eivät tarvinneet tietääkseen, että heidän odotuksensa oli vihdoin päättynyt. Mikael veti Sallan itseään vasten, ja koko muu maailma katosi suudelmaan.

Kiristyvä pakkanen piirteli jääkukkia verannan ikkunoihin. Ne kimmelsivät kynttelikköjen valossa.


Ei kommentteja: